Käsiohjelma: It Takes a Child’s Imagination

Julkaistu 3.6.2024 | Päivitetty 5.6.2024

Monodraama laulajalle ja kamariensemblelle.
Säveltänyt Niki Main
Sävelletty Yolanda Hardingille
Kantaesitys Musiikkitalon Sonore-salissa 5.6.2024
Esityksen kesto 40 minuuttia

Taiteellinen työryhmä

Libretto ja sävellys: Niki Main
Ohjaus: Yolanda Harding
Ohjauskonsultointi: Martina Roos
Musiikin johto: Elisar Riddelin
Valosuunnittelu: Jukka Kolimaa
Lavastussuunnittelu: Yolanda Harding
Kuvataide: Yolanda Harding & Alissia

Ensemble

Sopraano: Yolanda Harding
Kertoja: Niki Main
Harmonikka: Sabina Aftyka
Klarinetti: Gracia Ortega Navarro
Fagotti: Aaro Lehtovaara
Kontrabasso: Tuomo Matero
Lyömäsoittimet: Teo de la Cruz

Johdanto

Ooppera kertoo Liisa ihmemaassa -sadun hengessä tarinan, joka perustuu Lewis Carrollin epätyypilliseen lastenrunoon Kraukijahti (The Hunting of the Snark). Lastenhuoneeseen sijoittuva fantasianomainen tarina vie yleisön seikkailulle lapsen mielikuvitusmaailmaan merien taakse, etsimään Krauki-nimistä olentoa. Kaiken aikaa Pelko leijuu seikkailijoiden yllä ja käyttää kaikki tilaisuudet häiritäkseen heidän matkaansa. Pääsekö lapsi pakenemaan pelon kynsistä?

Säveltäjä, laulaja ja runoilija Niki Main on säveltänyt tämän hullunkurinen monologioopperan Yolanda Hardingille, joka kantaesittää teoksen maisterikonsertissaan 5.6.2024. Teos kommentoi sitä, kuinka useimmat aikuisten pelot juurtuvat meihin jo lapsuudessa yhteiskunnan kautta ja tämän tuloksena menetämme kykymme luoda ja leikkiä ilman tuomitsemista. Teos on osa Mainin ja Hardingin käynnissä olevaa yhteistyöprojektia; nyt kuultava teos on minimalistinen osa suurempaa valmisteilla olevaa oopperaa.

”Olemme suunnitelleet tämän oopperan siten, että se voidaan esittää monissa eri muodoissa; esimerkiksi yksinkertaisena konserttina tai radiokuunnelmana, pianon säestyksellä kamarikonsertteja varten tai täysimittaisena näyttämöesityksenä, johon sisältyy näyttelijöitä ja tanssijoita. Halusimme, että esitykseen voi sisällyttää eri taidemuotoja. Tässä minimalistisessa versiossa meillä on luonnosversio, joka esitetään lapsen mielikuvituksen välähdyksinä. Laajemmassa teoksessa haluamme mukaan näyttelijöitä, tanssijoita ja tilata visualisoinniksi ammattikuvataiteilijan teoksia.”

Yolanda Harding

Yolanda Harding on brittiläis-suomalainen sopraano, joka valmistuu tänä kesänä Sibelius-Akatemiasta maisteriksi laulumusiikin opinnoista. Vuonna 2022 Harding debytoi useissa rooleissa, kuten ‘Jenny’ Ned Roremin oopperan ”Three Sisters Who Are Not Sisters” Suomen ensi-illassa ja ‘Erste Dame’ Sibelius-Akatemian tuotannossa Mozartin ”Taikahuilussa”. Hän esiintyi myös sopraanosolistina Mendelssohnin ”Paulus-oratoriossa” Kuopion kuoron ja orkesterin kanssa. Hardingin vaikutus ulottuu lavan ulkopuolelle. Hän on omistautunut taideyhteisön puolestapuhuja, joka osallistuu aktiivisesti aloitteisiin, joiden tavoitteena on muovata taiteen ja kulttuurin tulevaisuutta Suomessa. Hänen roolinsa Taideyliopiston opiskelijataidejärjestö TaiYo:n varapuheenjohtajana (2023) on osoitus hänen sitoutumisestaan parantaa viestintää ja luoda elinvoimainen taiteellinen ympäristö muille taiteilijoille. Esitystensä ja edunvalvontatyönsä lisäksi Harding on aktiivisesti mukana uusien musiikkinäytelmien luomisessa ja perinteisen konserttiformaatin rajojen rikkomisessa. Viime huhtikuussa hän esiintyi nykyaikaisessa musiikkiteatteriesityksessä nimeltä ’In winter, Necks are shorter’, jonka ohjasi Homa Shokri. Tänä vuonna hän esitti oman taideteoksensa, joka sai inspiraationsa Havis Amandasta, Vapun aaton juhlissa (30.4). Tämän päivän tuotanto on kuitenkin hänen rohkein projektinsa ja merkitsee uuden aikakauden alkua hänen taiteellisella urallaan. Valmistumisensa jälkeen Harding lähtee Savonlinnan oopperajuhlille ja jatkaa sitten Helsingissä erilaisilla taiteellisilla projekteilla (mukaan lukien tuotanto Helsingin oopperatalolla vuonna 2025). Kaikki tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Hélène och Walter Grönqvistsin, Selim Eskelinin säätiön ja Sibelius-Akatemian säätiön anteliasta tukea.

