Sini Monosen kolumni: Kritiikki polarisoituvassa yhteiskunnassa
Taiteen tutkija, musiikkitieteilijä ja kriitikko Sini Mononen pohtii taidekritiikin tehtävää polarisoituvassa yhteiskunnassa.
Taidekritiikki on ollut kriisissä niin kauan kuin muistan. Aloitin kritiikin kirjoittamisen vuonna 2005 ja kritiikin olemassaoloa on kyseenlaistettu koko tämän ajan.
Osittain syy on kritiikki-instituution. Ala on kriisiytynyt 2000-luvulla median murroksessa, jossa kriitikot siirtyivät kulttuuritoimituksista freelancereiksi. Alan instituutiot eivät ole pysyneet kehityksen perässä ja kriitikot ovat joutuneet ratkomaan ammatin rakenteellisia haasteita pitkälti yksin.
Toisaalta kriisin taustalla on kritiikin identiteetin kipuilut: kritiikistä puhutaan edelleen 1900-luvun kulttuurikeskustelun ehdoin, odottaen, että kriitikot käyttäisivät valtaa modernististen suurnimien tavoin.
Taustalla vaikuttavat historialliset, jopa 1700-luvulta lähtien juontaneet käsitykset kriitikoista hahmoina, jotka valistavat, suosittavat, opastavat, oikaisevat ja ohjaavat.
Viime aikoina kritiikin kriisi on osunut sen yhteiskunnalliseen tehtävään.
Helsingin Sanomien uusi vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi totesi Ylen haastattelussa (3.9.2023) kuinka kritiikki on vaikeaa, osittain siksi, että sitä on hankala siirtää digiaikaan ja osittain siksi, että se koetaan sisällöltään lukijan yläpuolelle asettuvaksi.
Suomessa on vielä käymättä keskustelu kritiikin identiteettikriisistä nyky-yhteiskunnassa. Toisaalta ei ihme. Kriisistä on puhuttu niin paljon, että tuskin kukaan jaksaa loputtomiin venyvää poikkeustilaa.
Toisaalta kriisissä on kyse juuri kritiikin identiteetistä: millaista puhetta se on ja kenelle.
1990-luvulla angloamerikkalaisessa maailmassa tehtiin kritiikin identiteettityötä.
Tuolloin käytiin keskustelua kritiikin sosiaalisesta vastuusta. Kritiikin kohteena oli niin sanottu formalistinen kritiikki, joka keskittyy teoksen esteettisiin ominaisuuksiin ja unohtaa sen kyvyn puhua yhteiskunnasta. Esiin nostettiin taiteen yhteys yleisöihin ja kysyttiin, riittääkö pelkkä teoksen laatukysymyksiin keskittyvä kritiikki vastaamaan ajan yhteiskunnallisiin tehtäviin.
Viime aikoina kritiikin kriisi on osunut sen yhteiskunnalliseen tehtävään.
Viime vuosien keskustelukulttuurissa tästä traditiosta ovat ammentaneet ansiokkaasti eri vähemmistöjen edustajat, jotka muistuttavat taiteen mahdollisuuksista tuoda esiin marginalisoituja ja heidän kokemuksiaan.
Kun Suomessa nyt puhutaan kritiikin tehtävästä, on tärkeää kysyä kuinka tekstilaji identifioi itsensä. Onko kritiikin tehtävä tosiaankin asettua 2000-luvulla erilaisten yleisöjen yläpuolelle?
Yksi oleellinen murros 1990-luvun taidekeskustelussa koski nimenomaan taiteen yleisösuhdetta.
Taidetta haluttiin tuoda ihmisiä lähemmäs, sen tuli olla puhuttelevaa, maailmaansa kutsuvaa ja jaetusta todellisuudesta ammentavaa.
Taide tekee tätä työtä tänäkin päivänä.
Kritiikki on keskeinen välittäjäporras taiteen ja yleisöjen välillä. Kontekstoinnin, näkökulmien ja tulkinnan lisäksi kritiikki on taiteen esikokemista. Se kuvaa yleisölle taiteen abstraktia ja vaikeasti sanallistettavaa sisältöä. Eli juuri niitä mielikuvia, tunnemaisemia ja näkökulmia, joilla taide puhuu tästä maailmasta.
Polarisoituvassa yhteiskunnassa taide voi olla se alue, jonka äärelle on lupa tulla juuri sellaisena kuin on. Taiteessa ei ole ehdottomia totuuksia, ei absoluuttista oikeaa tai väärää.
Kirjallisuuden, esitysten, musiikin, kuvataiteen ja elokuvien parissa jokaisella on oikeus reflektoida omia tuntojaan, kokemuksiaan ja käsityksiään maailmasta turvallisesti ja ilman häpeää.
Ammattimainen kritiikki tunnistaa tämän tarpeen.
Yleisöjen yläpuolelle asettuvan valistuskritiikin aika on varmasti ohi. Sen sijaan yhteiskunnallisen ilmapiirin tunnustelijana ja henkisten ovien avaajana kritiikillä on vielä tehtävää.
Teksti: Sini Mononen
Sini Mononen on suomalainen taiteen tutkija, musiikkitieteilijä ja kriitikko. Mononen on toiminut muun muassa kulttuurilehti Mustekalan päätoimittajana vuosina 2014–2015, jolloin lehti sai taiteen valtionpalkinnon.