Lukuvuoden 2024–2025 avajaisten puheet

Julkaistu 10.9.2024 | Päivitetty 11.9.2024

Rehtorin tervehdys

Kaarlo Hildén

Arvoisat juhlavieraat, hyvät taideyliopistolaiset.

Aloitan ekologisesti, kierrättäen jo kertaalleen ajateltua. Vuonna 1995 olin lukuvuoden avajaisissa pitämässä puheen Sibelius-Akatemian ylioppilaskunnan puheenjohtajana. Pohdin silloin uusien opiskelijoiden suhdetta taiteeseen ja sen kehitystä. ”Kun nuori ihminen valitsee taiteen ammatikseen, on hän jo edennyt hyvin pitkälle suhteessaan. Kun hän vielä aloittaa opinnot yliopistossamme, on hänen suhteensa jo avioliittoon verrattavalla tasolla.”  

Ehkä vertauskuvan valintaan vaikutti se, että parisuhdeasiat olivat itselläni pinnalla – olin tuolloin hiljattain mennyt naimisiin. Joka tapauksessa tämä avajaispuhe liki 30 vuoden takaa tuli mieleeni, kun tapasin muutama viikko sitten uusia Taideyliopiston opiskelijoita orientaatiojaksolla.  

Avioliittovertaus kuulostaa nykyään vähän vanhanaikaiselta, mutta ehkä siinä oli myös jotakin osuvaa. Kun hakija valintakokeissa kertoo tahtovansa Taideyliopiston kumppanikseen opintielle ja kun me yliopistona kerromme harvoille valituille tahtovamme mekin jatkaa yhteisellä tiellä, saa suhde juridisesti velvoittavia piirteitä.  Mutta suhteesta ei kuitenkaan tule mitään, ellei siinä läsnä myös rakkautta.  

Rakkaus-sanan käyttö yliopistokoulutuksen yhteydessä saattaa vaikuttaa oudolta, mutta sillä on historiansa. Uno Cygnaeus, yksi suomalaisen kansakoululaitoksen kehittäjistä, julisti 1900-luvun alussa, että opettajan oli tunnettava oppilaitaan kohtaan sekä lujaa velvollisuudentunnetta että rakkautta. Myöhemmin moni suomalainen kasvatustieteilijä on käyttänyt pedagogisen rakkauden käsitettä kuvaamaan kokonaisvaltaisesti hyväksyvää ja opiskelijoiden taitoihin vahvasti luottavaa asennetta, jonka opettaja tuo näkyviin vuorovaikutussuhteessa opiskelijoihin kunniottavana läsnäolona, empaattisena kohtaamisena ja ihmisyyden kokonaisvaltaiseen kasvuun saattamisena.  

Kun puhuin orientaatiojaksolla uusille opiskelijoille arvoistamme – taidosta, avoimuudesta ja rohkeudesta. Huomasin lipuvani aika lähelle esasaarismaista parisuhdeneuvojaa. Kysyin, miten avoimuuden ja rohkeuden arvot voisivat näkyä siinä, miten kohtaamme toisiamme ja millaista yliopistoyhteisöä luomme. Millaisia olisivat arjen pienet rohkeuden teot, joissa näkyy uskallus luottaa, uskallus antaa itsestään hiukan enemmän, uskallus kohdata, kysyä ja kuunnella tavalla, joka yllättää ja ilahduttaa. Millaiset yllättävät kohtaamiset tuovat sinulle iloa? 

Eräänlaista pedagogista rakkautta on kai sekin, miten yhteiskunnallisesti valveutuneet ja aktiiviset opiskelijamme haluavat herätellä meidän varttuneempien vastuuntuntoamme ja toimintahaluamme.  Ymmärrän, etteivät näiden banderollien viestit kaikkien mielessä sovi avajaisten tunnelmaan, kun keskiössä on uuden lukuvuoden ja uusien opiskelijoiden juhlistaminen. Päätimme jättää ne kuitenkin paikoilleen; ne kuvaavat erikoista aikaamme, jossa ahdistavat ja ilahduttavat asiat limittyvät yllättävillä tavoilla. 

Moni meistä saattaa kaivata sitä aivan tavallista opiskelu- ja työelämän arkea, sellaista, jossa haasteet olivat tuttuja ja siksi jotenkin hallittavia. Voiko hyvää arkea luoda ajassa, jossa media täyttyy kriisi- ja uhkakuvista ja suomalaisen yhteiskunnan tunnelma on Saara Kankaanrannan kolumnin sanoin ”kuin säkkipimeässä maakellarissa kopeloisi tyhjiä hyllyjä. Kylmyyttä ja homeenhajua.”? Kyllä voi ja todellakin pitää. 

Meillä on yliopistoyhteisönä kyky ja velvollisuus luoda hyvää arkea sekä yhteisöllisyyttä, elämäniloa ja tulevaisuudenuskoa vahvistavia kokemuksia – sekä itsellemme että muille. Ilman niitä emme pysty huolehtimaan omasta ja toistemme kyvystä toimia tärkeiksi kokemiemme asioiden puolesta. Vaikka maailma on monella tapaa mullin mallin, on uusilla opiskelijoilla edelleen täysi oikeus iloita ja innostua uuden elämänvaiheen alkamisesta. Vaalitaan yhdessä oikeutta oppimisen iloon ja innostukseen – sekin on pedagogista rakkautta.  