Elisar Riddelin

Kapellimestari Elisar Riddelin viimeistelee tällä hetkellä opintojaan Sakari Oramon johdolla Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla. Aikaisemmin häntä ovat opastaneet Jorma Panula, Petri Komulainen, Ari Rasilainen ja B. Tommy Andersson.  

Orkestereita Riddelin on johtanut niin Suomessa kuin myös Ruotsissa ja Saksassa, niistä mainittakoon Ruotsin Radion Sinfoniaorkesteri, Norrköping sinfoniaorkesteri, Rheinland-Pfalz filharmonia, Hoffer Filharmoniker, Gävle sinfoniaorkesteri, Dala Sinfonietta. 

Konserttikaudella 2023-24 Ridden debytoi mm. Helsingin kaupunginorkesterin sekä Lappeenrannan, Jyväskylän ja Joensuun orkestereiden kanssa. Syksyllä 2024 Riddelin tekee maailman kantaesityksen Oscar palkitun Elliot Goldenthalin Othello Sinfoniasta ja johtaa Porvoon sellokilpailujen finaalin sekä debytoi Pori Sinfoniettan kansaa. 

Riddelin nauttii myös nuoriso-orkestereiden kanssa toimimisesta ja on esiintynyt kansallisen nuoriso- orkesteri Vivon kanssa sekä Ruotsissa Kuninkaallisen musiikkikorkeakoulun orkesterin kanssa useaan otteeseen. Riddelin myös perusti Caprico-orkesterin jonka kanssa hän on kantaesittänyt yli 20 uutta kamariorkesteriteosta nuorilta suomalaisilta säveltäjiltä. Nykyään hän toimii salonkiorkesteri Golden Monreposin ylikapellimestarina.

Riddelin tekee säännöllisesti yhteistyötä myös muiden alojen taiteilijoiden kanssa, esimerkkeinä kuvataiteilijat, keraamikot ja näyttelijät. Hän on saanut useita apurahoja ja tunnustuspalkintoja. Hänet on valittu esimerkiksi Pro Musica -säätiön vuoden nuoreksi muusikoksi, ja hän saanut tukea myös Suomen Kulttuurirahastolta.

Niki Main

Niki Main on Suomessa ja Yhdysvalloissa toimiva kontratenori, säveltäjä ja runoilija. Hän suorittaa parhaillaan kandidaatin ja maisterin tutkintojaan Sibelius-Akatemiassa, jossa hän opiskelee sävellystä Riikka Talvitien johdolla ja laulua Ulla Raiskion johdolla. Hänen viimeaikaisiin projekteihinsa kuuluvat kantaesitykset Avanti! Kamariorkesterin, FRONT International Triennaalin, Musaics of the Bayn ja NYKY Ensemblen kanssa sekä säveltäjä-esiintyjänä Musica Nova Helsinki -festivaalilla. Viimeaikaisia näyttämötuotantoja ovat olleet John Cagen Songbooks Viitasaaren Musiikin Aika -festivaalilla Joan La Barbaran kanssa sekä roolit Honourina Purcellin teoksessa King Arthur ja Liberton, Lucanon, Littoren ja toisen Famigliaren roolit Monteverdin oopperassa Poppean kruunaus Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen produktiossa.

Synopsis

Prologi: Aikuinen vapautuu mielikuvituksettomasta maailmasta. Kylmä ja sortava paikka. Kun hän etäännyttää itsensä yhteisöstä, sanat, ajatukset ja muistot palaavat hänen mieleensä. Hän alkaa hitaasti palauttaa yksilöllisyyttään ja yrittää selittää, mikä maailmassa on vialla. Pelko valtaa aikuisen ja vie hänet takaisin lapsuuteen.

