Endless Drop
1.–17.11.2024 (suljettu la 2.11.)
Endless Drop -ryhmänäyttelyssä kahdeksan taiteilijaa tuo yhteen teoksia, jotka tarkastelevat pelon muuttuvia teemoja. Missä paikoissa pelko näkyy ja näyttäytyy, silloinkin kun ei vaikuttaisi siltä? Miten se hahmottuu joksikin fyysiseksi? Tai kuvaksi? Tai mitä pelko oikeastaan on? Sosiologi Zygmunt Bauman on kirjoittanut nestemäisestä pelosta, joka hänen mukaansa heijastuu nyky-yhteiskunnan yhä epävarmemmasta ja epämääräisemmästä todellisuudesta, jossa pelon ja ahdistuksen kohteena saattaa olla ennemminkin jokin abstrakti ja muodoton asia tai aihe. Nestemäinen pelko kuvaa nykyajan ääriviivattomia muotoja, niitä vellovia ja paisuvia tunteita, joita ei yksinkertaisena totuutena voi hahmottaa. Endless Drop kurottaa kohti niin pelon yksittäisiä kuin kollektiivisia kokemuksia, jotka osaltaan kulkevat mukana elämässämme.
Näyttelyn avajaisia vietetään torstaina 31.10. klo 17–19 Kuva/Tilassa – lämpimästi tervetuloa!
Poikkeusaukiolot
Näyttely on kiinni pyhäinpäivänä lauantaina 2. marraskuuta.
Taiteilijat
Kuvia näyttelystä
Näyttelyteksti
1800-luvun lopulla Atlantic Cityn asukkaiden vapaa-ajan huvitukseksi keksittiin erään tapaturman kautta ’horse diving’ esitykset. Hevossukelluksessa hevonen, ratsastajan kanssa tai ilman, hyppäsi (tai pikemminkin pudotettiin) hyppytornista veteen. Esityksiä jatkettiin 1900-luvulle saakka ja vieläkin myöhemmin vuosisadan jälkipuoliskolla muutamien uudelleen elävöittämispyrkimyksien kanssa (1990-luvulla julkaistiin erään hevosuimahyppääjän elämänkertaan pohjaava elokuvakin Disneyn toimesta). Jälkikäteen voi miettiä, asettuuko hevosen pudotus ja pulahdus – tämä surullinen spektaakkeli – kuriositeetin vai kauhun kategoriaan.
Endless Drop -näyttelyn prosessissa mukana kulkenut teema on pelko. Se ei kuitenkaan käsittele kauhua, tai spektaakkelia, vaan pelkoon liittyviä häilyviä jännitteitä ja ristiriitaisuuksia. Joskus jokin suuri ja hieno voi saada itsensä tuntemaan pieneksi, epävarmaksi. Jokin tuttu asia, tavara tai kuva vaikuttaakin vääristyneeltä, jotenkin nyrjähtäneeltä ja oudolta. Sosiologi Zygmunt Bauman (1925–2017) on kirjoittanut nestemäisestä pelosta, jossa pelon ja ahdistuksen kohteena onkin jokin abstrakti ja muodoton asia tai aihe. Tämä heijastuu Baumanin mukaan nyky-yhteiskunnan yhä epävarmemmasta ja epämääräisemmästä todellisuudesta, jossa asiat saattavat olla ääriviivattomia ja arvaamattomia.
Viime vuosina tutuksi on tullut mantra: paluuta normaaliin ei enää ole. Tulevaisuuden tutkimukseen keskittyvä organisaatio Sitra kirjoittaa raportissaan siirtymisestä ”yllätysten, ristiriitaisuuksien ja konfliktien värittämään ajanjaksoon”. Kulttuuritutkija Ziauddin Sardar (s. 1951) on nimittänyt tätä postnormaaliksi ajaksi. Sardar vertaa 2010-luvun ilmiöiden kautta kehitystä kohti postnormaalia aikaa nostamalla esille termin post truth. Mitä se kertoo, että sanastoomme kuuluu käsitys totuuden kyseenalaistamisesta? Ja lisäksi vieläpä sen valikoituminen edustamaan ”aikamme henkeä”, kun Oxford Dictionary valitsi sen 2016 vuoden sanaksi.
