Arda Yildirimin kolumni: Suositukset saavat mielen laiskaksi
Ennen hakeuduin taiteen pariin orgaanisesti ja sattuman kautta. Nyt valintojani ohjaa suosituksista koostuva paineinen pyörre.
Koin ennen taidealalle kouluttautumista, että sen jos minkä parissa minun ei tarvitse kokea suorituspaineita. Taide merkitsi minulle irrottautumista, itseensä ja muihin tutustumista, yllättäviä hetkiä.
Aloitettuani opinnot taiteen parissa ja liudentuessani taiteen tekijöiden pariin, ovat suorituspaineet uineet tähänkin, ennen vapauden linnakkeeseen mieltämääni maailmaan. Nähtävää, koettavaa ja luettavaa olisi enemmän kuin mihin ihminen pystyy ja jaksaa perehtyä.
Taiteen tekijänä olen kokenut, että ollakseen “hyvä taiteilija”, on tietyt teokset koettava. Varsinkin teatteriesitykset. Perustuuhan taidemuoto katoavaisuuteen ja hetkittäisyyteen. Ammattilaisena on tietysti halu mutta myös paine tutustua aikamme tuotoksiin. Näinkin, vaikka rahaa on entistä niukemmin ja liput syövät ruokarahat. Mutta koska aika ja raha ovat kortilla, hakeudun todellisuudessa suuren tarjonnan lamaannuttamana suositusten pariin.
Ongelma tässä on se, että sattumanvaraisuus ja taiteen kokemisen ilo solahtavat nopeasti viemäristä alas. Ympyrää kiertävistä suosituksista turvonnut kenttä saa minut tärisemään alilämmöstä.
Paineisiin vaikuttavat myös elämän nopeasyklisyys (esityskaudet ovat lyhyitä) sekä yleinen suosituskulttuuri. On yhä vaikeampaa mennä ravintolaan, varata hotellia tai katsoa elokuvaa lukematta niiden arvioita. Toimivat suositusalgoritmit livenäkin: kuplamme tarjoaa lounaskeskusteluissa meille jo meitä valmiiksi todennäköisesti kiinnostavia teoksia. Halua ei ehdi syntyä, kun se jo syötetään kysymättä.
Olen hävennyt monia kertoja sitä, etten ole nähnyt megalomaanisen vavahduttavaksi esitykseksi nimitettyä aikamme peiliä. Näkemisen paine on fomon eli paitsi jäämisen pelon ärsyttävä serkku. Se saa minut suorittamaan taidetta, josta kaikki (oma kupla) tuntuvat puhuvan. Ja usein tämä kaikki tapahtuu ei uteliaisuuden vaan paniikinomaisen “minunkin täytyy olla tuolla” -mantran vuoksi. Keskusteluun on muuten vaikea osallistua, ja silloin jää ulkopuoliseksi.
Joistain esityksistä tulee luonnollisesti ilmiöitä. Ne osuvat pisteeseen, joka ammottaa yleisössä tyhjänä ja valmiina täyttymään sanoilla, joita olemme pitkään hakeneet, mutta emme ole osanneet artikuloida. Ilmiötä ruokkii myös hyvä arvio kansallisessa lehdessä. Yhden ihmisen mielipide voi antaa käsityksen siitä, että käsillämme on erityislaatuinen pakko nähdä -esitys, aikamme peili.
On hyvä kuitenkin muistaa, että jokainen tässä ajassa syntynyt esitys ja teos on peili, joskin ei välttämättä juuri kuplan mukaan muodikas sellainen. Jokaisen tässä ajassa esitetyn teoksen takana on tekijöitä, ihmisiä, jotka näkevät maailmaan ja elävät tästä ajasta käsin.
Mitä kirjallisuuteen tulee, koen vahvasti, että kilpailut nostavat epäreilusti yhden teoksen ylitse muiden lukemattomien, ja että ainakin työkseen lukevan ja kirjottavan pitäisi jakaa aikaansa ennen kaikkea arvostelemattomien ja mainitsemattomien teosten lukemiseen. Ajattelen sen mahdollisuuden antamisena, vähemmän huomiota eli tuloja saaneiden kollegoiden työn arvostamisena. Marginaalin teosten pariin hakeutuminen vaatii kuitenkin enemmän työtä. Ellei se ole lähtökohtaisesti juuri marginaali, jota oma kupla hypettää.
Loppujen lopuksi suosituksista ja yleisestä ilmapiiristä on mahdotonta täysin irrottautua. Kirjan selkämyksen perusteella tehty valinta, teatterin ohjelmistosta aikataulullisesti parhaiten sopivan esityksen katsominen tai satunnaisen radiokanavan kuunteleminen ovat kuitenkin kaikki omiaan laajentamaan suppeaa kuplaa, joka on ylisaturoitunut muiden samankaltaisista suosituksista. Sattuma osoittaa avonaisen mielen.
Teksti: Arda Yildirim
Kuva: Dora Grön
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, kriitikko ja näytelmäkirjailija.