Puhutaan lastenkirjoista kuin aikuistenkirjoista
Aikuiset ovat huolissaan siitä, että nykynuoriso ei lue tarpeeksi. Mutta otammeko vastaavasti lasten- ja nuortenkirjallisuuden vakavasti, kysyy kirjailija Anniina Mikama kolumnissaan.
”Mä olen ihminen, joka kirjoittaa hirviöistä”, totesi lasten- ja nuortenkirjailija Magdalena Hai viime kesänä Finnconin paneelissa, kun kysyttiin hänen teoksissaan toistuvista aiheista. Panelistit intoutuivat keskustelemaan siitä, mikä hirviö ylipäätään on ja mitä erilaisia merkityksiä tähän sanaan liitetään. Miksi jokin tai joku leimataan hirviöksi, miksi pelkäämme kaikkea outoa ja erilaista? Tästä päästiin lopulta syvällisiin kysymyksiin niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Paneelin otsikkona oli ”Puhutaan lastenkirjoista kuin aikuistenkirjoista”. Jyväskylän yliopiston iso auditorio oli täynnä aikuisia, jotka olivat silminnähden innostuneita tästä uudenlaisesta konseptista. Havahduin miettimään, miksi lasten- ja nuortenkirjailijat pääsevät niin harvoin ääneen, vaikka heillä olisi paljon kiinnostavaa sanottavaa.
”Lastenkulttuuri on tärkeää juhlapuheissa. Käytännössä sitä pidetään söpönä puuhasteluna”, kirjoittaa Venla Rossi Long Playssa (LP 12.11.2024). Artikkelissa hän tiukkaa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen Aino Miikkulaiselta, miksi lehti ei tee enemmän juttuja lastenkirjallisuudesta. Miikkulainen arvelee, ettei lastenkirjoissa oikein ole ainesta, jota analysoida kriittisesti. Tämä särähtää lasten- ja nuortenkirjailijan korvaan. Etteikö lastenkirjoissa olisi juoni, teema, tunnelma, symboliikkaa, erilaisia henkilöhahmoja ja heidän välisiään suhteita, suuria tunteita – ja takanaan koko lastenkirjallisuuden pitkä ja värikäs historia, johon peilata uutuuksia? Usein lasten- ja nuortenkirjat myös käsittelevät luontevasti ajankohtaisia aiheita kuten ilmastonmuutosta ja maahanmuuttoa ja niissä esiintyy etnisten ja sateenkaarivähemmistöjen edustajia useammin kuin aikuisten kirjoissa. Eiköhän näistä saisi jutun juurta!
Vielä vuosituhannen vaihteessa sanomalehdissä julkaistiin asiantuntevia kritiikkejä lasten- ja nuortenkirjoista. Kirjat olivat näkyvästi esillä ja tekijöiden nimet tunnettuja. Nykyisellään kirjallisuuskritiikki on siirtynyt perinteisestä mediasta suuren yleisön ulottuvilta kirjasomeen, aiheeseen erikoistuneiden piiriin. Tämän piirin ulkopuolella tietämys on käynyt hataraksi. Sen seurauksena joka toista uutta lastenkirjaa on sanottu ”uudeksi harrypotteriksi”, koska Harry Potter on ainoa lastenkirja, josta aikuiset ovat joskus kuulleet puhuttavan. Jos taas kirjassa on huumoria, sitä verrataan Roald Dahliin. Nyt kaivattaisiin jo uudempia klassikoita ja uusia ilmiöitä, mutta niitä ei synny ilman medianäkyvyyttä.
Lanu! -lasten- ja nuortenkirjallisuusfestivaalin paneelissa keväällä 2024 lukion opiskelija Telma Posa ihmetteli, miksei vaikkapa kirjamessuilla kuule puhuttavan niistä kirjoista, jotka hänen ikäiselleen ovat tärkeitä ja kiinnostavia. ”Eihän se luo kovin hyvää kuvaa nuorelle, joka on että hei, tässä on kirja, josta mä tykkään, ja sit kukaan ei puhu siitä. Kukaan ei sano, että wau, onpa siistiä.”
Aikuiset voisivat monin tavoin osoittaa olevansa kiinnostuneita nuorison mielenkiinnon kohteista. Nuoret nimittäin osaavat arvostaa vakavaa ja asiantuntevaa kirjallisuuskeskustelua siinä missä aikuinenkin.
Mitä ilmeisimmin sille olisi huutava tarve, että etenkin nuorille suunnattu kirjallisuus olisi enemmän esillä. Aikuiset voisivat monin tavoin osoittaa olevansa kiinnostuneita nuorison mielenkiinnon kohteista. Nuoret nimittäin osaavat arvostaa vakavaa ja asiantuntevaa kirjallisuuskeskustelua siinä missä aikuinenkin. Olen havainnut tämän omakohtaisesti käydessäni kouluvierailuilla puhumassa kirjailijantyöstäni. Koululaiset ovat otettuja jo siitä, että luokkaan tulee vieras aikuinen, joka on perehtynyt heitä koskettaviin asioihin, ja he puhuvat mielellään omista suosikkikirjoistaan.
Sen sijaan aikuisten taito keskustella lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on rapautunut. Ja koska siitä ei keskustella eikä kirjoiteta, sen olemassaolo unohtuu. Monilla voi olla sellainen käsitys, ettei Suomessa juurikaan julkaista uusia lasten- ja nuortenkirjoja. Tai jos julkaistaan, niin eivät ne kovin kiinnostavia ole, kun ei niistä edes kirjoiteta lehdessä. Sama pätee kaikkeen lasten- ja nuortenkulttuuriin. Tässä ajassa, jossa kotimainen kulttuuri sinnittelee säästöliekillä, olisi entistä tärkeämpää kasvattaa uusia sukupolvia nauttimaan ja keskustelemaan siitä.
Käytännön ratkaisut näkyvyyden ja arvostuksen lisäämiseksi eivät olisi kovin vaikeita. Kirjallisuusfestivaalit ja -tapahtumat voisivat antaa nykyistä enemmän tilaa lasten- ja nuortenkirjailijoille. Perinteisessä mediassa voitaisiin esitellä nousevia tekijöitä ja analysoida heidän teoksiaan yhtä vakavasti kuin aikuisten kirjallisuutta. Myös koulut, kirjastot ja vanhemmat voivat tehdä osansa: nostaa esiin kirjoja, joista nuoret ovat innostuneita, ja keskustella niistä. Aikuiset lukijat saattaisivat samalla huomata, että lasten- ja nuortenkirjoilla on paljon annettavaa heille itselleenkin. Tämä ei vain rikastuttaisi kulttuurikeskustelua, vaan myös osoittaisi nuorille, että heidän maailmansa on tärkeä.
Teksti: Anniina Mikama
Kirjoittaja on nuortenkirjailija ja kuvittaja.