Jos totuuteen ei voi luottaa, kaikki voi lähtökohtaisesti olla valhetta. Tarinaa kutsutaan monimutkaiseksi, jotta se lannistaisi siitä selville ottamista tai vähintäänkin asettaa tulkintoja toisiaan vastaan, vie huomiota muualle. Syntyy sanasoppa, josta ei saa selvää – vaikuttamisen tavat ovat monet. Tutun ja turvallisen yhteenkuuluvuuden assosiaatio perustuu tällöin todennäköisemmin niiden suussa soljuvaan totuttuun ilmaisuun, kuin elettyyn todellisuuteen. Käännymme taaksepäin, koska mennyt vaikuttaa todellisemmalta, totuudelta. Toistamme toimia koska ne ovat tuttuja, mutta ne eivät välttämättä tuo turvaa. Turva voidaan naamioida piilottamaan jotain muuta alleen, ja näin epämääräisyyskin saattaa toimia taktiikkana.
Hevossukelluksen keksimiseen johdattanut onnettomuus oli romahdus; silta murtui ja sen yli kulkeneet hevonen ja ratsastaja putosivat veteen. Jokainen sen jälkeen tapahtunut hevossukellus on tavallaan ollut toisto siitä romahduksesta – ja ehkä myös pyrkimys ottaa romahdus haltuun, kontrolloida sitä. Sardarin mukaan postnormaalissa ajassa ei ole kyse maailman romahtamisesta, vaan siitä että emme tiedä mitä on tulossa ja siksi emme pysty kontrolloimaan sitä. Teknokraattisessa maailmassa on totuttu ajattelemaan, että kaikelle pitäisi olla selkeä vastaus, mutta tiedottomassa tilassa asiat menevät solmuun, ristiriitaisiksi.
Epämääräisyys ja sen kanssa navigointi kuormittaa ja sille haetaan pakokeinoa. Kaksi vuotta sitten edellä mainitun samaisen tahon vuoden sanaksi valikoitui goblin mode. Lamaantumisen sijaan heittäydytään riiviöiksi, hölmöksi. Jatkuvaa tiedostamisen vastuuta paetaan. Pelon toisella puolella hapuillaan turruttamaan tunteita tavalla tai toisella. Toisaalla rakennetaan jotain ulossulkevaa ja rajattua, yksinäistä. Toisaalla haetaan jotain vallitsevaa ja valloittavaa, jotain todellisuutta suurempaa. Taustahälinän voi häivyttää jollain kovemmalla intensiteetillä, loputtomalla dropilla.
Teksti: Isa Lumme
Endless Drop -ryhmänäyttelyssä kahdeksan taiteilijaa tuo yhteen teoksia, jotka tarkastelevat pelon muuttuvia teemoja. Missä paikoissa pelko näkyy ja näyttäytyy, silloinkin kun ei vaikuttaisi siltä? Miten se hahmottuu joksikin fyysiseksi? Tai kuvaksi? Tai mitä pelko oikeastaan on? Sosiologi Zygmunt Bauman on kirjoittanut nestemäisestä pelosta, joka hänen mukaansa heijastuu nyky-yhteiskunnan yhä epävarmemmasta ja epämääräisemmästä todellisuudesta, jossa pelon ja ahdistuksen kohteena saattaa olla ennemminkin jokin abstrakti ja muodoton asia tai aihe. Nestemäinen pelko kuvaa nykyajan ääriviivattomia muotoja, niitä vellovia ja paisuvia tunteita, joita ei yksinkertaisena totuutena voi hahmottaa. Endless Drop kurottaa kohti niin pelon yksittäisiä kuin kollektiivisia kokemuksia, jotka osaltaan kulkevat mukana elämässämme.
Näyttelyn avajaisia vietetään torstaina 31.10. klo 17–19 Kuva/Tilassa – lämpimästi tervetuloa!
Poikkeusaukiolot
Näyttely on kiinni pyhäinpäivänä lauantaina 2. marraskuuta.
Taiteilijat
Kuvia näyttelystä
Näyttelyteksti
1800-luvun lopulla Atlantic Cityn asukkaiden vapaa-ajan huvitukseksi keksittiin erään tapaturman kautta ’horse diving’ esitykset. Hevossukelluksessa hevonen, ratsastajan kanssa tai ilman, hyppäsi (tai pikemminkin pudotettiin) hyppytornista veteen. Esityksiä jatkettiin 1900-luvulle saakka ja vieläkin myöhemmin vuosisadan jälkipuoliskolla muutamien uudelleen elävöittämispyrkimyksien kanssa (1990-luvulla julkaistiin erään hevosuimahyppääjän elämänkertaan pohjaava elokuvakin Disneyn toimesta). Jälkikäteen voi miettiä, asettuuko hevosen pudotus ja pulahdus – tämä surullinen spektaakkeli – kuriositeetin vai kauhun kategoriaan.
