Open search

Abstraktit Musiikki ja sukupuoli -tutkimuspäiville 24.1.2023

Tutkimuspäivän ensimmäisen päivän puhujaesittelyt ja abstraktit esitysjärjestyksessä

|

Keynote: Susanna Paasonen

Eksotisointi, omiminen ja kosmopolitanismi: tapaus Yul Brynner

Oscar- ja Tony-voittaja Yul Brynner oli yksi 1950-luvun suurimpia Hollywood-tähtiä, jonka julkisuuskuva rakentui maskuliinisten, eksoottisten henkilöhahmojen varaan. Vladivostokissa syntynyt Brynner esitti niin Siamin kuningasta kuin Egyptin faaraota, niin intialaista vapaustaistelijaa kuin ukrainalaista kasakkaa, Pancho Villaa ja alkuperäisamerikkalaista soturia. Hän myös rakensi eksoottista tähtikuvaansa jatkuvasti muuttuvissa omaelämäkerrallisissa taustoituksissaan ollen osin romani, mongolialainen, sveitsiläinen, juutalainen, japanilainen tai kiinalainen. Kylmän sodan Hollywoodissa Brynner edusti liukuvaa etnistä toiseutta, jonka fyysistä vetovoimaa korostettiin valkokankaalla ruskean meikin voimin. Ei ole kohtuutonta väittää, että Brynnerin tähtikuva rakentui kulttuuriselle omimiselle ja paikoin ylettömälle orientalismille.

Tässä laajaan mediahistorialliseen tutkimukseen nojaavassa alustuksessani avaan Brynnerin tähteyttä ja julkista toimijuutta aikalaiskontekstissa, sen ambivalenssin huomioiden. Käytän sodanjälkeistä kosmopoliittisuuden ideologiaa selittävänä kehyksenä avatakseni sekä Brynnerin toimintaa UNHCR:n erityiskonsulttina että hänen samastumistaan romanikulttuuriin ja -musiikkiin. Kiinnitän tässä huomiota itse-eksotisoinnin ja ihmisoikeustoiminnan väliseen dynamiikkaan ja hahmotan niitä historiallisia toimijuuden kehyksiä, joissa Brynner nousi kansainväliseen tähteyteen. Representaatiokritiikin asemesta keskityn rodullistettuun roolitukseen, tähtikuvien luomiseen ja maskuliinisuuden muotoihin Hollywoodin studiojärjestelmän loppuaikoina.

Susanna Paasonen on Turun yliopiston mediatutkimuksen professori ja konsortion ”Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa” (Strategisen tutkimuksen neuvosto) vastuullinen johtaja. Hänen tuoreita julkaisujaan ovat mm. NSFW: Sex, Humor and Risk in Social Media (Kylie Jarrettin ja Ben Lightin kanssa, MITP 2019), Objectification: On the Difference Between Sex and Sexism (Feona Attwoodin, Alan McKeen, John Mercerin ja Clarissa Smithin kanssa, Routledge 2020), Who’s Laughing Now? Feminist Tactics in Social Media (Jenny Sundénin kanssa, MITP 2020), Dependent, Distracted, Bored: Affective Formations in Networked Media (MITP 2021) ja Yul Brynner: Excoticism, Cosmopolitanism and Screen Masculinity (Edinburgh UP, 2023).

Anna Ramstedt

Epätasa-arvon rakentuminen klassisen musiikin verkostoissa Suomessa ja vaihtoehtoiset mielikuvastot

