Järki on kukka – Emanuele Coccian vierailua odotellessa
Emanuele Coccialle filosofia on ajattelun anarkistista alkutuotantoa, taide sen laboratorio, kirjoittaa kirjoittamisen professori Antti Salminen.
”Kahdeksanvuotiaana haaveilin vielä että minut hyväksyttäisiin kasviksi.”
– Henri Michaux, ”Tukipylväät”
Syyskuussa Suomessa luennoiva italialaissyntyinen filosofi Emanuele Coccia tunnetaan etenkin teoksestaan Kasvien elämä: sekoittumisen metafysiikkaa (Tutkijaliitto 2020; alkup. La vie des plantes. Une métaphysique du mélange, 2018). Hän on tehnyt väitöskirjansa Averroësin ajattelusta ja on sen jälkeen tutkinut muun muassa kuvan ja muodonmuutosten ontologiaa. Taidetta hän käsitteellistää ”filosofisena laboratoriona”. Cocciaa pidetään yhtenä tämän hetken keskeisimpinä jälkihumanistisina ajattelijoina, ei vähiten innoittavan kirjoitustyylinsä ja ennakkoluulottoman spekulatiivisen mielikuvituksensa vuoksi.
Kasvien elämässä Coccia luonnostelee kasvikeskeistä myöhempien aikojen luonnonfilosofiaa. Kasvien luoma ilmakehä on Coccialle filosofian varsinainen ehto, ja kasvien tapa sekoittaa aine ja henki, elävä ja eloton, johtotähti elonkirjoa ymmärtävään ajatteluun: ”Niin kuin lämpötila, valo ja jokainen uusi luonnonvoimien sommitelma voivat muuttaa jonkin paikan ilmettä tai tehdä siitä asuttavan tai asuinkelvottoman, filosofiset tapahtumat muokkaavat tietojen sommitelmaa jossakin historiallisessa kontekstissa ja muuttavat näin perinpohjaisesti sen olemassaolon tapaa”, Coccia summaa ajattelunsa eetosta. Fotosynteesi on koko elonkirjon valtamediumi ja kasvien luova tulkinta Auringosta. Vain kasvit tietävät, miten valosta tehdään syötävää.
Viimevuosikymmenten jälkihumanistinen keskustelu, monitieteinen ympäristötutkimus ja eläintieteiden läpimurrot ovat toistuvasti ja vakuuttavasti liudentaneet rajoja ihmis- ja eläinkulttuurien välillä, siinä missä erityisesti pohjois-atlanttiselle ihmisyydelle tyypillinen luonnon järjeksi julistautuminen ja siitä ponnistava jatkuvuudenhallinta alkaa ympäristökriisien paineessa vaikuttaa entistäkin epäuskottavammalta. Planetaariseen keskiluokkaan kuuluva on monella tapaa epäonnistunut eläin, mutta kasviksi, Cocciaa mukaillen, kenties vieläkin kelvottomampi. Kasvikulttuurien aikajänteet lasketaan tyypillisesti sadoissatuhansissa vuosissa, siinä missä järkevyydestään ja käytännöllisyydestään numeroa tekevä fossiilikapitalistinen sivilisaatio päässee hädin tuskin 200 vuoteen ennen itsetuhoaan.
Coccian ajattelu muistuttaa, että unohdettaessa kasvit filosofian aiheena, ei unohdeta kiittää ainoastaan ravintoa, vaan muitakin elämän välttämättömiä edellytyksiä kuten happea ja maaperän elämää ylläpitäviä kiertoja. Kauneimmillaan Coccia tutkimusproosa onkin ylistäessään kasveja ”ajattelun atmosfäärin” luojina ja muistuttaessaan ihmisen kyvyttömyydestä yhteyttää ja elää vitaalisen-viisaassa neuvottelussa kivikunnan kanssa. Antaapa Coccia kunnian sukupuolisuudesta ja erotiikastakin kasveille – sukupuolisuudesta, joka ”ei ole enää patologinen tai järjenvastaisuuden sfääri, sameiden ja hämärien aspektien paikka. Se antaa rakenteen kaikille kohtaamisille maailman kanssa. Nämä kohtaamiset sallivat jokaisen asian tulla toisen koskettamaksi, edetä evoluutiossaan, keksiä itsensä uudelleen ja tulla toiseksi samankaltaisten keskellä. Sukupuolisuus ei ole puhtaasti biologinen asia, silkkaa elämänvoimaa, vaan koko kosmoksen liikettä”.
