Rosa Meriläisen kolumni: Kulttuurin ja taiteen yleisöä kasvatettava
Lue Rosa Meriläisen ajatuksia taiteen saavutettavuudesta.
Kun olin pieni, äitini opetti minut arvostamaan leikkokukkia. Niiden on tarkoitus vain olla kauniita, eikä se tarkoitus ole vähäinen. Äitini on ammatiltaan taiteilija, ja hän opetti minut myös arvostamaan taidetta, koska taide on tärkeää – ei perusteluja!
Pidän taidetta parhaana tapana viisastua. Olen yrittänyt lukea kirjaston läpi ennen kuin minulla oli edellytyksiä käsitellä lukemaani. Uskon, että sinnikkäästi uuteen heittäytymällä minusta voi tulla vanhana viisas mummo, jonka silmiä koristavat naururyppyjen viuhkat. Uskon totuuteen, kauneuteen ja hyvyyteen.
Taiteen tekijäksi ja kokijaksi kasvetaan kohtaamalla taidetta. Sen mahdollisuuden haluan jokaiselle suomalaiselle.
Omalla taiteilijapolullani kodin merkitys on ollut musertava. Olen saanut taiteista koti- ja perusopetusta, olen päässyt ammattituotantoihin lapsinäyttelijäksi 5-vuotiaasta lähtien. Minulle on luettu, minua on viety kulttuuririentoihin ja kanssani on musisoitu. Suvussa ja vanhempieni kaveripiirissä on kulttuuriammattilaisia tukuittain. Olen kasvanut väittelemään kulttuuripolitiikasta ja oppinut, että just makuasioista on hyvä kiistellä. Olen siis saanut taiteen tekemiseen sekä esikuvia että edellytyksiä.
Miten erilaista olisi päätyä alalle perheestä, jossa on vaikea ymmärtää sellaisen työn arvoa, joka ei välttämättä tuo leipää pöytää? Miten voisi löytää omat kykynsä, jos löytämistä ei olisi tuettu ja viljelty harrastuksin?
Suomi olisi reilumpi, jos kaikilla olisi mahdollisuus kokea, harrastaa ja tehdä taidetta – vaikka syntyisi perheeseen, jossa nykytanssia ei arvosteta.
Selkeimmät esteet taiteilijapolulla on tietysti erityistä tukea tarvitsevilla, kuten kehitysvammaisilla. Jos ei ole pääsyä taiteen opetukseen, on taiteilijan polku kivikkoinen.
Suomi on periaatteessa maa, jossa kuka tahansa voi kuulua kulttuurieliittiin. Vaikka eri väestöryhmien erot kulttuuriosallistumisessa ovat kaventuneet, Suomessa on kuitenkin edelleen sekä alueellisia että muita katveita mahdollisuuksissa kokea ja tehdä kulttuuria ja taidetta. Näin asian laittaa Ratsia: ”Lontoon skidit sanoo, ett’ niill’ on tylsää / Lontoon skidit sanoo, ettei oo tekemistä / Tietääks ne millasta on Pihtiputaalla?”
Jotta kulttuuri ja taide voi saada lisää resursseja, joiden avulla sen saavutettavuutta parannetaan, tarvitsemme lisää ihmisiä, jotka sanovat ponnekkaasti: kulttuuri on tärkeämpää. Kulttuurin yleisö myös äänestää vaaleissa.
Kulttuurin yleisöksi kasvetaan ja kulttuurin yleisö kasvaa, kun julkinenkin valta laittaa lisää euroja peliin. Moni taiteenala tarvitsee tuekseen julkista rahaa. Sekä kuntien että valtion on kasvatettava kulttuuribudjettiaan.
Kulttuurin yleisö voi kasvaa, jos lisätään kulttuuritarjontaa, joka kiehtoo yhä useampia ihmisiä. Kulttuurin markkina ei ole tässä asiassa poikkeava: tarjonta voi luoda kysyntää. Se vaatii kuitenkin uusien yleisöjen opastamista taiteen äärelle. Lapsi ei osaa vaatia sellaista, mitä ei tiedä olevan olemassa. Hänet on siihen kasvatettava. Jos paikkakunnalla ei ole nuorille suunnattua tarjontaa, tulee sama fiilis kuin Ratsialla.
Kulttuurin markkina kasvaa, kun eri puolilla yhteiskuntaa, myös bisnesmaailmassa, huomataan kulttuurin ja taiteen merkitys. Taiteen vaikutuksista esimerkiksi oppimiseen ja ympäristöön on tutkimustietoa. Prosenttiperiaatetta laajennetaan parhaillaan sosiaali- ja terveyspalveluihin. Ruotsin esimerkki näyttää, että luovan talouden BKT-osuudessa on rutkasti kasvunvaraa. Kulttuurin ja taiteen kenttä on ekosysteemi, jossa jokainen hyötyy toisen kukoistuksesta.
Kirjoittaja on kirjailija sekä kulttuurin ja taiteen alan keskusjärjestö KULTA ry:n pääsihteeri.
Teksti on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi helmikuun Image-lehden välissä.
Taideyliopiston vaalitentti Sofia Future Farmissa 26.2.2019