Tutkimuksessa tarkastelen sekä miten epätasa-arvo rakentuu klassisen musiikin verkostoissa ja genrerajoissa että miten epätasa-arvoa pyritään korjaamaan klassisen musiikin festivaaleilla ja konserttisarjoissa Suomessa. Artikkelin ensisijainen tutkimusmateriaali koostuu neljästätoista haastattelusta klassisen musiikin muusikoiden kanssa. Haastateltavat olivat kaikki 25‒45-vuotiaita valkoisia cisnaisia. Kysyn millä tavoin epätasa-arvo ilmenee haastateltavien kokemuksissa klassisen musiikin verkostoissa ja työelämässä ja millä tavoin nämä kokemukset heijastavat klassisen musiikin sosiokulttuurisia piirteitä. Artikkelin toissijainen tutkimusmateriaali koostuu kahden normikriittisen klassisen musiikin festivaalin ja yhden konserttisarjan lehdistötiedotteista ja ohjelmalehtisistä. Lisäksi siis kysyn, miten klassisen musiikin festivaaleilla ja konserttisarjoissa pyritään korjaamaan epätasa-arvoa vaihtoehtoisilla toimintatavoilla ja ohjelmistoilla. Tutkiakseni miten epätasa-arvo ilmenee haastattelumateriaalissa käytän feministifilosofi Moira Gatensin (2003 [1996]) käsitettä sosiaalisista mielikuvastoista. Sosiaalisilla mielikuvastoilla Gatens (2003, 43) viittaa ihanteisiin, narratiiveihin ja merkityksiin, joiden kautta, usein jopa tiedostamattomasti, käsitämme ja ymmärrämme sosiaaliset ruumiit. Tässä artikkelissa tutkin millä tavoin normit, narratiivit ja käsitykset ilmenevät verkostoissa ja käsityksissä klassisen musiikin genrestä, ja millä tavoin nämä ylläpitävät epätasa-arvoa. Väitän, että epätasa-arvoa ilmenee ja toistuu klassisen musiikin kulttuurissa homososiaalisilla verkostoilla. Homososiaalinen käyttäytyminen käsitetään usein tiedostamattomalla mieltymyksellä sosialisoida henkilöiden kanssa, jotka ovat samaa ikää, sukupuolta, rotua, sosioekonomista luokkaa ja jotka jakavat samoja mielipiteitä (Scharff 2018b, 60; Ibarra, 1992; Wreyford 2015). Väitän, että homososiaalisuus toistaa epätasa-arvoa heijastavia sosiaalisia mielikuvastoja, jotka vaikuttavat sekä ennakkoluulojen ja genrekäsitysten kautta muusikoiden työmahdollisuuksiin ja mahdollisuuksiin verkostoitua. Toisaalta väitän, että epätasa-arvoa pyritään korjaamaan vaihtoehtoisilla mielikuvastoilla, jotka rakentavat laajempaa käsitystäklassisen musiikin toimijuudesta ja genrerajoista.

Anna Ramstedt (MuM, FM) on sekä musiikkitieteen väitöskirjatutkija että pianisti ja musiikkipedagogi. Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa tehtyjen pianon solististen opintojen lisäksi hän on opiskellut myös Lähi-idän tutkimusta ja musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa, josta hän valmistui maisteriksi keväällä 2019. Väitöskirjassaan (HY) Anna tutkii epätasa-arvon rakentumista klassisen musiikin kentällä Suomessa. Hän tutkii muun muassa seksuaalista häirintää, henkistä kaltoinkohtelua ja epätasaarvon ilmenemistä verkostoissa. Anna työstää väitöskirjaansa täysipäiväisesti Suomen Kulttuurirahasto tuella. Tällä hetkellä hän on virkavapaalla Kauniaisten musiikkiopistosta, jossa hänellä on pianon ja kamarimusiikinopettajan toimi. Syksystä 2020 Anna on ollut väitöskirjatutkijavaihdossa Utrechtin yliopistossa Alankomaissa. Anna on myös tutkimusyhdistys Suoni ry:n jäsen.

Elina Saloranta

Kirjeitä nuorelle muusikolle

Viime tammikuun Gender and musicianship -päivillä esittelin laulaja Elli Forssell-Rozentalen (1871–1943) ja viulisti Anna Forssellin (1882–1970) MeToo-aiheisen kirjeenvaihdon sekä pyysin yleisöä jatkamaan sitä nykypäivän näkökulmasta. Tapahtuman jälkeen olen teettänyt tehtävän myös muutamassa muussa tutkimustapahtumassa, ja nyt käsillä olevilla Musiikki ja sukupuoli -päivillä haluaisin esitellä osallistujien kirjoittamat vastauskirjeet. Käytännössä esitykseni on pieni performanssi, jossa luen kirjeitä ääneen kuten Ellin ja Annan aikaan oli tapana tehdä.