Jos Cocciaa on uskominen, kasvius on näin ollen eläimyyttä suorastaan metafyysisesti perustavampaa ja luonnonhistoriallisesti ottaen eläimet ja ihmiset ovat, kylläkin varsin etäälle, erikoistuneita kasveja. Vai etäälle sittenkään? Useimmat kasvit tulisivat vallan mainiosti ja nykyistä paremmin toimeen ilman ihmistä, kun taas ilman kasveja mikään ihmisyys tulee toimeen tuskin päivääkään. Oireellisesti jokseenkin biofobinen länsilähtöinen ajattelu on systemaattisen usein kääntänyt riippuvuuden lainalaisuudet ympäri, ja asettanut kasvit hädin tuskin elottoman yläpuolelle ihmiskulttuurien vapaasti hyväksikäytettäviksi. Näin, väittää Coccia, on etenkin eurooppalaislähtöisen ajattelun laita, jota luonnehtii ”animaalinen rasismi”. Vastaliikkeenä Coccia pyrkii kääntämään luonnon takaisin jaloilleen, siis juurilleen ja kärhilleen.
Coccia ei käsittele kasveja niinkään tieteen objekteina vaan omanlaisenaan ”maailmassa-olon muotona” (16). ”Sekoittumisen metafysiikka” vuorostaan merkitsee, että hengityksessä ja sen mahdollisuutena kasvien maailmassa-olo saumaa hengen erottamatta aineeseen: ”Kasvit ovat kaikkien elävien olentojen hengitystä, maailma henkenä. Vastaavasti jokainen henkäys todistaa siitä, että maailmassaoleminen on upoksissa oloa. […] Kaikki maailmalliset olevat ovat uponneet johonkin, joka on uponnut niihin.”
Monet Kasvien elämän väitteet ovat luonnontieteellisesti provosoivia. Suurten väitteiden pohjalla on silti vakuuttava määrä kasvitieteellistä ja luonnonfilosofista kirjallisuutta ja Coccian oma kokeneisuus konkreettisesta kasvien kanssa työskentelystä. Coccia ei liioin kaihda suorastaan hurmioituvan poeettisia muotoiluja puolustaessaan filosofiaa ajattelun anarkisena alkutuotantona, jonka rationaalisuus kukkii rakkaudesta: ”Ainoa [filosofian] menetelmä on äärimmäisen voimakas tiedonrakkaus, villi, raaka ja kesytön intohimo tietoon sen kaikissa muodoissaan mikä ikinä sen kohde onkaan. Filosofia on tietoa Eroksen, jumalista kurittomimman ja karkeimman, vallassa. Se ei koskaan voi olla oppiala.” Toisin sanoen: kysymys ei ole nyt akateemisesta filosofiasta. Mutta jatkuvasta taiteellistyyppisestä tutkimuksesta ehdottomasti kyllä.
Coccian ajattelu on näin ollen ei-inhimillisestä nousevien kysymysten ylistämistä ilmenemisessään ja niiden outoudessa pysyttelemistä. Jos kerran Hegelille Hengen fenomenologiassa ”henki on luu”, Coccian Kasvien elämässä ”järki on kukka”: tältä näyttää edistys filosofiassa.
Kirjoittaja: Antti Salminen, kirjoittamisen professori