Lotta Aarikan kolumni: Jatkuvasta käsienpesusta huolimatta sairastuin katsomoikävään
Parhaimmillaan esityksen katsominen on hyvin yhteisöllinen kokemus, joka yhdistää emotionaalisten reaktioiden avulla toisilleen tuiki tuntemattomat, kirjoittaa Lotta Aarikka.
Elämäni loisteliaimpia päätöksiä on ollut perustaa kahden ystäväni kanssa teatterikerho. Nimestä voisi virheellisesti päätellä, että suunnittelemme harrastajakesäteatteriesityksiä, mutta sen sijaan teatterikerhomme toimintaperiaate on, että käymme kolmeen pekkaan teatterissa tai nykytanssi-esityksessä noin kerran kuukaudessa. Kutsumme kerhoamme ”parhaaksi kerhoksi”, koska sitä se on.
Kahta syyskaudella järjestettyä esitystä lukuun ottamatta kerhomme on ollut nyt vuoden toteuttamatta ydintoimintaansa. Jatkuvasta käsien pesemisestä huolimatta olen sairastunut katsomoikävään. Ikävä katsomoon ei tarkoita yksin ikävää taiteen pariin, vaan myös toisten ihmisten lähelle.
Esiintyvän taiteilijan läsnäoloa ei korvaa mikään. Kokemus ei ole muunnettavissa ruudulle. Katsojan ja esiintyjän välinen vuorovaikutus on minulle taikaa, jota en oikein osaa selittää. Esiintyjän hengityksen ja kehon liikkeet, hien, syljen, naurun ja huokaukset paitsi näkee ja kuulee, ne myös aistii jollain omituisella kylkiaistilla, joka kertoo, että tuossa on ihan oikea toinen ihminen. Näyttämöllä tunne ja liike ovat tosia. Lähinnä jatkuvista keskeytyksistä ja erilaisten ruutujen tuijottamisesta koostuvassa elämässäni olen aivan liian usein puolittain läsnä. Katsomossa olen aina läsnä ja yhteydessä, silloinkin, kun mieli harhailee.
Vaikka taide on minusta henkilöhistorian ja päivän mielialan läpi suodattuva subjektiivinen elämys, on kulttuurituokio varsinkin teatterissa myös hyvin yhteisöllinen kokemus. Kuten missä tahansa ihmisporukassa, pahimmillaan joukossa oleminen tarkoittaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun yleisö ympärillä nauraa täysin väärässä kohtaa. Parhaimmillaan esitystaide yhdistää samankaltaisten emotionaalisten reaktioiden avulla tuiki tuntemattomiin: en ehkä koskaan ole tuntenut oloani vähemmän yksinäiseksi kuin kävellessäni ulos Raisa Omaheimon Läski-monologiesityksestä räkäitkuani häveten vain huomatakseni, että muutkin niistivät Takomon ruuhkaisessa pikkuaulassa nenää silmät turvoksissa.
Teatterikerhomme ansiosta teatterissa käymiseni on arkisen rutinoitunutta, mutta hyvällä tavalla. Olen tullut teatteriin viime tipassa, sydän särkyneenä, suoraan esiintymästä, nousuhumalaisena, väsyneenä ja muistamatta esityksen nimeä. Valojen sammuessa olen aina kokenut olevani elämästäni lomalla, jossain turvassa ihmisten kanssa, yhteisen ja ainutlaatuisen kokemuksen äärellä. Sitä tunnetta kaipaan enemmän kuin mitään.
Teksti: Lotta Aarikka
Kuva: Juha Laurila
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja, joka nauttii tanssinsa outona ja suosittelee teatterikerhotoimintaa kaikille.
Anna palautetta!
Oletko jo Taideyliopiston uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella. Jos et ole vielä tilaaja, voit tilata uutiskirjeen täällä.