Esitykseeni sisältyy myös lyhyt videoteos (Niin oli minunkin laitani), joka pohjaa Ellin ja Annan MeToo-kirjeisiin. Teoksen avulla nekin, jotka eivät olleet paikalla viimeksi, saavat käsityksen vastauskirjeiden taustalla olevasta ajatustenvaihdosta. Video on nähtävissä täällä: (https://vimeo.com/753783928).

Elina Saloranta on Kuvataideakatemiasta tohtoroitunut kuvataiteilija, joka tekee postdoc-tutkimusta Taideyliopiston Taiteellisen tutkimuksen keskuksessa (CfAR). Lukuvuonna 2022–2023 Saloranta toimii myös yliopistonlehtorina Kuvataideakatemian tohtorikoulutusohjelmassa. Kuvantekijänä Salorannan tausta on kokeellisessa elokuvassa, ja kirjoittajana häntä innoittavat sellaiset tekstilajit kuin kirje, päiväkirja ja lyyrinen essee. Postdoc-tutkimuksessaan Saloranta lukee 1800-luvun ihmisten kirjeitä ja ”kanavoi” niitä nykypäivän ihmisille. Toisinaan hän myös vastaa kirjeisiin tai pyytää yleisöä tekemään niin. Tutkimuksessaan hän on siis eräänlainen meedio, joka välittää viestejä elävien ja kuolleiden välillä.

Emmi Kujanpää

Ylisukupolvisuuden, feminiinisyyksien ja ylirajaisuuden kohtauspintoja eurooppalaisen nykykansanlaulun kentällä

Käsittelen luentokonsertissani taiteellista työtäni suomalais-ugrilaisen ja bulgarialaisen kansanlaulun parissa vuosien 2018–2022 aikana. Luentokonserttini tutkimusaineisto perustuu vuonna 2020 julkaisemaani Nani-sooloalbumiin (Nordic Notes / Sibelius-Akatemia), ja levyyn liittyvään musiikkivideotrilogiaan (2019, 2020, 2022).

Nani-sooloalbumi äänitettiin vuosien 2018–2019 aikana Helsingissä ja Sofiassa yhteistyössä bulgarialaisen Le Mystère des Voix Bulgares Vocal Academy -naiskuoron ja suomalaismuusikoiden kanssa. Musiikkivideotrilogia kuvattiin puolestaan Suomessa ja Sofiassa vuosien 2019–2022 aikana.

Analysoin luentokonsertissani Nani-levyn ja musiikkivideotrilogian synty- ja julkisuprosesseja säveltäjän, sanoittajan, laulajan, esiintyjän ja tuottajan näkökulmista. Pyrin analysoimaan esitelmässäni sitä, kuinka ylisukupolvisuus ja erilaiset feminiinisyydet ilmenivät taiteellisen työskentelyn eri vaiheissa sekä omassa työskentelyssäni että ylirajaisessa muusikkonaisten yhteistyössä. Lisäksi nostan esiin, kuinka kahden maan kulttuuriset muistit, ja Euroopan nykypoliittinen tilanne kietoutuvat osaksi taiteellista työskentelyä. Tämä ilmeni erityisesti viimeisimmän musiikkivideon (2022) julkaisuprosessin aikana. Luentokonserttini koostuu luento-osiosta (20 min) sekä musiikkivideosta (Nani, 2022, kesto 5 min) ja Kuutar-laulun (5 min) esityksestä.

Linkit:

Emmi Kujanpää (FM, MuM) on suomalais-ugrilaiseen ja balkanilaiseen kansanmusiikkiin erikoistunut laulaja, kanteleensoittaja, opettaja ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija. Kujanpään väitöskirjatutkimuksen otsikko on “Kehollisuuden, affektien ja sukupuolisuuden kokemukset ylirajaisessa itäeurooppalaisessa nykykansanlaulussa”.

Emmi Kujanpää on työskennellyt suomalais-ugrilaisen ja balkanilaisen musiikin parissa parinkymmenen vuoden ajan muusikkona, säveltäjänä, tutkijana ja opettajana. Kujanpää on valmistunut maisteriksi Sibelius-Akatemiasta ja Helsingin yliopistosta, ja hän on opiskellut kansanlaulua myös Plovdivin Musiikkiakatemiassa Bulgariassa.