Tarina: Kaunis aurinkoinen päivä, lapsi herää iloisena. Hän tekee hampaiden harjaamisesta hauskaa ja jännittävää. Löydettyään lempikirjansa hän istuu lukemaan ja täyttää huoneensa ihmeillä ja mielikuvituksella. Tulevaisuus on epävarma, mutta LAPSI (täynnä toivoa) miettii, millainen hän olisi aikuisena. PELKO hiipii esiin ja LAPSI alkaa huolestua vanhenemisesta… mutta hän sysää PELON syrjään, sillä hän on päättänyt olla kuin PÄÄLLIKKÖ! LAPSI jatkaa syvemmälle mielikuvitukseensa kerätessään miehistönsä ja johtaessaan heitä ”tropiikkiin”. Ihmeellisen puheen jälkeen LAPSI on tarinassa suosikkikohdassaan, jossa hän muuttuu PAAKARIKSI kertoakseen pahaenteisen tarina PUIJUMIsta. Olento, toisin kuin Snark, on paha ja saa löytämänsä katoamaan ajasta ja tilasta. Tarinan lopussa PELKO on löytänyt tiensä sänkyyn ja LAPSI alkaa menettää rohkeuttaan. Uneliaisuus valtaa yhtäkkiä LAPSEN ja PELKO vetää hänet lepäämään sänkyyn. Lopulta PELKO on voittanut! Se hiipii LAPSEN mieleen ja tekee kaikista onnellisista muistoista pelon värittämiä. Lopulta se muuttaa tavan, jolla LAPSI ajattelee. Herättyään ”raivokkaaseen kelloon” LAPSI etsii huoneesta ääntä, joka herätti hänet. Peloissaan hän lausuu tarinan viimeisen osan toivoen, että sanat inspiroisivat onnellisempia aikoja. Mutta PELKO on vallannut hänet ja jättää hänet pimeyteen.

Epilogi: AIKUINEN katsoo takaisin muistoihinsa epävarmuudella. PELKO on onnistunut erottamaan hänet mielikuvituksestaan. Hän ei enää ymmärrä sanoja, jotka olivat kerran niin täynnä väriä. AIKUISEN mielessä pyörii välähdyksiä hänen elämästään ja juuri kun ne ovat yhdistymässä uudelleen… kaikki on jälleen menetetty.

Instrumentaatio

Laulu, ”The Child”
Kertoja, ”FEAR”

Klarinetti (doubling Bb and Bass)
Fagotti (with paper tube for low A)
Harmonikka (doubling Toy Piano)

Lyömäsoittimet (1 player)
Marimba
1 Patarumpu (low 29″, range: F to D)
2 Putkikello (pitches: A & B)
Bassorumpu
3 tomia
Virveli
2 Bongorumpua
3 Penaalia
Suspended Cymbal
Splash Cymbal
Lehmänkello
Triangeli
Ukkospelti
Fleksatoni
Räikkä (1-handed)
Ruoska

Styrofoam/Cardboard (with bow)
Kontrabasso

Libretto (englanti)

(Based on the poem ”The Hunting of the Snark” by Lewis Carroll, 1876)

Characters:
Singer, referred to as “The Child”
Narrator, referred to as “FEAR”

Prelude: A World without Imagination (Wallace Stevens, The Comedian as the Letter C, 1923)

(Singer as adult self):

Severance
Was clear. The last distortion of romance
Forsook the insatiable egotist. The sea
Severs not only lands but also selves.
Here was no help before reality.
The imagination, here, could not evade,
It was the strict austerity of one vast, subjugating, final tone.

Prologue: The Little One Lost (William Blake, The Little Boy Lost, 1789)

(FEAR):
Father, father, where are you going
O do not walk so fast.
Speak father, speak to your little one
Or else I shall be lost,
The night was dark no father was there
The child was wet with dew.
The mire was deep, & the child did weep
And away the vapour flew.

Scene I: Floss brush rinse (Emily Cabarle, Floss brush rinse, 2021)

(The Child):
Something about a smile’s never-ending//
joy finds us where we are.
O I do love dental symmetry//
Between us lives
gums and jagged lines
and yet we’re blessed with more.
Hold my retainer
and just breathe
While I spit into the sink//
Laugh with me.
Building strong enamel
we keep through pasteless travels//
Brace ourselves//
and come close
as teeth.

