Kun häpeästä tulee tarina, se lakkaa olemasta taakka
Kirjoittaminen ja lukeminen ovat kertomuksellisia taitoja, jotka voivat hyödyttää meitä kaikkia, kirjoittaa kirjailija ja psykologi Antti Ritvanen.
Olen 20-vuotias, makaan kylpyammeessa, on aamuyö. Lukitun oven takana ovat juhlien jatkot, joita olen tänne paennut. Jatkoja emännöi avopuolisoni, josta olen juuri saanut kuullut asioita joita en todellakaan olisi halunnut – ymmärrän nyt, että minun on lähdettävä yhteisestä asunnosta ja suhteesta, olen voimakkaiden itsesyytösten ja häpeän vallassa. Miten olen voinut olla näin typerä, näin sokea?
Kirjoitin ylläolevan omaelämäkerrallisen kohtauksen joitakin vuosia sitten opiskellessani narratiivista lääketiedettä Columbian yliopiston työpajassa. Tuolla ryhmätapaamisella olimme juuri lukeneet ja keskustelleet opettajien johdolla Louise Glückin runosta Crossroads. Tehtävänä oli sen jälkeen kirjoittaa teksti joka käsittelee risteyskohtaa elämässä, aikaa kurssin muiden kirjoitusharjoitusten tapaan kokonaiset neljä minuuttia.
Työpajassa opiskelemiani menetelmiä, siis esimerkiksi kaunokirjallisten tekstien paneutunutta lähilukemista ryhmässä ja omista kokemuksista kirjoittamista, olen sittemmin päässyt käyttämään ohjatessani reflektiivisen kirjoittamisen ryhmiä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille Taideyliopiston Health, Narrative and the Arts -hankkeessa. Narratiivisen lääketieteen ydinoivalluksia on, että harjoittelemalla kertomuksellista osaamista lääkärien ja muiden terveydenhoitoalan työntekijöiden on mahdollista ottaa ihminen kokonaisuutena paremmmin huomioon sen sijaan, että häntä käsiteltäisiin vain biolääketieteellisten oireiden kimppuna. Tällaiselle lähestymistavalle tuntuisi olevan tilausta paitsi narratiivisen lääketieteen kotimaassa Yhdysvalloissa myös Suomessa, mistä esimerkkinä vaikkapa toimittaja Maria Veitolan taannoin Apu-lehdessä kuvaamat kokemukset sairaanhoitojärjestelmästämme.
Tarinoiden kertomista sinänsä pidetään toisaalta universaalina keinona tehdä kokemuksistamme itsellemme ymmärrettäviä, ja sikäli kertomuksellisen osaamisen taidoista ja niiden tuomista näkökulmista voinee ajatella olevan hyötyä kenelle tahansa.
Taideyliopistolla opettamistamme kursseista kerätty palaute on ollut loistavaa. Opiskelijat antavat niille johdonmukaisesti korkeimpia numeraalisia arvosanoja. Ryhmiin osallistuneet kertovat ajattelunsa avartuneen, ymmärtävänsä itseään ja työssä kohtaamiaan ihmisiä paremmin, saaneensa vaikeiden tunteiden käsittelyyn uusia keinoja.
Taideyliopistolla opettamistamme kursseista kerätty palaute on ollut loistavaa. Opiskelijat antavat niille johdonmukaisesti korkeimpia numeraalisia arvosanoja.
Minusta aika hyvin menetelmältä, jonka olennaisena polttoaineena toimii taide, siis kaunokirjallisten tekstien lukeminen ja kirjoittaminen. Osallistujien kokemuksista on HNA-hankkeessa käynnissä myös tutkimusta.
Oman Columbian-kokemukseni perusteella en ylistystä ehkä ihmettele. Mainitun nuoruuskuvauksen käsittely oli oikeastaan oppikirjaesimerkki ryhmässä tapahtuvan reflektiivisen kirjoittamisen vaikutuksista. Narratiiviisessa lääketieteessä kirjoittamisesta puhutaan usein tutkimusmatkan metaforan kautta – minullekin oli yllätys, että juuri kylpyhuonekohtaus paperille puristui.
Mutta kun se sitten oli siinä, saatoin tarkastella sitä samaan aikaan ahdistavana, elämääni pitkään hiertäneenä kokemuksena ja toisaalta sanoina paperilla, etäisyyden päästä, aivan kuin proosatekstin hankaluuksiin joutuneen henkilön tilanteena. Sisäisestä oli tullut ulkoista, ja jo tässä prosessissa vaikuttaa tutkimustenkin perusteella olevan jotain terapeuttista.
Kirjoittamisen jälkeen halukkaat saivat lukea tekstinsä ääneen. Päätin uskaltaa – silloin ensimmäistä kertaa. Kokemus oli ihmeellinen, fyysinen suorastaan. Lukiessa tuntui kuin antaisin äänen sille kylpyammeessa makaavalle nuorelle ihmiselle. Ja kun olin tekstini lukenut, oli muiden ryhmäläisten mahdollista tuoda siihen omia näkökulmiaan, keskustella siitä mitä sen kuuleminen heissä herätti.
Lopputuloksena kokemuksestani tuli jaettu. Tämä häpeää herättänyt osa minusta oli tullut hyväksytyksi – jollain hyvin tyydyttävällä tavalla siitä oli muodostunut jaettavissa oleva kertomus.
Hämmentävää on, että aikaa tähän kaikkeen kului suurinpiirtein viisitoista minuuttia. Ja sanomattakin on selvää että kokemuksessa oli jotain paitsi itsetuntemusta, myös hyvinvointia lisäävää, etten sanoisi parantavaa.
Taide voi tehdä tällaistakin.
Teksti: Antti Ritvanen
Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.