Kujanpää on käsitellyt sävellyksissään ja musiikkivideoissaan feminiinisyyden ja ylisukupolvisuuden teemoja. Hän kertoo tarinoita naisjumalattarista ja #metoo-kokemuksista laulettujen korujen (ornamenttien), huutojen, itkulaulun ja dissonanssien avulla. Hän julkaisi kansainvälistä huomiota saaneen Nani-sooloalbumin vuonna 2020 yhdessä bulgarialaisen Le Mystère des Voix Bulgares -kuoron lauluakatemian kanssa. Hän on myös vuoden 2022 Etno-Emmalla palkitun Celenka-yhtyeen jäsen. Emmi Kujanpää opettaa kanteleensoittoa ja kansanlaulua Käpylän musiikkiopistossa ja Sibelius- Akatemiassa.

Anna Wegelius

Kardemimmit – 22 vuotta kasvamista naiseksi ja muusikoksi kansanmusiikin kentällä

Esitelmä reflektoi kasvamista naiseksi ja muusikoksi kansanmusiikin kentällä Kardemimmit-yhtyeen ja Anna Wegeliuksen oman kokemuksen kautta. Teemoina ovat muun muassa tiiviin yhteisön hyödyt ja haitat, alan sukupuolittuneet ongelmat, sekä koettu muutos muusikkouden ja naiseuden risteyksessä vuosien varrella.

Vuonna 2000 perustettu Kardemimmit (Maija Pokela, s. 1990, Jutta Rahmel s. 1991, sekä Anna ja Leeni Wegelius s.1989) on maailman tunnetuin kanteleyhtye. Uusin, 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu kuudes albumi “Sisko muistatko?” käsittelee sielunsiskoutta hurmioineen ja alhoineen, naiseutta ja tyttöyttä, noituutta, solidaarisuutta ja tasa-arvoa, erilleen ja yhteen kasvamista, sekä rakkautta, sydänsurua ja kateutta. Yhtyeen muusikot ovat säveltäneet, sanoittaneet, sovittaneet ja tuottaneet albumin kappaleet paria poikkeusta lukuunottamatta. Esitelmä pohjaa Wegeliuksen kirjoittamaan muistelmaosuuteen uudella albumilla.

“Kun lapsena aloimme soittaa yhdessä, emme uhranneet ajatustakaan sille, että sukupuolellamme olisi jotakin tekemistä musiikin kanssa – vaikka olimmekin inspiroituneet nimeä myöten yhdestä menestyneimmistä tyttöbändeistä [Spice Girls]. Vaikka me olimme tietämättömiä siitä, että sukupuolemme nähtiin haittana, maailma kyllä antoi meille siitä tiedon pikkuhiljaa. Kun kiertää vuosia naisista koostuvassa yhtyeessä, kuulee yhä uudelleen samoja lauseita: “Ensi kerralla on enemmän yleisöä jos näytätte hyvältä!” ”Jos näytätte yhtä hyvältä edestä kuin takaa, niin yleisö on innoissaan” “Näytitte tosi hyvältä!” “Te näytätte tosi nuorilta!” “Ai yksi on menossa naimisiin? No sitten ette voi kyllä enää lähteä kiertueelle” “Missä sinun poikaystäväsi on? Kuinka hän päästi sinut lähtemään?” “Mitäs sitten jos saatte lapsia? Sitten ette voi enää matkustaa” “Anteeksi, meillä on jo yksi naisista koostuvat yhtye ohjelmassa” ja niin edelleen. Vaikka yksikään näistä lauseista ei yksinään ole sanahelinää kummempi, toistuessaan niistä selvästi – tiedostaen tai tiedostamatta – muodostuu haitallinen yhteiskunnallinen kuva, jossa mies muusikkona on normi. Monesti ammattilaisuuttamme epäillään lavalla, kun ääniteknikko lähtee oletuksesta, ettemme osaa toimia soundcheckissä – vaikka jotenkin olemme päätyneet suuren festivaalin päälavalle – tai että emme osaa käyttää mikrofoonejamme, tai kun toiveemme monitoriäänien suhteen ohitetaan. Valitettavasti myös aidosti haitallista ja vaarallista sukupuolista häirintää on osunut meidänkin tiellemme, ja kaikki tuntuu nousevan tästä samasta kulttuurista.”