Scene II: Story Time – The Landing

(The Child):
”Just the place for a Snark!” the Bellman cried,
As he landed his crew with care;
Supporting each man on the top of the tide
By a finger entwined in his hair.

”Just the place for a Snark! I have said it twice:
That alone should encourage the crew.
Just the place for a Snark! I have said it thrice:
What I tell you three times is true.”

The crew was complete: it included a Boots—
A maker of Bonnets and Hoods—
A Barrister, brought to arrange their disputes—
And a Broker, to value their goods.
A Billiard-marker, whose skill was immense,
And a Banker, engaged at enormous expense,
Had the whole of their cash in his care.

There was also a Beaver, that paced on the deck,
Or would sit making lace in the bow:
And had often (the Bellman said) saved them from wreck,
Though none of the sailors knew how.

There was One who was famed for the number of things
He forgot when he entered the ship:
His umbrella, his watch, all his jewels and rings,
And the clothes he had bought for the trip.

He had forty-two boxes, all carefully packed,
With his name painted clearly on each:
But, since he omitted to mention the fact,
They were all left behind on the beach.

The loss of his clothes hardly mattered, because
He had seven coats on when he came,
With three pair of boots—but the worst of it was,
He had wholly forgotten his name

He would answer to ”Hi!” or to any loud cry,
Such as ”Fry me!” or ”Fritter my wig!”
To ”What-you-may-call-um!” or ”What-was-his-name!”
But especially “Thing-um-a-jig!”

”His form is ungainly—his intellect small—”
(So the Bellman would often remark)
”But his courage is perfect! And that, after all,
Is the thing that one needs with a Snark.”

He came as a Baker: but owned, when too late—
And it drove the poor Bellman half-mad—
He could only bake Bride-cake—for which, I may state,
No materials were to be had.

The last of the crew needs especial remark,
Though he looked an incredible dunce:
He had just one idea—but, that one being ”Snark,”
The good Bellman engaged him at once.

He came as a Butcher: but gravely declared,
When the ship had been sailing a week,
He could only kill Beavers. The Bellman looked scared,
And was almost too frightened to speak:

The Beaver, who happened to hear the remark,
Protested, with tears in its eyes,
That not even the rapture of hunting the Snark
Could atone for that dismal surprise!

Scene III: What will I become? (William Wordsworth, My Heart Leaps Up, 1807)

(The Child):
Bells, Billiards, Bonnets, Boots?
O Beaver,
What will I become?
A baker, a banker, or a bass-bowing brute?
O what will I become?
My heart leaps up when I behold
A rainbow in the sky:
So was it when my life began;
But where, O where does it end?
Graphs, Gavels, Galas, Ghosts?
O Galaxies,
Where will I go?
To what will I grow?
Where will I go? to what will I grow?
…Will I grow?

Scene IV: Story Time II – The Bellman’s Speech

(The Child):
The Bellman himself they all praised to the skies—
Such a carriage, such ease and such grace!
Such solemnity, too! One could see he was wise,
The moment one looked in his face!

He had bought a large map representing the sea,
Without the least vestige of land:
And the crew were much pleased when they found it to be
A map they could all understand.
This was charming, no doubt; but they shortly found out
That the Captain they trusted so well
Had only one notion for crossing the ocean,
And that was to tingle his bell.

Then the bowsprit got mixed with the rudder sometimes:
A thing, as the Bellman remarked,
That frequently happens in tropical climes,
When a vessel is, so to speak, “snarked.”

But the danger was past—they had landed at last,
With their boxes, port…man…portman…Toes? and bags:
Yet at first sight the crew were not pleased with the view,
Which consisted of chasms and crags.

The Bellman perceived that their spirits were low,
And recited in musical tone
A speech quite grand, in a manner most unplanned,
But the crew would do nothing but groan.

”Come, listen, my men, while I tell you again
The five unmistakable marks
By which you may know, wheresoever you go,
The warranted genuine Snarks.

”Let us take them in order. The first is…

”For, although common Snarks do no manner of harm,
Yet, I feel it my duty to say,
Some are Boojums—“

Scene V: Story Time III – The Baker’s Tale

(The Child):
There was silence supreme! Not a shriek, not a scream,
Scarcely even a howl or a groan,
As the man they called ”Ho!” told his story of woe
In an antediluvian tone.

”A dear uncle of mine (after whom I was named)
Remarked, when I bade him farewell—”
”Oh, skip your dear uncle!” the Bellman exclaimed,
As he angrily tingled his bell.

