Maailma ravistelee taidekenttää
Toimittaja ja kriitikko Anni Valtonen on seurannut urallaan taidekentän matkaa yhteiskunnallisuuden allergiasta globaalien kysymysten keskiöön. Missä vaiheessa yhteiskunnallisuus ja aktivismi raivasivat tiensä kulttuurin pyhättöihin?
Istun maaliskuisena perjantai-iltapäivänä Suomen Kansallisteatterin lämpiössä. Sinne on kokoontunut täpötäysi salillinen ihmisiä, jotka ovat tulleet seuraamaan seminaaria, jonka otsikko on Metsä geopolitiikan näyttämönä.
Kuuntelemme etäyhteydellä mukana olevia brasilialaisia ja uruguaylaisia aktivisteja, joiden viesti osuu suoraan sydämiimme: Amazonin sademetsä – maailman keuhkot – on vaarassa, ja vaatii pikaista suojeluamme. Meidän on annettava tukemme paikallisille luonnonsuojelijoille.
Hetkeä aiemmin olemme nähneet uruguaylaisen ohjaajan Marianella Morenan käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Metsä Furiosa, jossa on avattu nykypäivän kolonialismia. Siinä suomalainen sellutehdas pyörii Uruguayssa ja toimii niin kuin siirtomaaisännät kautta historian – hyötyy paikallisista rikkauksista, käyttää alueen kallisarvoisia vesivaroja ja uskottelee paikallisille heidän olevan köyhiä. Lupaa muutosta ja samaan aikaan saastuttaa ympäristöä.
Havahdun: lämpiössä keskustelua käydään espanjaksi. Keskustelu on poliittista ja läpeensä yhteiskunnallista, tapahtumapaikkana ja näyttämönä on Suomen Kansallisteatteri.
Jos hieman kärjistän, niin poliittisuus nähtiin tunkkaisena eikä ketään kiinnostanut olla yhteiskunnallinen. Sille oltiin vähän allergisia.
Miten olemme tulleet tähän? Missä vaiheessa poliittisuus, globaalit kysymykset, yhteiskunnallisuus ja aktivismi raivasivat tiensä kulttuurin pyhättöihin?
Hetki on monella tapaa historiallinen myös siksi, että näyttämöllä yhtenä esityskielenä on espanja.
Kun aloittelin omaa toimittajanuraani lähes kolmekymmentä vuotta sitten, tällainen poliittisuus ja yhteiskunnallisuus loisti kulttuurinkentällä poissaolollaan. Seurasin taide- ja kulttuurikenttää aitiopaikalla. Ensimmäiset pestini olivat isojen päivälehtien kulttuuritoimituksissa, ensin Aamulehden, sitten Helsingin Sanomien. Ensimmäisestä työpäivästä lähtien sain tehtäväkseni myös kritiikkien kirjoittamisen.
Seurasin tiiviisti tanssin kenttää kymmenisen vuotta, ja iso osa työstä oli nimenomaan kriitikkoutta. Sittemmin siirryin kirjoittamaan kirjallisuudesta, mitä työtä jatkan edelleen Helsingin Sanomien sivuilla.
Tästä päästään havaintooni. 2000-luvun alussa kantaaottavia ja yhteiskunnallisia aiheita ei liiemmin näyttämöillä näkynyt. Nyt etäisyyden päästä asian hahmottaa kirkkaasti: kulttuurinkenttä poti tuolloin vielä taistolaisuuden jälkeistä krapulaa. Jakolinjat olivat jättäneet jälkensä. Jos hieman kärjistän, niin poliittisuus nähtiin tunkkaisena eikä ketään kiinnostanut olla yhteiskunnallinen. Sille oltiin vähän allergisia.
Mitä taiteessa sitten käsiteltiin? Niin – en edes kovin tarkkaan muista. Joka tapauksessa tekijöiden katse oli pääasiassa jossain muualla kuin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tuskin koskaan se oli ainakaan globaaleissa – koko maailmaa ravistelevissa – kysymyksissä, kuten nyt.
Nyt olemme tässä: Kansallisteatteri on avannut ovensa ja tarjonnut lavan somalialaistaustaisen ihmisoikeusaktivistin elämäntarinalle, syyrialaisille turvapaikanhakijoille, uruguaylaiselle suomalaista yritystä kritisoivalle teokselle. Espoon kaupunginteatterissa keskustellaan taiteen yhteiskunnallisuudesta ja katsotaan näytelmää, jossa ollaan ilmastonmuutoksen ja sitä vastaan käytävän kamppailun ytimessä.
Myös pienemmissä teattereissa kuten Takomossa on järjestetty keskustelusarja velasta, valtasuhteista, historiasta ja vastarinnasta. Teatterin lämpiössä on kysytty isoja kysymyksiä: Mitä on ilmasto-oikeudenmukaisuus? Mitä on aktiivinen toimijuus? Miksi ilmastokriisistä puhuttaessa täytyy puhua myös rasismista?
Nämä ovat kysymyksiä, joita olen käsitellyt nykyisessä työssäni Maailman Kuvalehdessä jo lähemmäs viisitoista vuotta. Se, mikä joskus oli marginaalissa, on nyt keskiössä.
Jotain on siis isosti muuttunut. Erityisesti instituutioiden avautuminen yhteiskunnallisuudelle on aikamme kuva. Espoon kaupunginteatterin johtaja Erik Söderblom on sanonut haastatteluissaan, että elämme niin poikkeuksellisia aikoja, ettei taide voi olla enää miltään osin irrallaan yhteiskunnasta. Hänen mielestään kaiken taiteen tekemisen ytimessä tulee olla yhteiskunnallisuus ja näkemyksellisyys. Tätä ajattelua hän toteuttaa nyt johtamassaan teatterissa.
Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho on jo useampi vuosi sitten avanneen suomalaiskansallisen instituution oven maailmalle. Ohjelmistovalinnoissa näkyy eetos, jossa ymmärretään kaikkia maailman ihmisiä yhdistävä ihmisyys, joka ei tunne kansallisia rajoja.
Tuo on oman työni ydintä ja siksi Kansallisteatterin lämpiössä päässäni takoi kysymys: missä ovat kaikki kansalaisjärjestöjen aktiiviset toimijat? Aktivismi tapahtuu nyt täällä.
Seuraava askel on se, että kansalaisjärjestöt ja taidetoimijat yhdistävät voimansa, rakkaudesta maailmaan, tähän mikä on meille kaikille yhteinen ja huomiomme arvoinen. Poterot kuuluvat menneisyyteen.
Teksti: Anni Valtonen
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja, tietokirjailija ja kirjallisuuskriitikko.