Anna Wegelius (s. 1989) on muusikko ja tuottaja joka on koulutukseltaan musiikkipedagogi AMK (Centria) ja musiikin maisteri (arts management, Taideyliopisto). Wegelius on tunnettu erityisesti Kardemimmit-yhtyeestä. Hän on erityisen kiinnostunut tasa-arvosta musiikin alalla, ja tekee aktiivisesti työtä nostaakseen alan epäkohtia laajempaan tietouteen. Muusikkona Wegeliuksen pääsoittimena ovat kanteleet ja laulu, ja hänen opinnäytteensä ovat käsitelleet pelimanniperinteen mestari-kisälli-oppimismuodon hiljaista tietoa sekä pohjoismaisen kansanmusiikkiyhtyeiden maabrändin vaikutusta Japanin markkinoilla.

Sakari Ylivuori

Yksityisen ja julkisen tilan sekoittuminen 1860-luvun naiskuorotoiminnassa

Tammikuussa 1865 julkaisi Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland artikkelin, jossa esiteltiin useiden ulkomaisten tyttökoulujen taustaideologiaa, jota puolestaan tarkateltiin tehden rinnastuksia suomalaisiin kouluihin. Yksi merkittävä huomio artikkelissa oli seuraava: ”Qvinnan uppfostras icke för det offentliga lifvet, utan för hemmets stilla krets och familjen.” Taideopetuksen osalta puolestaan määriteltiin, että koulun päämääränä ei ole kasvattaa ”fulländade konstnärer, utan konstvänner.” Vuonna 1864 seitsemän nuorta naista perustivat Vår förening -nimisen lauluyhdistyksen, jota pidetään Suomen ensimmäisenä naiskuorona. Kuoro toimi aktiivisesti vuosina 1864–1867, ja sen laulajat olivat kaikki saaneet koulutuksensa Svenska Fruntimmerskolan i Helsgingfors -tyttökoulussa, jossa oli aloitettu systemaattinen musiikinopetus jo vuonna 1848. Musiikinopetuksen sisältöihin kuului myös kolmiääninen laulaminen, jota ei kuitenkaan tuotu tuolloin koulun seinien ulkopuolelle julkiseen tilaan. Kiinnostavana rinnakkaisilmiönä voidaan tarkastella Jyväskylän seminaarin vuonna 1863 alkanutta suomenkielistä kansakoulunopettajien koulutusta. Musiikinopetuksen puitteissa järjestettiin vuodesta 1864 alkaen julkisia näytteitä, joissa opiskelijat esiintyivät. 1860-luvun musiikkinäytteissä opiskelijat esittivät sekä seka- että mieskuorolaulua – naiskuorolaulua ei Jyväskylässäkään julkiseen tilaan tuotu. Vaikka Vår förening toi itsenäisen lauluyhdistyksen muodossa naiskuorolaulun koulun ulkopuolelle, ei se  silti pystynyt asettumaan vapaasti julkiseen tilaan: esimerkiksi ensimmäinen vuosijuhla järjestettiin suljettuna kutsuvieraskonserttina, ja muut esiintymiset olivat käytännössä yksityistilaisuuksia. Ainoan julkisen konserttinsa Vår förening järjesti toukokuussa 1867 Kaivohuoneella. Konserttia ei kuitenkaan mainostettu etukäteen yhdessäkään sanomalehdessä, eikä se saanut arvosteluja. Merkittävää lienee myös se, että konsertin keskiössä oli hyväntekeväisyys, minkä varjolla naisten julkinen konserttitoiminta oli kenties helpommin hyväksyttävää.

