Teemu Mäen essee: Miten taiteen käy?

21.10.2021 Puheenvuorot

Monipuolinen ja yhteiskuntakriittinen taide-elämä on niin elintärkeä toimiala, ettei sen rahoittamista pidä jättää markkinoiden varaan, kirjoittaa taiteilija Teemu Mäki esseessään. Mäki on keskustelijana myös aihetta käsittelevässä Taidepisteessä 28.10.

Suomessa on enemmän taiteilijoita kuin koskaan ja taidetta kulutetaan enemmän kuin koskaan aiemmin.

Jokaisen Suomessa elävän ihmisen ulottuvilla on enemmän taidetta — esimerkiksi kuvataidetta, kirjallisuutta, musiikkia, elokuvaa ja esityksiä — kuin koskaan aiemmin koko ihmiskunnan historiassa. Köyhinkin suomalainen on tässä mielessä rikkaampi kuin muinaiset faaraot ja keisarit ja yhtä rikas kuin nykyiset miljardöörit. Kommunistinen utopia on siis Suomessa toteutunut —  ainakin taiteessa.

Myös sananvapaus on Suomessa hyvällä tolalla. Kaikenlaista taidetta saa tehdä ja mihin tyyliin tahansa. Jopa kaltaiseni kiistelty, joissain piireissä vihattu ja oikeudessa tuomittu kissantappajataiteilija saa apurahoja ja päätyy virallisiin työryhmiin suunnittelemaan taidepolitiikan ja taiderahoituksen tulevaisuutta. 

Taiteen rahoitusjärjestelmät pyrkivät tukemaan myös pienille erityisyleisöille suunnattua taidetta ja vähemmistöjen tekemää taidetta, jotta kaikki äänet pääsisivät kuuluviin ja heikommassa asemassa olevat voimautuisivat.

Mistä tämä auvoisuus johtuu? Hyvinvointiyhteiskunnasta. Taide nähdään perusoikeutena ja sosiaaliturvan sekä ilmaisen koulutuksen ansiosta Suomessa voi ryhtyä taiteilijaksi ilman pelkoa nälästä, asunnottomuudesta tai huolta omien lasten koulunkäynnin ja opiskelun kustannuksista.

Toinen syy on taiteen vankka arvostus. Kun Suomi keksittiin, oli taide yksi tärkeimmistä keinoista, jolla visio tästä kansasta, valtiosta ja kansallisesta identiteetistä luotiin.

Vähän myöhemmin alettiin toiveikkaasti ajatella, että taide jalostaa meitä, tekee meistä hienostuneempia ja moraalisempia — saa meidät himoitsemaan muutakin kuin viinaa, valtaa ja kostoa.

Kun teollistuminen eteni, alettiin pitää tärkeänä taiteen virkistävää vaikutusta: taide elvyttäköön monotonisen tehdastyön tekijät, jotta he säilyttävät elämänhalunsa ja jaksavat tulla huomennakin töihin.

Me käymme taiteen kautta jatkuvaa keskustelua siitä, miten haluaisimme elää, mikä on mahdollista, mikä on oikein ja mitä on hyvä elämä.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan aiheuttamien traumojen vuoksi alettiin uskoa taiteeseen myös kriittisen ajattelun ja keskustelun muotona. Me käymme taiteen kautta jatkuvaa keskustelua siitä, miten haluaisimme elää, mikä on mahdollista, mikä on oikein ja mitä on hyvä elämä. Me emme taiteessa ainoastaan kuvaile arvoja ja vaihtoehtoja, vaan myös luomme niitä: uusia arvoja, kokemisen tapoja ja nautinnon muotoja.

Viime vuosikymmeninä edellä mainittujen rinnalle on noussut kaksi uutta tapaa arvostaa taidetta.

Ensin tuli kaupallinen näkökulma. Taide ja muut ns. luovat alat alettiin nähdä tärkeänä osana bruttokansantuotetta. Taiteet työllistävät, niiden jalostusaste ja kasvupotentiaali on erittäin suuri ja ekologinen jalanjälki pienempi kuin useimmilla muilla aloilla. 

Viimeisenä listalle tupsahtivat taiteen hyvinvointi- ja terveysvaikutukset. Ensin niitä epäiltiin, mutta nyt ne on laajalti tunnustettu kiistattomiksi. WHO:n laaja tutkimus vuodelta 2019 on kulttuuripolitiikan uusi kansainvälinen katekismus. 