Endless Drop -näyttelyn prosessissa mukana kulkenut teema on pelko. Se ei kuitenkaan käsittele kauhua, tai spektaakkelia, vaan pelkoon liittyviä häilyviä jännitteitä ja ristiriitaisuuksia. Joskus jokin suuri ja hieno voi saada itsensä tuntemaan pieneksi, epävarmaksi. Jokin tuttu asia, tavara tai kuva vaikuttaakin vääristyneeltä, jotenkin nyrjähtäneeltä ja oudolta. Sosiologi Zygmunt Bauman (1925–2017) on kirjoittanut nestemäisestä pelosta, jossa pelon ja ahdistuksen kohteena onkin jokin abstrakti ja muodoton asia tai aihe. Tämä heijastuu Baumanin mukaan nyky-yhteiskunnan yhä epävarmemmasta ja epämääräisemmästä todellisuudesta, jossa asiat saattavat olla ääriviivattomia ja arvaamattomia.
Viime vuosina tutuksi on tullut mantra: paluuta normaaliin ei enää ole. Tulevaisuuden tutkimukseen keskittyvä organisaatio Sitra kirjoittaa raportissaan siirtymisestä ”yllätysten, ristiriitaisuuksien ja konfliktien värittämään ajanjaksoon”. Kulttuuritutkija Ziauddin Sardar (s. 1951) on nimittänyt tätä postnormaaliksi ajaksi. Sardar vertaa 2010-luvun ilmiöiden kautta kehitystä kohti postnormaalia aikaa nostamalla esille termin post truth. Mitä se kertoo, että sanastoomme kuuluu käsitys totuuden kyseenalaistamisesta? Ja lisäksi vieläpä sen valikoituminen edustamaan ”aikamme henkeä”, kun Oxford Dictionary valitsi sen 2016 vuoden sanaksi.
Jos totuuteen ei voi luottaa, kaikki voi lähtökohtaisesti olla valhetta. Tarinaa kutsutaan monimutkaiseksi, jotta se lannistaisi siitä selville ottamista tai vähintäänkin asettaa tulkintoja toisiaan vastaan, vie huomiota muualle. Syntyy sanasoppa, josta ei saa selvää – vaikuttamisen tavat ovat monet. Tutun ja turvallisen yhteenkuuluvuuden assosiaatio perustuu tällöin todennäköisemmin niiden suussa soljuvaan totuttuun ilmaisuun, kuin elettyyn todellisuuteen. Käännymme taaksepäin, koska mennyt vaikuttaa todellisemmalta, totuudelta. Toistamme toimia koska ne ovat tuttuja, mutta ne eivät välttämättä tuo turvaa. Turva voidaan naamioida piilottamaan jotain muuta alleen, ja näin epämääräisyyskin saattaa toimia taktiikkana.
Hevossukelluksen keksimiseen johdattanut onnettomuus oli romahdus; silta murtui ja sen yli kulkeneet hevonen ja ratsastaja putosivat veteen. Jokainen sen jälkeen tapahtunut hevossukellus on tavallaan ollut toisto siitä romahduksesta – ja ehkä myös pyrkimys ottaa romahdus haltuun, kontrolloida sitä. Sardarin mukaan postnormaalissa ajassa ei ole kyse maailman romahtamisesta, vaan siitä että emme tiedä mitä on tulossa ja siksi emme pysty kontrolloimaan sitä. Teknokraattisessa maailmassa on totuttu ajattelemaan, että kaikelle pitäisi olla selkeä vastaus, mutta tiedottomassa tilassa asiat menevät solmuun, ristiriitaisiksi.
Epämääräisyys ja sen kanssa navigointi kuormittaa ja sille haetaan pakokeinoa. Kaksi vuotta sitten edellä mainitun samaisen tahon vuoden sanaksi valikoitui goblin mode. Lamaantumisen sijaan heittäydytään riiviöiksi, hölmöksi. Jatkuvaa tiedostamisen vastuuta paetaan. Pelon toisella puolella hapuillaan turruttamaan tunteita tavalla tai toisella. Toisaalla rakennetaan jotain ulossulkevaa ja rajattua, yksinäistä. Toisaalla haetaan jotain vallitsevaa ja valloittavaa, jotain todellisuutta suurempaa. Taustahälinän voi häivyttää jollain kovemmalla intensiteetillä, loputtomalla dropilla.
Teksti: Isa Lumme