Esitelmässäni tarkastelen Vår förening -kuoron toimintaa yksityisessä ja julkisessa tilassa. Keskityn erityisesti siihen, miten noiden tilojen välinen rajankäynti näyttäytyy aikalaislähteissä. Lisäksi analysoin Vår föreningin toiminnan erityispiirteitä suhteessa muihin 1860-luvun kuoropiirien toimijoihin. Sakari Ylivuori (s. 1980) on musiikin tohtori, joka työskentelee tutkijana Kansalliskirjaston Jean Sibelius Works -projektissa vastuualueenaan kuoromusiikin kriittinen toimittaminen. Ylivuori on tutkinut kuoromusiikin historiaa ja toimittanut mm. nuottijulkaisun, joka sisältää Suomen ensimmäisen naiskuoron (Vår förening) säilyneen ohjelmiston kokonaisuudessaan.

Samuli Korkalainen

Naiset musiikinjohtajina Pohjois-Amerikan suomalaisissa seurakunnissa 1900-luvun alkupuoliskolla

Suuri määrä suomalaisia siirtolaisia muutti Pohjois-Amerikkaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Jo varhaisessa vaiheessa he alkoivat perustaa seurakuntia ja luterilaisia kirkkokuntia. Koska suomalaiset olivat hajallaan eri puolilla Yhdysvaltoja ja Kanadaa, seurakunnat olivat usein pieniä. Sen vuoksi niillä ei ollut resursseja ammattimuusikoiden palkkaamiseen, vaan lukkareina, soittajina  ja musiikinjohtajina toimivat vapaaehtoiset muusikot. Intoa ja kunnianhimoa ei kuitenkaan puuttunut, vaan pienissäkin seurakunnissa toimi usein kuoroja ja muita eri-ikäisten musiikkiryhmiä. Mallia musiikin toteuttamiseen otettiin niin entisestä kotimaasta Suomesta kuin Amerikan muilta siirtolaisryhmiltä ja kirkoilta. Urkurin virka avattiin Suomessa naisille vuonna 1908, mutta kanttorin virka vasta vuonna 1963. Vaikka siirtolaisilla ei siis ollut juurikaan kokemuksia seurakuntien naismuusikoista kotimaassa,  olivat monet amerikansuomalaisten seurakuntien musiikista vastaavat naisia. Seurakuntien  naismuusikoiden joukosta erottuu erityisenä ryhmänä pappien vaimot, joista hyvin monet vastasivat musiikista aviomiestensä johtamissa seurakunnissa. Lisäksi suurimman suomalaisen luterilaisen kirkkokunnan Suomi-Synodin vuosittaisessa kirkolliskokouksessa esiintyi useina vuosina pappien vaimoista koottu naiskuoro. Tässä esitelmässä tuon esille suomalaisten seurakuntien naismuusikoita Yhdysvalloissa ja  Kanadassa. Tarkastelen heidän asemaansa tuon ajan suomalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan valta- ja hierarkiasuhteiden näkökulmasta. Tästä tarkastelutavasta tekee erityisen mielenkiintoisen suuret erot suomalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin, seurakuntaelämän ja yhteiskuntarakenteen välillä tuona aikana. Esittelen myös havaintojani liittyen naisten asemaan musiikin koulutuksessa suomalaisten siirtolaisten Ylä-Michiganin Hancockiin perustamassa Suomi-Opistossa sekä naisia musiikillisen sivistyksen levittäjinä syrjäisillä alueilla.

Musiikin tohtori ja teologian maisteri Samuli Korkalainen on musiikintutkija sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja kanttori. Vuonna 2021 julkaistussa väitöskirjassaan hän tarkasteli luterilaisen seurakuntalaulun ja messusävelmien standardoimista 1800-luvun Suomessa ja Inkerinmaalla. Tällä hetkellä käynnissä olevassa post doc -hankkeessaan Korkalainen perehtyy kirkkomusiikkiin ja hengellisiin lauluihin Pohjois-Amerikan suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Lisäksi hän tekee yhdessä musiikin tohtori Leena Lampisen kanssa tutkimusta koronapandemian vaikutuksista kanttorien työhön Suomessa, laatien tapaustutkimuksen Kauneimmat joululaulut – tilaisuuksista pandemian aikana ja sen jälkeen. Korkalainen on Hymnologian ja liturgiikan seuran puheenjohtaja, yhteispohjoismaisen hymnologian alan Nordhymn-verkoston hallituksen jäsen sekä sen julkaiseman Hymnologi-lehden toimituskunnan jäsen. Hän on aktivistista musiikintutkimusta tekevän Tutkimusyhdistys Suoni ry:n jäsen ja affilioitunut Taideyliopiston Historiafoorumiin. Lisäksi Korkalainen on myös luterilaisen kirkon luottamushenkilö, joka on nostanut keskusteluun monia tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden teemoja.