”He remarked to me then,” said that mildest of men,
’If your Snark be a Snark, that is right:

”’You may seek it with thimbles—and seek it with care;
You may hunt it with forks and hope;
You may threaten its life with a railway-share;
You may charm it with smiles and soap—'”

”’But oh, beamish nephew, beware of the day,
If your Snark be a Boojum! For then
You will softly and suddenly vanish away,
And never be met with again!”

Scene VI: I’ll not fear, I will not weep (Emily Bronte, Faith and Despondency, 1846)

(The Child):
”But, I’ll not fear, I will not weep
For those whose bodies rest in sleep,
I know there is a brilliant shore,
Opening its ports for me and mine,
If I look out at the wide waters o’er
Beyond worldly tempests, raging wild,
There, there’s my Time
O, I’ll not fear, I will not weep
For those whose bodies rest in sleep.

(FEAR):
There was a child went forth every day,
And the first object they looked upon and
received with wonder or pity or love or dread, that
object they became,
And that object became part of them for the day or
a certain part of the day . . . . or for many years
or stretching cycles of years…
If that object were cheerful, the child would
become cheerful.
If that object were full with imagination, so would
the child be full of imagination.
But if that object were treacherous, so would the
child become.
(Walt Whitman, There was a child went forth every day, 1855)

Scene VII: The Child’s Nightmare (Wallace Stevens, The Comedian as the Letter C, 1923)

(FEAR):

“The child slept and dreamt…”

“and dreamt…”

Approaching… like a gasconade of drums,
Adulthood darkened in. The façade—youth,
As sullen as the sky, was swallowed up
In swift, successive shadows, dolefully.
The rumbling broadened as the light of spring fell.
The old wind, tempestuous clarion with heavy cry,

Came bluntly thundering, more terrible
Than the revenge of music on bassoons.
Gesticulating lightning, mystical imagination,
Made pallid, flittered. The child, here, took flight…

And thus the child dreamed, while the bellowing seemed
To grow every moment more clear:
Till they woke to the knell of a furious bell,
Which the Bellman rang close at their ear.

Scene VIII: Story Time IV – The Banker’s Fate

(The Child):
They sought it with thimbles, they sought it with care;
They pursued it with forks and hope;
They threatened its life with a railway-share;
They charmed it with smiles and soap.

And the Banker
Rushed madly ahead and was lost to their view
In his zeal to discover the Snark

But while he was seeking with thimbles and care,
A Bandersnatch swiftly drew nigh
And grabbed at the Banker, who shrieked in despair,
For he knew it was useless to fly.

He offered large discount—he offered a cheque
(Drawn ”to bearer”) for seven-pounds-ten:
But the Bandersnatch merely extended its neck
And grabbed at the Banker again.

It is just as I feared!

(FEAR):
The Bandersnatch fled as the others appeared
Led on by that fear-stricken yell:
“Leave him here to his fate—” the Bellman cheered,
And solemnly tolled on his bell.

Scene IX: Story Time V – The Vanishing

(The Child):
They sought it with thimbles, they sought it with care;
They pursued it with forks and hope;
They threatened its life with a railway-share;
They charmed it with smiles and soap.

They shuddered to think that the chase might fail,
And the Beaver, excited at last,
Went bounding along on the tip of its tail,
For the daylight was nearly past.

”There is Thingumbob shouting!” the Bellman said,
”He is shouting like mad, only hark!
He is waving his hands, he is wagging his head,
He has certainly found a Snark!”

”It’s a Snark!” was the sound that first came to their ears,
And seemed almost too good to be true.
Then followed a torrent of laughter and cheers:
Then the ominous words ”It’s a Boo—“

(All whisper):
“–jum!”

(FEAR): [to the audience]
In the midst of the word they were trying to say,
In the midst of their laughter and glee,
They had softly and suddenly vanished away—
For the Snark was a Boojum, you see.

Lewis Carroll, The Hunting of the Snark, 1876

Libretto (suomi)

It Takes a Child’s Imagination
(perustuu Lewis Carrollin runoteokseen ”The Hunting of the Snark” 1876)

Suomentanut Alice Martin, 2013.

