Miten kirjoittamista voi oppia? Kaksi kirjoittamisen maisteriohjelmasta valmistuvaa opiskelijaa kertoo, miten opinnot muuttivat heidän ajatteluaan lukemisesta ja kirjoittamisesta
Tänä keväänä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuvat historian ensimmäiset kirjoittamisen maisterit.
Otavan kirjasäätiön tuella perustettuun kaksivuotiseen kirjoittamisen maisteriohjelmaan valittiin syksyllä 2019 kuusi opiskelijaa 152 hakijan joukosta. Tässä jutussa opiskelustaan kertovat tänä keväänä valmistuvat Taina Niemi ja Heta Nuutinen.
Kirjoittamisen maisteriohjelmassa monen kurssin runko muodostuu lukemisesta, kirjoittamisesta ja ryhmässä keskustelemisesta. Kurssitarjonta on laaja ja sisältää kursseja perinteisistä lajityypeistä, kuten proosasta ja lyriikasta, mutta myös muista kirjoittamisen lajeista, kuten taiteesta ja digitaalisille alustoille kirjoittamisesta. Lisäksi opiskelija voi valita myös muita Taideyliopiston kursseja.
Koulutusohjelman punainen lanka ovat opiskelijoiden omat kirjoitushankkeet, joita he edistävät osana opintojaan. Taina Niemi on työstänyt menneisyyteen sijoittuvaa romaanikäsikirjoitustaan, jonka aihio oli olemassa jo ennen opintoihin hakemista. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, käsikirjoitus alkaa olla siinä vaiheessa, että yhteistyö kustantamon kanssa voisi olla ajankohtaista.
Niemi arvelee opintoihin kuuluvan henkilökohtaisen mentoroinnin vaikuttaneen käsikirjoituksen edistymiseen eniten. Niemen mentorina on toiminut kirjailija ja koulutusohjelman professori Riikka Pelo, jonka kanssa hän on tavannut tiiviisti.
”Riikka on ollut häkellyttävän hyvä mentori. Hänen kanssaan olen oppinut katsomaan omaa tekstiäni uudella tavalla, tarkemmin ja avarammin. Kirjoittaessa tulee aina vastaan umpikujia, mutta niihinkin olen oppinut suhtautumaan rauhallisemmin.”
Ennen kirjoittamisen maisteriohjelmaan hakemista Niemi oli opiskellut kirjallisuustiedettä Jyväskylän yliopistossa ja valmistunut sieltä filosofian maisteriksi ja äidinkielen opettajaksi. Taideyliopistossa näkökulma kirjallisuuteen on kuitenkin toisenlainen kuin kirjallisuustieteessä. Esimerkiksi lukemista lähestytään kirjoittamisen eikä niinkään tutkimuksen näkökulmasta.
”On tuntunut ihanalta semmoinen käytännönläheisyys siinä, että tutkitaan tekstejä paitsi analyyttisesti myös siitä näkökulmasta, miten kirjoittaja on ratkaissut tietyt asiat”, Niemi sanoo.
”Mitä tahansa tekeekin, sen voi kommunikoida monella eri tavalla”
Heta Nuutinen haki kirjoittamisen maisteriohjelmaan siksi, että se vastasi hänen kiinnostustaan paremmin kuin Suomessa aiemmin tarjolla ollut kirjoittamisen opetus. Kirjoittamista on voinut opetella lähinnä maksullisilla kursseilla tai Teatterikorkeakoulun dramaturgian oppiaineessa, jossa fokus on kuitenkin enemmän näyttämöllä kuin esseistiikassa.
Aiemmin muun muassa filosofiaa ja sukupuolentutkimusta opiskelleen Nuutisen mielestä taidekoulutuksen erityispiirre muihin verrattuna on oman tekemisen jatkuva reflektointi ja kyseenalaistaminen. Esimerkiksi filosofian opiskelussa kirjoittamisen raamit on määrätty ennalta eikä niistä oikein voi poiketa.
”Taiteellinen aspekti opiskelussa voisi olla se, että mitä tahansa tekeekin, sen voi kommunikoida monella eri tavalla. Ei tarvitse sovittautua minkään olemassa olevan muodon sisälle”, Nuutinen täsmentää.
Nuutinen on opinnoissaan työstänyt Euroopan rajoja käsittelevää kokeellista esseetään. Hän ei hakenut koulutusohjelmaan oppiakseen mitään tiettyä kirjoitustekniikkaa tai muotoa, vaan pikemminkin kokeillakseen, mihin kaikkeen esseemuotoa voi venyttää.
Tällä hetkellä Nuutinen on kiinnostunut niin sanotusta lyyrisestä esseestä, jossa argumentoivan ilmaisun lisäksi voi käyttää esimerkiksi runouden keinoja. Se laajentaa kielen käyttörekisteriä ja antaa kirjoittajalle enemmän tilaa hapuiluun tekstin sisällä.
Palautteen saaminen on korvaamatonta
Sekä Niemi että Nuutinen korostavat muiden opiskelijoiden kanssa keskustelemisen merkitystä oppimisessa. Palautteen saaminen ja antaminen ovat keskeinen osa opintoja. Niiden avulla oma teksti voi aueta täysin ennakoimattomalla tavalla.
Niemi kertoo palautteen vastaanottamisen jännittäneen aluksi, mutta muuttuneen lopulta melko arkipäiväiseksi. Sitä, että saa tekstistään monen ihmisen palautteen, ei voi korvata millään.
Nuutinen puolestaan sanoo yllättyneensä siitä, miten eri tavoin verraten homogeeninenkin joukko lukemaansa tulkitsee. Se on Nuutisen mielestä myös vapauttavaa, sillä esimerkiksi journalismissa asiat pitää aina ilmaista mahdollisimman yksiselitteisesti niin, että kaikki ymmärtävät ne samalla tavalla.
Niemen ja Nuutisen kirjoitusprojektit edustavat keskenään hyvin erilaisia lajityyppejä. Se kertoo jotain koulutuksen monipuolisuudesta. Kumpikin on sitä mieltä, että kirjoittamisen maisteriohjelmassa saatu opetus on hyvin yksilöllistä ja räätälöityä. Opiskelijoita ei yritetä sovittaa samaan muottiin, vaan päinvastoin ilmaisu pyritään vapauttamaan.
”Omaan tekemiseen on tullut lisää vapautta, kun on oppinut tuntemaan oman kirjoitustyylinsä paremmin”, Niemi sanoo. ”Sen näkee siitäkin, että kaikilla ohjelmaan valituilla oli erilaiset projektit ja erilaiset tavat kirjoittaa – ja on edelleenkin.”
Niemi ja Nuutinen kokevat kumpikin kehittyneensä opintojensa aikana. Nuutinen sanoo olevansa nyt avoimempi muun muassa sille, miltä omat tekstit toisten silmiin näyttävät. Niemi puolestaan ajattelee kehittymisen tapahtuneen vaivihkaa ja jatkuvan vielä opintojen jälkeenkin.
”Varmaan sulattelen näitä oppeja vielä seuraavat 10 vuotta, kun on tullut niin paljon oppia lyhyessä ajassa”, Niemi sanoo.