Taiteen potentiaali koko planeetan hyvinvointia tukevana toimintana tulisi tunnustaa – myös politiikassa
Taide tuo hyvinvointia ja merkityksellisyyttä. Se havahduttaa ja haastaa tuntemaan ja ajattelemaan toisin, kirjoittaa Taideyliopiston yliopistotutkija Aino-Kaisa Koistinen.
Taide tuo tutkitusti hyvinvointia ihmiselämään. Keskittyminen pelkästään ihmisen hyvinvointiin ei tänä päivänä kuitenkaan riitä, vaan keskustelu hyvinvoinnista on suunnattava kaiken elollisen hyvinvointiin. Jyväskylän yliopiston Resurssiviisausyhteisö Wisdomissa on kehitetty planetaarisen hyvinvoinnin käsite, jonka perusajatuksena on, että koko elonkirjon hyvinvointi on tärkeää. Ihmisten hyvinvointi tulisikin sovittaa koko elonkirjon hyvinvointiin niin, että emme jatkuvasti tuhoa muuta elämää – ja siinä samassa myös omia elinolosuhteitamme. Ihmisen toiminta vaikuttaa monin tavoin muiden elollisten hyvinvointiin, ja ihminen taas tarvitsee hyvinvoivia ekosysteemejä ja luonnonjärjestelmiä elääkseen. Ihmisen hyvinvointia ei siis voi erottaa laajemman elonkirjon hyvinvoinnista.
Olen yhdessä kollegojeni kanssa väittänyt, että taide voi toimia osana planetaarista hyvinvointia. Ensinnäkin taide voi välittää ja tuottaa tietoa, ajatuksia ja kokemuksia, jotka haastavat ihmisiä pohtimaan omaa hyvinvointiaan suhteessa koko planeetan hyvinvointiin. Taide voi siis havahduttaa ja haastaa tuntemaan ja ajattelemaan toisin.
Taiteen äärellä koetut merkityksellisyyden kokemukset voisivatkin mahdollisesti vähentää tarvetta hakea merkitystä elämään esimerkiksi liiallisen kuluttamisen kautta ja suunnata toimimaan yhteisöjen ja koko planeetan hyväksi.
Toiseksi taide voi myös lisätä ihmisten hyvinvointia tavoilla, mikä tukee myös planetaarista hyvinvointia. Planetaarisessa hyvinvoinnissa ihmisten hyvinvointia lähestytään yksilön halujen sijaan mahdollisimman universaalien tarpeiden kautta. Vaikka ihmisten hyvinvointi ja tarpeet ovat jossain määrin yksilöllisiä ja myös kulttuurisidonnaisia, voidaan ihmiselle kuitenkin määrittää tiettyjä perustavanlaatuisia tarpeita, kuten fyysinen ja henkinen hyvinvointi, sosiaaliset suhteet ja kyky toimia ja ajatella itsenäisesti. Taiteen voi kytkeä jollain tapaa jokaiseen näistä perustarpeista. Kehoa liikuttavat taidemuodot voivat parantaa fyysistä kuntoa, taiteellinen ilmaisu vahvistaa toimijuutta, ja taide voi myös tuottaa yhteisöllisyyden kokemuksia. Lisäksi taide parantaa henkistä hyvinvointia tuottamalla merkityksellisyyden kokemuksia.
On myös ehdotettu, että merkityksellisyyden kokemukset kannustavat ihmisiä toimimaan yhteisen hyvän vuoksi. Taiteen äärellä koetut merkityksellisyyden kokemukset voisivatkin mahdollisesti vähentää tarvetta hakea merkitystä elämään esimerkiksi liiallisen kuluttamisen kautta ja suunnata toimimaan yhteisöjen ja koko planeetan hyväksi. Taide ei tietenkään ole vapaata ympäristöpäästöistä, ja toiset taiteenmuodot tuottavat päästöjä enemmän kuin toiset. Taitelijoina ja taiteentutkijoina meillä onkin vastuu kehittää taiteellisen ilmaisun tapoja entistä ympäristöystävällisemmiksi.
Keskustelut taiteen tuottamista hyvinvointiarvoista kohtaavat usein kritiikkiä taiteen välineellistämisestä, ja hyvä niin. Taide on arvokasta myös itsessään. Olemme kollegoideni kanssa kuitenkin väittäneet, että – niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin – taiteen välinearvo piilee itse asiassa juuri taiteen itseisarvossa. Mikäli taidetta arvostetaan yhteiskunnassa ihan vain taiteen itsensä vuoksi, ihmiset ohjautuvat helpommin sen äärelle – ja myös taiteesta saatavat hyvinvointivaikutukset lisääntyvät.
Yhteiskunnallisen ilmapiirin siirtyminen jatkuvan, kestämättömän kasvun ihannoinnista kohti koko planeetan hyvinvointiin suuntaavaa toimintaa on tänä päivänä ensiarvoisen tärkeää. Väitän, että taiteen potentiaali merkityksellistä elämää tuottavana ja planetaarista hyvinvointia tukevana toimintana tulisikin huomioida laajemmin yhteiskunnassa – myös poliittisessa päätöksenteossa. Taiteelta ja kulttuurilta leikkaamisen sijaan niihin tulisi panostaa, niitä tulisi vaalia ja niiden pariin tulisi kannustaa. Tällä voisi parhaimmillaan olla vaikutuksia sekä ihmisten että koko planeetan hyvinvointiin.
Teksti: Aino-Kaisa Koistinen
Kirjoittaja (FT, dosentti, runoilija) työskentelee yliopistotutkijana Taideyliopiston Tutkimusinsituutissa, profilointihankkeessa Artistic thinking – artist pedagogy. Hänen tutkimushankkeensa Luova kanssakirjoittaminen taiteilijapedagogiikkana – Feministisiä, yhteisöllisiä käytänteitä kirjoittamiseen monikriisin aikana (LuMo) tarkastelee yhteisöllistä kirjoittamista toimintana, johon sekä ihmiset että ei-inhimilliset osallistuvat. Millaista taiteellista ajattelua ja paikantunutta tietoa kanssakirjoittaminen tuottaa, ja mitä vaikutuksia tällä on ympäristösensitiiviselle ja eko-oikeudenmukaiselle taiteilijapedagogiikalle? Entä millaisia kollektiivisia esteettisiä, poeettisia, eettisiä ja myös aktivistisia käytänteitä kanssakirjoittaminen avaa nykyisenä monikriisin aikana?