Kysymyksiä Emanuele Coccian luennosta: Päivistä huomisen jälkeen
Kuvataiteilija Hanna Råst pohtii filosofi Emanuele Coccian luennon sisältöjä: jos puhuttelisimme maapalloa toisella tavalla, välittäisimmekö siitä enemmän?
Kuvataideakatemian ja Saastamoisen säätiön Keynote -luennolla oli puhumassa italialainen filosofi Emanuele Coccia, joka tarkastelee taidetta tieteen rinnalla keinona tarkastella planeettamme toimintaa. Sitä varten hän nostaa esiin ajatuksen planetaarisesta taiteesta, joka mahdollistaa tulkinnalle ja tulevan kuvittelulle. Coccia on tunnettu mm. Kasvien elämä -teoksestaan, joka on julkaistu suomeksi 2020.
Kun luennolle annetaan 45 minuuttia aikaa, on selvää, ettei luennon aihetta voinut tarkastella kuin pintaraapaisuna. Tarvitsemme luovaa ajattelua, mutta kuinka tämä luovuus ja pohdinta mahtuvat tiukkoihin aikarajoihin? Luennollaan ”Don’t Call me Gaia. Notes For a Planetary Art” Coccia esitti kysymyksiä pikemminkin kuin vastauksia. Laajasta aiheesta poimin kaksi näkökulmaa, jotka herättivät lisäpohdintoja. Oikeastaan, parempi lähestymistapa olisi kirjoittaa lista kysymyksiä pohdintojen sijaan.
Luennolla Coccia kysyi miten meidän tulisi puhutella maapalloa. Luennon nimi ehdottaa, että meidän tulisi unohtaa Kreikan mytologiaan viittaava Gaia-nimi, puhumattakaan nimestä ”Earth”, joka puolestaan viittaa maahan ja maaperään, eikä tällöin käsittele tarpeeksi laajasti planeettaamme kokonaisuutena. Sen sijaan meidän tulisi pohtia, voisiko nimi olla jotain monikulttuurista, tai jotain aivan muuta. Mikä nimi olisi universaali ja kestäisi historian saatossa? Onhan monilla asioilla ollut historiassa useita nimiä, kuinka siis luoda jotain pysyvää?
Tarvitsemmeko jollekin nimen, jotta voimme välittää siitä? Ihmisluonnolle on ominaista tunnistaa, tunnustaa, luokitella ja kategorisoida asioita. Jos emme voi asettaa jotain tiettyyn viitekehykseen, kuinka voimme puhua siitä? Maapallon sisällyttäessä kaiken, kuinka se on kategorisoitavissa? Täytyykö sillä olla nimi, jotta voimme puhua ja huolehtia siitä? Voisiko nimen sijaan kuva, tai symboli edustaa maapalloa paremmin? Kielellä ja kulttuurilla on merkittävä rooli tiedon välittämisessä, mutta kuinka säilyttää tiedon paikkansapitävyys pitkällä ajanjaksolla? Kuka päättää, mitä nimeä, kuvaa, tai symbolia käytämme? Ehkä taiteen avulla on mahdollista ymmärtää planeettamme toimintaa, mutta se pitää sisällään väistämättä monitulkintaisuutta. Puhummeko silloin samasta asiasta alkuunkaan?
Coccia esittää, että meidän tulisi nähdä planeettamme subjektina ja suurena teatterina tai näyttelynä, eräänlaisena taiteen muotona. Näyttelyissä jokin eloton voi muuttua elolliseksi, tai ottaa inhimillisen muodon. Coccialle taide on radikaalein animismin muoto. Voimmeko taiteen avulla asettua toisen asemaan? Kunnioittaisimmeko planeettaamme tuolloin enemmän?
Entä voimmeko samaistua ja nähdä asioita muuten kuin ihmisyytemme kautta, millaisia vaihtoehtoja ja keinoja meillä siihen on?
Coccia jatkaa pohdintaa maapallosta suurena näyttelynä, joka esittää parhaimpansa. Mutta mitä määrittelemme parhaaksi? Hänen näkökulmansa viittaa ehkä katsojaan, jolle eivät näy ne rakenteet ja hierarkiat, joista näyttelyt koostuvat. Ne ovat täynnä valintoja ja karsintoja. Kun Coccia mainitsee näytillä olevan ”parhaat”, herää kysymys, kuka päättää mikä on parasta? Kyse on myös etuoikeuksista: kuka valitsee ja kenet valitaan? Mitä päätetään näyttää ja etenkin, mitä jätetään näyttämättä? Oikeastaan mielenkiintoisempaa onkin se, mitä jää ulkopuolelle. Tässä ajassa kirjoitamme historiaa jatkuvasti uusiksi pyrkiessämme tuomaan esiin unohtuneita, näkemättömiä ja kuulemattomia. Mitä ovat ne sokeat pisteet maapallon ja luonnon mittakaavalla, mitkä jäävät vaille huomiota? Kuinka muistaa nämä hiljaiset ja hienovaraiset oliot, elementit ja kommunikoinnin muodot?
Taide voi olla liikutuksen, tiedon, oppimisen ja kohtaamisen paikka. Se voi horjuttaa totuttuja kokemisen ja katsomisen tapoja. Sanotaan, että taide koskettaa. Tulisiko meidän tarkastella myös maapalloa kosketuksen kautta? Coccia muistuttaa, että emme voi koskea ilman, että tulemme kosketetuiksi jollain tavoin. Voimme nähdä, tulematta nähdyksi, tai kuulla tulematta kuulluksi. Mutta emme voi koskea ilman, että sillä on jotain vaikutusta meihin. Kuinka huomioida tarkemmin seuraamuksia, joita kosketuksemme aiheuttaa?
Jos kommunikoimme taiteen avulla planeettamme kanssa, se on jatkuvaa tilan jakamisen neuvottelua. Ehkä se mahdollistaa myös kuvittelulle ja tulkinnalle, jonka kautta ymmärtää paremmin tulevaa ja sietää epävarmuutta. Sellaista ennustamattomuutta kuin epävakaa sää, kuten Coccia tarkentaa. Hänelle taide on tietoisuuden muoto ei vain huomisesta, vaan myös päivistä huomisen jälkeen. Vaikka me olemme Coccian mukaan ”huono säätila”, voi tulevaisuus olla jotain muuta.
Hanna Råst on helsinkiläinen kuvataiteilija. Artikkeli on julkaistu yhteistyössä Artpodin kanssa.