Hahmot:
Laulaja: “Lapsi”
Kertoja: “Pelko”

Preludi: Maailma ilman mielikuvitusta (Wallace Stevens, The Comedian as the Letter C, 1923)

(Laulaja aikuisena):
Ero Oli selvä.
Viimeinen romantiikan vääristymä,
Hylkäsi kyltymättömän egoistin.
Meri ei erottele vain maita vaan myös meidät.
Täällä ei ollut apua ennen todellisuutta.
Mielikuvitus, täällä,
ei voinut väistää,
Se oli jyrkkä ankaruus
yhdestä valtavasta, alistavasta, lopullisesta äänestä.

Prologi: Kadotettu (William Blake, The Little Boy Lost, 1789)

(PELKO):
Isä, isä, minne menet
Oi, älä kulje niin nopeaan.
Puhu isä, puhu pienellesi
Tai muuten eksyn kokonaan.
Yö oli pimeä, ei isää siellä
Lapsi oli aamukasteesta raikas.
Syvä oli suo
ja lapsi itki
Ja sumu häipyi kauas.

Kohtaus I: Lankaa, harjaa, huuhdo (Emily Cabarle, Floss brush rinse, 2021)

(LAPSI):
On jotain erityistä loputtomassa hymyssä
ilo löytää meidät juuri siitä, missä olemme
Oi, rakastan hammasrivien symmetriaa
Välissämme asuvat ikenet ja rosoiset rajat
ja silti olemme siunattuja enemmällä.
Pidä kiinni hammasraudastani ja hengitä vain
Kun syljen lavuaariin
Naura kanssani.
Rakennamme vahvaa hammaskiillettä
Me kestämme tahnattomina matkojemme aikana.
Valmistaudumme ja tulemme lähelle kuin hampaat.

Kohtaus II: Tarinatuokio – Rantautuminen

(LAPSI):
Oivallinen kraukipaikka! Huusi Päällikkö
Ja kelloansa kilisti ykskantaan.
Tukastansa laskettiin nyt mereen miehistö,
Ja vuorovesi kantoi heidät rantaan.

Oivallinen kraukipaikka! Toistan uudestaan;
Siitä saatte varmaan rohkeutta.
Oivallinen kraukipaikka, vielä kerrataan!
Kun kolme kertaa sanoo, se on totta.

Laivan koko miehistön oli Päällikkö pestannut.
Oli kengänkiillottaja yksi Plankki,
Kiitos Pipontekijän, ei päitä palellut,
Rahavarat hoiti kallis Pankki,

Kovapalkkaisena tuo mies heidän rahoistaan
Kuin omistansa Piti tarkkaa huolta,
Jotta Ahne Peluri ei biljarditaidoillaan
Olisi niistä voittanut yli puolta.

Palkattiin myös riita-asioitten varalta
Laivaan oma prokuraattori;
Ja tarvittiin mies arvioimaan retken varoja
Hankittiin siis Pörssimeklari.

Istuskeli nypläämässä laivan kannella
Pitsinnyplääjämajava. Päällikön mukaan
Se usein oli pelastanut haaksen rikosta,
Mutta miten – eipä tiennyt kukaan.

Yhden Maine syntyi siitä, kun hän unohti
Rantaan kaikki matkatavaransa,
Sormukset ja sateenvarjot, kellot, juveelit
Ja matkavaatteet vasta ostamansa.

Neljäkymmentäkaksi, niin hän oli laskenut
Laatikkonsa. Kunkin päällä nimi.
Mutta kun hän kellekään ei niistä maininnut,
Niin rannalle ne jäivät, koko rivi.

Matkavaatteet sinänsä eivät olleet tärkeät –
Seitsemän kun takkia oli yllä
Ja kolmet saappaat jalassa. Vaan myöskin nimensä
Hän oli unohtanut, paha kyllä.

Niimekseen hän Luuli, Jos vain joku huusi, Hoi,
Tai kiljui kovaa: katsos mokomaa,
Sipulipihvi paratkoon, tai Simpula soi!
Tai, Mikä ihme se nyt olikaan!
Hän ei ole Nero eikä siroliikkeinen
– Jos päälliköltä lausuntoa lainaa –
Mutta rohkeudessa hän on ylivertainen,
ja kraukijahdissa se juuri painaa!

Paakari hän oli, mutta leipälajinsa
Hän kertoi vasta aavan meren teillä:
Pullakranssi häihin oli ainut taitonsa.
Ei siihen ollut aineksia heillä.

Viimeiseksi joukkoon liittyi selvä ääliö,
Kun yksi pesti oli vielä auki.
Yhden aatteen mies – No hyvä! Tuumi Päällikkö –
Se yksi aate oli näet Krauki.