Hyvinvointi- ja terveysvaikutukset eivät ole ihan uusi näkökulma, vaan paremminkin yritys elvyttää uskoa taiteen hyvää tekevään voimaan. Kun aiemmat tavat perustella taiteen tärkeyttä alkoivat kuulostaa liian ylimielisiltä tai kansallismielisiltä tai pelottavan poliittisilta, tarvittiin uutta retoriikkaa: taide alentaa verenpainetta, pidentää työikää ja eliniänodotetta, ylläpitää mielenterveyttä ja yhteiskuntarauhaa — sekä parantaa asuinalueiden viihtyisyyttä ja nostaa niillä sijaitsevan kiinteistömassan markkina-arvoa.

Pidän kaikkia edellä kuvaamiani näkökulmia tosina ja tärkeinä. Minulle niistä rakkain on taiteen yhteiskuntakriittinen tehtävä, eli taide filosofis-poliittisen ideoinnin, luomisen ja keskustelun erityisen joustavana ja kokonaisvaltaisena muotona.

Onko Suomi siis paratiisi?

Ei, enkä minäkään ole aito kommunisti, vaan ihan normaali, kompromissihakuinen vasuri, sekatalouden ystävä. Siksi näen taiderahoituksen tilanteen ja tulevaisuuden seuraavalla tavalla.

Taide on Suomessa osittain verovaroin ja säätiörahoituksella rahoitettu julkinen palvelu ja kansalaisen perusoikeus. Siksi on Kansallisooppera, orkesteri- museo- ja kirjastolaitos. Ja työskentelyapurahoja, joilla taataan esimerkiksi se, että edes jotkut täällä voivat kokopäiväisesti keskittyä nykytanssiin tai kirjoittamaan runoja.

Toisaalta taide on myös markkinahyödyke, jonka maksukykyiset ja -haluiset kuluttajat rahoittavat.

Valtio tukee kumpaakin lajia, edellistä kulttuuripolitiikan kautta, jälkimmäistä samalla asenteella, jolla lähes kaikki maailman valtiot tukevat omaa maatalouttaan, laivanrakennusteollisuuttaan tai nyt mitä missäkin maassa pidetään joko oman kansantalouden kannalta välttämättömänä tai taloudellisesti erityisen hyödyllisenä ja lupaavana.

Miten taiteen käy jatkossa?

Jos julkinen taiderahoitus luisuu siihen suuntaan, että vertaisarviointi vähenee ja rahoitusta ohjataan lähinnä niille, joilla on iso yleisö tai jotka ovat jo menestyneet markkinoilla tai joilla arvioidaan olevan hyvä mahdollisuus breikata markkinoilla, niin taide rupsahtaa: monimuotoisuus kuihtuu ja yhteiskuntakriittisyys häviää. Kulttuuriministeriön hallinnonala ja budjetti olisi silloin rehellisintä siirtää työ- ja elinkeinoministeriön alaisuuteen.

Yhteiskunta, jossa käydään moniäänistä ja pelotonta keskustelua arvoista ja tulevaisuudesta taiteen, tieteen ja journalismin keinoin, osaa kehittyä ja pystyy välttämään harvainvallan sekä sisällissodat.

Voi toki käydä myös hyvin. Silloin ymmärretään, että yhteiskunta, jossa käydään moniäänistä ja pelotonta keskustelua arvoista ja tulevaisuudesta taiteen, tieteen ja journalismin keinoin, osaa kehittyä ja pystyy välttämään harvainvallan sekä sisällissodat.

Jos hyvin käy, nähdään myös, että ilmastokriisi, pakolaiskriisi, hyvinvointivaltion kriisi, kuudes joukkosukupuutto, rahan ja vallan kasautuminen yhä harvempiin käsiin sekä muut kolossaaliset uhat ovat osoittaneet, että yhteiskunnallinen keskustelu vain talouden ja tekniikan ehdoilla ja edustuksellisen demokratian kautta ei riitä — tarvitaan monipuolisempaa ja visionäärisempää keskustelua  myös taiteen kautta.

Silloin kulttuurin osuus valtion budjetista nousee 0,8 prosentista vähintään kahteen prosenttiin, vertaisarviointiin satsataan nykyistä enemmän ja suoran taiteilijatuen (kuten apurahojen ja taiteilijaeläkkeet) osuus moninkertaistuu nykyisestä. (Työskentelyapurahojen osuus valtion kulttuuribudjetin 450 miljoonasta eurosta on tällä hetkellä vain 11 miljoonaa.)

Lisäksi on syytä muistaa, että myös sosiaalipolitiikka vaikuttaa jatkossakin taiteeseen. Sosiaaliturva on vähintään yhtä tärkeä taiteen tukipylväs kuin julkinen taiderahoitus ja taidemarkkinat. Suuri osa suomalaisesta taiteesta tehdään sosiaaliturvan varassa — myös siitä taiteesta, joka täyttää prameimmat salit, kauppojen hyllyt ja keskeisimmät striimausalustat.