Markus Mantere

Arma Hjorth (1887-1958) suomalaisen huilisimin pioneerina

Esitykseni käsittelee tamperelaista huilistia Arma Pahlmania (os. Hjorth), joka oli suomalaisen huilunsoiton edelläkävijä monellakin tavalla. Pahlman oli ensimmäinen Suomen musiikkielämässä ammattilaisena toiminut naispuolinen huilisti, ja tämän lisäksi ylipäätään ensimmäinen modernilla Böhm-huilulla soittanut suomalainen muusikko.

Hänen ammatillinen uransa 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa musiikkielämässä, jossa julkisesti esiintyvät naismuusikot olivat todellinen harvinaisuus, oli varsin lyhyt. Sinänsä hänen ammatillinen polkunsa oli kuitenkin ajalle hyvin tavallinen. Dresdenin musiikkikorkeakoulussa suoritettujen kolmen vuoden ammattiopintojen (1905–1907) jälkeen Pahlman palasi Suomeen ja toimi konserttikauden 1907–1908 Tampereen Orkesteriyhdistyksen orkesterin ammattimuusikkona, kunnes meni naimisiin Tampellan konttoristin Alfred Pahlmanin (1878-1959) kanssa juhannuksena 1908. Ajan tapakulttuuriin kuului se, että perheen perustaminen alkoi olla ajankohtaista pian avioitumisen jälkeen, ja Arma irtisanoutui orkesterista kauden päätyttyä keväällä 1908. Muutamaa kuukautta aiemmin, maaliskuun alussa, Arma oli jo kirjoittautunut Tampereen talouskouluun (Aamulehti 29.2.1908).

Pian tämän jälkeen hänen julkinen toimintansa esiintyvänä taiteilijana tuli päätökseensä hänen omistautuessaan lasten kasvatukselle ja kotirouvan tehtäville. Pahlman ei kuitenkaan missään vaiheessa jättänyt soittamista tyystin, vaan esiintyi vielä 1930-luvun mittaan silloin tällöin esimerkiksi Lottien tilaisuuksissa kotikaupungissaan Tampereella.

Tarkastelen Pahlmanin musiikillista uraa ja hänen ammatillisia verkostojaan. Aineistoni ovat pääasiassa sanomalehtiaineistoa ja joidenkin hänen elämänkaarensa henkilökohtaisempiin seikkoihin liittyen arkistoaineistoa. Pahlmanin opiskeluvuodet Dresdenissä jäävät tyystin hämärän peittoon, sillä suvun piirissä Armaan liittyvää aineistoa ei yhtä hänen itse keräämäänsä leikekirjaa lukuunottamatta ole säilynyt, ja musiikkikorkeakoulun arkisto on tuhoutunut toisen maailmansodan pommituksissa.

FT Markus Mantere on musiikinhistorian professori Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Hänen viimeaikaisiin tutkimuskohteisiinsa on kuulunut mm. pianonsoiton historia Suomessa, suomalaisten musiikki-instituutioiden historia, musiikkitieteen oppihistoria sekä 1900-luvun musiikkifilosofia.

Julia Lainema

Greta Dahlströmin ja L. Onervan kuoromusiikki

Esitelmäni pohjautuu Sibelius-Akatemian kuoronjohdon koulutusohjelmaan keväällä 2022 tekemäni tutkielmaan, jossa tarkastelin Nuppu Koiviston ohjauksessa L. Onervan (1882–1972) ja Greta Dahlströmin (1887–1978) elämää ja kuoroteoksia. Esittelen säveltäjien elämää painottaen erityisesti osa-alueita, jotka oleellisella tavalla liittyvät musiikilliseen koulutukseen, sävellystyöhön sekä muusikon ja taiteilijan identiteetin ja taitojen kehittymiseen. Tutkimuskysymyksiä ovat:

  • Millainen asema kuoromusiikilla on ollut L. Onervan ja Greta Dahlströmin elämässä ja tuotannossa?
  • Minkälaisia kuoroteoksia L. Onerva ja Greta Dahlström ovat säveltäneet?