Pyövelinä olo oli hänen työtänsä.
Vaan merellä hän äityi kertomaan
Ainoastaan majavia pyövelöivänsä.
Päällikkö sai sätkyn kerrassaan.

Kohtaus III: Millaiseksi kasvan? (William Wordsworth, My Heart Leaps Up, 1807)

(The Child):
Kellot, biljardi, myssyt, saappaat?
Oi majava,
Mikä minusta tulee?
Leipuri, pankkiiri, vai bassoa jousella soittava karju?
Oi, mikä minusta tulee?
Sydämeni sykähtää
kun näen taivaalla sateenkaaren.
Niin oli elämäni alkaessa;
Mutta missä, oi missä se päättyy?
Graafit, mailat, juhlat, haamut?
Oi galaksit,
Minne menen?
Millaiseksi kasvan?
Minne menen? Millaiseksi kasvan?
…kasvanko?

Kohtaus IV: Tarinatuokio II – Päällikön Puhe

(LAPSI):
Kelloniekkaa Päällikköä kaikki kehuivat,
Hän oli aito, ryhdikäs ja jalo!
Ei tarvinnut kuin nähdä miten silmät hehkuivat,
Niin tiesi: viisaudesta kertoo palo.

Merikortti Päällikön se merta esittää,
Ei siinä ole hiventäkään maata.
Miehistökin riemukseen voi sitä ymmärtää,
Ja kartanlukutaito voidaan taata.

Hienoa, kun kapteeniin on täysi luottamus!
Kuultiin Casta meren ulapalla,
Että hänen mielestänsä hoituu purjehdus
Pelkkää kelloansa soittamalla.

Keulapuomi peräsimeen joskus sotkeutui;
Sekin riesa heidän Piti kestää.
Termi kuului että laiva silloin “Kraukeutui”
Tropiikissa se on paha estää.

Mutta vaarat vältettiin ja rantaan saavuttiin,
Vain hiukan vaivaa oli kapsäkeistä.
Maisema ei ollut ihan mitä toivottiin:
Se koostui rotkoista ja järkäleistä.

Purjehtijain pettymystä hoiti päällikkö
Pahan päivän vitsivarastollaan.
Pilapuheille vain voihkii koko miehistö,
Ja yhä murheellisempia ollaan.

“Hei maanmiehet, roomalaiset ja myös ystävät,
Korvianne lainatkaa nyt vähän!”
Lainaus meni perille ja hurraat kiirivät,
Eikä puhe suinkaan jäänyt tähän.

Kuulkaa tarkkaan! Viisi on siis tuntomerkkiä,
Viisi varmaa, täysin tieteellistä,
Joista aidon Krauen tuntee Krauen etsijä.
Näistä saatte hyötyä Jos mistä!

“Ottakaamme ne järjestyksessä. Ensimmäinen on…

Peruskrauet vaikka eivät mitään pahaa tee,
On niissä – siitä varoittaisin nyt –
Puijumeita –

Kohtaus V: Tarinatuokio III – Paakarin tarina

(LAPSI):
Hiiskahdusta kuultu ei, ei kiljahdustakaan,
Ei rääkäisyä, tuskin mylvähdystä,
Mies, ken tunsi nimen “Hei”, kun ryhtyi kuvaamaan
Kohtalonsa kurjaa erehdystä.

Rakas setäni, tuo Jolta nimenikin sain,
Hyvästellessäni mulle haastoi –
“Hyppää Yli sedät!” Huusi päällikkö nyt vain
Ja kilisti niin että korvaa raastoi.

“Setä haastoi näin”, vain jatkoi kiltti Paakari:
“Krauki Jos on Krauki, niin oolrait…
Käy sen kimppuun sormustimin ynnä sisulla,
Huolella ja pöytähaarukalla,
Säikytä se rautateiden osakekirjalla
Ja Hurmaa hymyllä ja saippualla.”

“Mutta varo, veljenpoika, poika paisteikas,
Kraukesi Jos Onkin Puijumi!
Silloin hiljaa haihtumalla katoat, ja kas,
Poissa olet ikipäiviksi!”

Kohtaus VI: En pelkää, en itke (Emily Bronte, Faith and Despondency, 1846)

(LAPSI):
Mut, en pelkää, en itke,
Niiden puolesta, joiden ruumiit lepäävät unessa,
Tiedän, että on säteilevä ranta,
Joka aavaa satamansa minulle ja omilleni,
Jos katson ulos avarille vesille
Maailmallisten myrskyjen tuolla puolen, villisti raivoaville,
Siellä, siellä on minun aikani,
Oi, en pelkää, en itke,
Niiden puolesta, joiden ruumiit lepäävät unessa.