Mielekkään ja motivoivan elämän vaalimisen tavoite ja tärkeys ei koske vain omaa yhteisöämme vaan koko länsimaista yhteiskuntaa. Menossa on henkisen pahoinvoinnin syöksykierre, joka on katkaistava. Leikkausten keskellä nousee iso huoli kulttuurialan tuottamien henkisen hyvinvoinnin ja merkityksellisen elämän kannalta keskeisten palveluiden tulevaisuudesta. Kokonaisvaikutus erityisesti kulttuurin vapaaseen kenttään voi olla raju, kun valtion lisäksi myös monissa kunnissa käydään syksyn aikana vaikeita talouskeskusteluita. 

Vuosikymmeniin ei ole käyty perusteellista yhteiskunnallista keskustelua kulttuurista. Nyt jos koskaan sellaista tarvitaan, kun kulttuuripoliittinen selonteko on lausuntokierroksella samaan aikaan rajujen leikkausten kanssa. Jotta ymmärrys kulttuurin ja taiteen merkityksestä ei perustuisi vain samanmielisen kulttuurikuplan sisäisiin mielipiteisiin, tulee meidän pystyä kutsumaan mukaan keskusteluun myös niitä, joiden elämänpiiriin taide ei ole kuulunut tai jotka kokevat sen vieraaksi. Arvostusta ei saa vaatimalla, se syntyy vastavuoroisuudesta.  

Arvoisat avajaisvieraat ja taideyliopistolaiset, toivotan meille kaikille ja aivan erityisesti uusille opiskelijoille avointa ja rohkeaa mieltä sekä innostavaa lukuvuotta! 

Ylioppilaskunnan tervehdys

Hallituksen puheenjohtaja Sara Koiranen

Rakkaat kanssaopiskelijat, bästa rektor, dear Uniarts community,

en tiedä, osaanko sanoa teille mitään uutta tai mitään sellaista, mitä te toivoisitte kuulevanne. Yritin eilen kovasti tätä puhetta kirjoittaessani pohtia, mitä ihmettä tällaisessa tilaisuudessa ja tällaisessa ajassa voisi sanoa – joka olisi jotain sellaista, mitä te jaksaisitte kuunnella ja josta te parhaimmassa tapauksessa saisitte jotain ajateltavaa. 

Päätin, että yritän kirjoittaa puheen, jota nyt itse maisteriopintoja aloittavana taideopiskelijana haluaisin kuulla. 

Here we go. 

Hyvät taiteen opiskelijat (ja kaikki muutkin kuulijat),

minä ymmärrän, että sinua väsyttää. Sinä todistat jatkuvalla vyöryllä elämäsi erikoisinta aikaa. Ei riitä, että olet jatkuvassa myllerryksessä itsesi kanssa taideopinnoissa – sen lisäksi todistat jatkuvasti uutisia kulttuurivihamielisestä ja rasistisesta hallituksesta, siviilien tappamisesta, ekokatastrofista, uhanalaisten simpukoiden joukkotuhosta.

Nämä uutiset saavat sinut sykkyrälle. Epäilet, voiko tällaisia absurdilta tuntuvia sanoja edes käyttää, että onko todella niin, että nämä kaikki asiat tapahtuvat ja ovat totta yhtä aikaa. Haluaisin sanoa, että eivät ole, mutta pahoin pelkään, että silloin valehtelisin.

Väsymyksesi ja hämmennyksesi, vihasi ja kaikki muutkin tunteesi ovat oikeastaan enemmän kuin ymmärrettäviä. Miten tässä kaikessa mitenkään voisi pysyä mukana?

This summer, when I was visiting my parents house and I complained about how much stuff I have to do and how full my calendar is, my dad said: you don’t always have to dance, when the music is on. Aina ei tarvitse tanssia, kun musiikki soi.

I was very confused at first – what the hell is he talking about? I was even hurt a bit – I felt like he didn’t understand how important all these different meetings, events and activities are to me. Usually I would have just started to object to what he just said, but for some reason, this time, I didn’t. I did something very unusual to me – I actually tried to hear and understand what he said. You don’t always have to dance when the music is on. 

Ehkä perässä ei voi pysyä, jos aina yrittää tanssia kun musiikki soi. Ehkä perässä pysyminen vaatiikin oikeastaan sen huutamista, että pysähtykää kaikki (tai kuten isäni sanoisi: nyt homma seis)! 

Koska kaikkea on koko ajan niin paljon – vaatimuksia, uhkia, uhkakuvia, toiveita – lienee järkevintä todeta, että välillä on aidosti ihan pakko pysähtyä, jotta voisi ymmärtää, mitä tapahtuu. 

Voit tehdä sen vaikka heti. 

Hengitä sisään ja ulos. Katso ympärillesi. Ketä näet?

My wish for this opening event was that we could use this time to get to know each other better. Instead of having big speeches about the importance of arts and culture, I wish we have a chance to remind ourselves where we are and who we are. We are all part of a very fascinating, bubbling, emotional, annoying, conflicting and priceless community. 

I don’t know if realizing this helps with anything – to understand the world better, to feel better – but I just felt like I wanted to share this observation. That you are not alone with your hopes and fears, with your love and devotion to arts (which I assume you all have at some level). 

Harva yhteisö on sellainen, jota rakastat sydämesi pohjasta ja jonka kanssa olet samaa mieltä kaikesta. Harvalle esimerkiksi Taideyliopisto on sellainen. Ehkä se on hyvä asia. Ehkä tämä yhteisö, nämä ihmiset ympärilläsi, voivat olla niitä, jotka auttavat sinua ennen kaikkea pysähtymään ja oppimaan uutta. Jotta sitten tuolla, jossain muualla, näiden seinien ja tämän yhteisön ulkopuolella, tulevaisuudessa, jaksat taas tanssia – kun musiikki soi. 

Ihanaa ja antoisaa uutta lukuvuotta! 

Ha det bästa möjliga läsåret!

Have a lovely academic year!