Sivuan myös sitä, millaista kuoromusiikin säveltäminen naisena on tarkastelemani ajanjakson aikana ollut ja miten L. Onervan ja Greta Dahlströmin kuoromusiikki sijoittuu laajempaan kuvaan, osaksi kansallisromanttista suomalaista kuoromusiikkia. Taustoitan säveltäjien elämää ja tarkastelen aikakauden yhteiskunnallisia virtauksia sekä tarkastelen heidän sävellystyyliään teosanalyysien kautta. Nostan kummaltakin säveltäjältä tarkempaan tarkasteluun yhden teoksen, joihin tutustutaan myös soivana esimerkkinä, mahdollisuuden mukaan joko kuoron paikan päällä esittämänä tai tallenteen muodossa. Dahlströmiltä esittelen sekakuorolle sävelletyn teoksen Nu sprida de vita nätterna ja L. Onervalta naiskuorolle sävelletyn Minä näin -kappaleen. Erityisesti runoilijana tunnetun L. Onervan kuoroteoksissa näkyy rosoisuutta, uskaliaisuutta ja uhmakkuuttakin; samoja piirteitä kuin hänen runotuotannossaan. Onervan teokset ovat jääneet joko pienen piirin tietouteen tai kokonaan pöytälaatikkoon, eikä hänen työtään säveltäjänä ole toistaiseksi kattavasti analysoitu. Greta Dahlström toimi sekä kuoronjohtajana että säveltäjänä ja hänen kuoroteoksensa voittivat palkintoja sävellyskilpailuissa. Muutama teoksista julkaistiin muun muassa Westerlund-kustantamon toimesta. Dahlströmin ja Onervan kuoroteokset ovat erittäin arvokas osa suomalaista 1900-luvun alun säveltaidetta ja soisivat tulla esitetyiksi paljon enemmän kuin tällä hetkellä niitä esitetään. Molempien säveltäjien tuotanto on helposti lähestyttävää ja hyvin soivaa kuoromusiikkia, joka istuu luontevasti erilaisille kuoroille. Kuoromusiikkiin kohdentuvaa tutkimusta suomalaisista naissäveltäjistä ei tietääkseni ole aiemmin tehty. Mielestäni tämä lisää tutkielmani ajankohtaisuutta ja tärkeyttä, ja tuo arvokkaan lisän naissäveltäjien elämän ja teosten valottamiseen.

Olen valmistunut musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemian kuoronjohdon koulutusohjelmasta kesällä 2022. Tätä ennen valmistuin musiikin maisteriksi musiikkikasvatuksen aineryhmästä. Toimin helsinkiläisten Kaariensemblen, Ahjo Ensemblen ja Lempikuoron taiteellisena johtajana, sekä keväästä 2023 alkaen tamperelaisen Kamarikuoro Näsin taiteellisena johtajana. Sovitan ja sävellän kuoromusiikkia ja olen organisoinut erilaisia kuoromusiikin tapahtumia. Olen Suomen kuoronjohtajayhdistyksen yhdenvertaisuustoimikunnan jäsen ja kirjoitan myös kuoroaiheista blogia ”Kuoromusiikin säveltävät naiset” (www.julialainema.com/blogi). Koen työssäni tärkeäksi nostaa esiin naissäveltäjien tuotantoa ja siksi myös syvennyin kuoronjohdon opinnoissani tähän aiheeseen. Kirjoitin keväällä 2022 tutkielman Greta Dahlströmin ja L. Onervan kuorotuotannosta Nuppu Koiviston ohjauksessa. Maisteritutkintokonserttini teemana oli myös naissäveltäjät. Konsertillani halusin tarjota vaihtoehtoisen ja täydennetyn näkökulman länsimaisen taidemusiikin kaanoniin. Kaanonin kätkemää –konsertti haastoi kuulijoita pohtimaan ja laajentamaan kriteerejä, joilla kanonisointi tapahtuu (https://www.julialainema.com/kasiohjelma).