(PELKO):
Oli lapsi, joka lähti ulos joka päivä,
Ja ensimmäistä kohdetta jota katseli
vastaanotetti ihmettelyllä, säälillä, rakkaudella tai pelolla,
muuttui siksi esineeksi.
Ja tuo kohde tuli osaksi häntä päiväksi tai
Tietyksi osaksi päivää . . . tai moniksi vuosiksi
tai vuosikymmenien yli…
Jos se kohde oli onnellinen, lapsi olisi
onnellinen.
Jos se kohde oli täynnä mielikuvitusta,
lapsi olisi täynnä mielikuvitusta.
Mutta jos kohde oli petollinen,
Niin olisi myös lapsi.

(Walt Whitman, There was a child went forth every day, 1855)

Kohtaus VII: Lapsen painajainen (Wallace Stevens, The Comedian as the Letter C, 1923)

(PELKO):
Lapsi nukahti ja uneksia… ja uneksi…
Lähentyen… kuin rumpujen komeus,
Aikuisuus hämärtää. Julkisivu — nuoruus,
murjottava kuin taivas, nielaistiin
Nopeasti, peräkkäisin varjoin, surumielisesti.
Jylinä levisi kevään valon vaipuessa.
Vanha tuuli, myrskyinen kirkunta, raskain huudoin,
Tuli tylysti jyräten, kauheampi
Kuin musiikin kosto fagotille.
Elehtivä salama, mystinen mielikuvitus,
muuttui kalpeaksi, värähteleväksi. Lapsi, täällä, lähti lentoon…

Tässä uni, jonka näki Lapsi
Vaan mylvinnästä loppua ei tullut,
Se yltymistään yltyi kunnes muuttui kelloksi:
Päällikkö siinä kilisti kuin hullu.

Kohtaus VIII: Tarinatuokio IV – Pankin kohtalo

(LAPSI):
Käytiin kimppuun sormustimin ynnä sisulla,
Huolella ja pöytähaarukalla,
Säikytettiin rautateiden osakekirjalla,
Hymyllä hurmattiin ja saippualla.

Silloin Pankki…
Pinkoi toisten näkyvistä kerta kaikkiaan
Valtaamana hurjan kraukivimman.

Sisulla ja sormustimin juuri etsi hän,
Kun Panttareisku siihen hörmäjää
Ja iskee kimppuun pelottoman Krauen-etsijän
Hän tiesi: turha pakoon yrittää.

Niin hän laati šekin seitsemälle punnalle

Ja tarjosi myös edullista lainaa,

Mutta tämä kelvannut ei Panttareiskulle.
Se kahta kauheammin päälle painaa.

“Kävi niin kuin pelkäsin!”

(PELKO):
Toiset kuuli kiljahdukset retkikumppanin
Ja Panttareisku poistui rivakasti
“Kohtalonsa huomaan hänet tänne jätämme” sanoi Päällikkö,
Ja kelloansa soitti kumeasti.

Kohtaus IX: Tarinatuokio V – Häviäminen

(LAPSI):
Käytiin kimppuun sormustimin ynnä sisulla,
Huolella ja pöytähaarukalla,
Säikytettiin rautateiden osakekirjalla,
Hymyllä hurmattiin ja saippualla.

Kauheaa, jos Krauki jäisi kiinni saamatta!
Myöhään, joskin tuli hännän alla
Mukaan jahtiin riensi Pitsinnyplääjämajava.
Alkoi hämärtää jo kaikkialla.

“Tuolla huutaa ´Kuka kumma!´” karjui Päällikkö,
“Huutaa täyttä kurkkua suu auki,
Huitoo meille vimmatusti – kuulkaa, miehistö,
siellä ihan varmasti on Krauki!”

“Se on Krauki!” Kuului huuto, rikkui hiljaisuus,
Ja kun tuo toisten korviin kantautui,
Siitä riemu repesi ja helpottuneisuus.
Kunnes kuultiin jatko: “se on Pui—”

“– jumi!”

(PELKO):
Kesken sanan, jota koetti huutaa hurmassaan,
Kesken voiton huuman Paakari
Hiljaa haihtumalla oli kadonnut kokonaan;

— Krauki näet oli Puijumi

Suomentanut Alice Martin, 2013.
Lewis Carroll, The Hunting of the Snark, 1876