Sosiaaliturvan merkitys korostuu koko ajan, sillä kuvaamani kommunistisen utopian hämmentävä kääntöpuoli on se, että taiteilijoiden on vuosi vuodelta vaikeampaa saada työstään rahaa.

Hyvätuloisiakin taiteilijoita tietysti on, mutta esimerkiksi suomalainen kirjailija tienaa taiteellisella työllään 2 000 € vuodessa, eli saman verran kuin pienituloinen normaalikansalainen kuukaudessa (suomalaisten palkka- ja palkkiotulojen mediaani on 3 153 € / kk). Ja kun suomalaisilta kuvataiteilijoilta tutkimuksessa kyseltiin, että mikä on heidän tärkein tulonlähteensä, yleisin vastaus oli sosiaaliturva.

Perimmäisin syy tähän on se, että suuri tai suurin osa taiteilijoista ei tee työtään rahasta vaan tekemisen ilosta — tai kutsumuksesta, kuten ennen vanhaan sanottiin. Taiteilijat tuppaavat maalaamaan taulunsa, riipustamaan runonsa ja levyttämään levynsä vaikka siitä ei maksettaisi mitään. Jos kukaan ei halua maksaa taiteilijan työn tulosten nauttimisesta, taiteilija yleensä jakaa ne ilmaiseksi. Taiteilija ei sano: ”Jos tästä ei makseta edes elämiseen riittävää palkkiota, niin vien perkele nää viisuni ja töherrykseni mukanani hautaan — ilmaiseksi ette saa!”

Kun taiteilijoista joka tapauksessa pulppuaa taidetta ihmisten iloksi (tai kauhuksi) ei ympäröivälle yhteiskunnalle jää mitään pakottavaa syytä erityisemmin maksaa siitä.

Markkinahenkinen ratkaisu tähän on: ”Lopettakaa. Tai opetelkaa tekemään jotain mikä myy. Tai lopettakaa ainakin ruikutus, sillä jos taiteen tekeminen on niin kivaa, että jatkatte sitä vaikka sillä ei tienaa, niin kaikkihan on hyvin.”

Jos kyse olisi vaikkapa homejuuston valmistuksesta, minäkin ehdottaisin tuota ratkaisua, mutta kun puhumme taiteesta, näen asian toisin. Vaikka rakastan myös homejuustoa.

Monipuolinen ja yhteiskuntakriittinen taide-elämä on yhteiskunnalle niin elintärkeä toimiala, ettei sitä pidä jättää markkinoiden varaan. Tässä mielessä se on lähempänä julkista terveydenhoitoa, oikeuslaitosta ja puolustusvoimia kuin markkinatalouden tavallisia sektoreita. Ja taiteilijoiden köyhyys ei ole vain heidän oma riesansa, vaan koko yhteiskunnan ongelma, sillä se huonontaa taiteen laatua. Ei missään muussakaan työssä ylletä parhaaseen tulokseen, jos työtä tehdään huonoilla työkaluilla ja vain osa-aikaisesti, jonkin muun homman ohessa.

Tehokkain tapa kohentaa taiteen taloutta olisi antaa taiteilijoille nykyistä enemmän valtaa tuotostensa hinnoitteluun.

Tehokkain tapa kohentaa taiteen taloutta olisi antaa taiteilijoille nykyistä enemmän valtaa tuotostensa hinnoitteluun ja kehittää rakenteita niin, että taiteilijat saisivat tuotteidensa menekistä aina taloudellisesti merkittävän korvauksen.

Tällä hetkellä kehitys valitettavasti kulkee päinvastaiseen suuntaan. Yhä suurempi osa taiteesta nautitaan suoratoistopalveluiden kautta. Korvaukset, joita ne maksavat taiteilijoille ovat niin pieniä, että vasta kun vaikkapa musiikintekijällä on kymmeniä miljoonia kuulijoita, hän alkaa saada merkittävää tuloa musiikkinsa levityksestä.

Epäkaupallisella puolella tilanne on parempi, muttei hyvä. Suurin osa taidemuseoissa esitettävästä, elävien taiteilijoiden tekemästä kuvataiteesta, on siellä vain lainassa. Pitkään oli niin, että taiteilijalle ei maksettu siitä mitään. Sitten alettiin maksaa tekijänoikeuskorvausta (= näyttelykorvaus), mutta kun sen suhteuttaa museoiden kävijämääriin, sekin on vain muutamia senttejä per kävijä. Nyt ollaan ottamassa käyttöön näyttelypalkkiojärjestelmä, joka selvästi parantaa tilannetta, mutta edelleenkin kuvataiteen jakelu on pääasiassa jonkinlaista ilmaisjakelua: kuvataide on kaikkien saatavilla näyttelyissä ja netissä, joko ilmaiseksi tai pikkurahalla. Suomessa on 3 000 kuvataiteilijaa. He esittävät teoksiaan näyttelyissä kaiken aikaa ja heillä on valtavavasti yleisöä. Vain kourallinen heistä onnistuu myymään teoksiaan niin paljon, että saa siitä päätoimeentulonsa, muilla on kroonisia vaikeuksia saada toimeentuloa taiteellisesta työstään, vaikka heillä olisi kuinka paljon yleisöä.

Kaikissa taidemuodoissa tilanteen voisi korjata tulkitsemalla EU:n kilpailulainsäädäntöä nykyistä oikeudenmukaisemmalla tavalla. 

Tämänhetkinen tulkinta useimmissa tilanteissa on, että jokainen taiteilija, joka ei ole palkkatyösuhteessa, on itsenäinen yrittäjä, jonka pitää yrittää pärjätä markkinoilla tarjoamalla tuotteitaan ja palveluitaan kilpailukykyisillä hinnoilla. 

Jos freelancer-taiteilijat ja muut vastaavat yrittävät yhdessä vaatia nykyistä parempia korvauksia, lakia tulkitaan niin, että nyt ne ahneet perkeleet yrittävät muodostaa reilua kilpailua estävän kartellin, ettäs kehtaavat! 

Jos lakia tulkittaisiin oikeudenmukaisemmin, saisivat taiteilijat mahdollisuuden ns. ”kollektiiviseen sopimiseen”. Se tarkoittaa, että taiteilijoita edustavat järjestöt voisivat yksittäisten taiteilijoiden puolesta neuvotella palkkioiden ja korvausten yleisistä minimitasoista. Kollektiivinen edunvalvonta myös hillitsisi taiteilijoiden kroonista taipumusta antaa työnsä tulokset pilkkahintaan tai ilmaiseksi.

Valtiolla on ratkaiseva rooli, sillä valtio luo pelisäännöt, joiden varaan markkinat muodostuvat. Vapaita markkinoita ei ole.

Kollektiiviseen edunvalvontaan taiteilijoiden pitää pyrkiä, sillä muuten tilanne ei koskaan muutu. Eikä muutoksen tekeminen ole vain taiteilijoiden ja heidän järjestöjensä vastuulla. Valtiolla on ratkaiseva rooli, sillä valtio luo pelisäännöt, joiden varaan markkinat muodostuvat. Vapaita markkinoita ei ole.

Tätä agendaa ei kuitenkaan ole helppo ajaa, sillä ajan henki on markkinahenki, joka on romahduttanut perinteisten palkansaajajärjestöjen aseman ja pyrkii estämään freelancereita ja itsensätyöllistäjiä järjestäytymästä.

Onko edes realistista haaveilla, että taiteen freelancerit, itsensätyöllistäjät ja muut prekaarit onnistuisivat taistelemaan itselleen oikeuden kollektiiviseen sopimiseen tai muita aseita, joilla pärjäisi jättikorporaatioiden hallitsemilla markkinoilla? On, sillä toisaalta on myös niin, että prekaareja on nykyään niin paljon kaikilla muillakin aloilla, että joukkovoimaa ja huomiota alkaa löytyä. 

No, kävin miten kävi, taide toki aina jotenkin selviytyy. Tuttuja, kliseisiä todisteita siitä on loputtomasti: Olivier Messiaen sävelsi Lopun aikojen kvartettonsa keskitysleirillä 1940–1942. Taidemaalari Alice Neel alkoi saada vastakaikua ja toimeentuloa työstään vasta noin 70-vuotiaana. Ja aina jostain tupsahtaa myös Muslimgauzen ja Burialin tapaisia tyyppejä, jotka ilman mitään koulutusta alkavat ensin vanhempiensa nurkissa, sitten vuokrayksiössään väsäillä jotain, josta tulee suhteellisen suuren yleisön rakastamaa taidetta.

Kulttuuri- ja sosiaalipolitiikalla voidaan kuitenkin ratkaisevasti vaikuttaa siihen miten moni — tai harva — onnistuu toteuttamaan taiteellisen potentiaalinsa ja antamaan yhteiskunnalle ja kanssaihmisilleen jotain ihmeellistä.

Kirjoittaja on taiteilija ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja

Tule kuuntelemaan keskustelua!

Taidekentän kukoistuksen edellytyksistä keskustellaan myös seuraavassa Taidepisteessä torstaina 28.10. klo 17 Sörnäisten kampuksen galleriassa. Keskustelemassa Teemu Mäen lisäksi Rosa Meriläinen, Heikki Pursiainen, Hanna Ojamo ja Kaarlo Hildén. Keskustelua voi seurata myös Youtubessa. Lue lisää tapahtumasta.