Kaarlo Hildénin puhe lukuvuoden 2024–2025 avajaisissa
Kaarlo Hildén muistutti avajaispuheessaan 12.9.2024, että mielekkään ja motivoivan elämän vaalimisen tavoite ja tärkeys ei koske vain omaa yhteisöämme, vaan koko länsimaista yhteiskuntaa.
I start off ecologically, recycling a thought that has come to me already before. In 1995, I was at an opening of the academic year, holding a speech as the chair of the Sibelius Academy’s Student Union. Back then, I reflected on new students’ relationship with art and how it evolves. “When a young person chooses art as their profession, they have already moved quite far in their relationship. And once they start their studies at our university, it means their relationship is already on a level comparable to a marriage.”
Ehkä avioliittovertauskuvan valintaan vaikutti se, että parisuhdeasiat olivat itselläni pinnalla – olin tuolloin hiljattain mennyt naimisiin. Joka tapauksessa tämä avajaispuhe liki 30 vuoden takaa tuli mieleeni, kun tapasin muutama viikko sitten uusia Taideyliopiston opiskelijoita orientaatiojaksolla.
Äktenskapsmetaforen känns lite föråldrar i dagens läge, men kanske ligger det ändå något i den. När en sökande genom urvalsprovet berättar att hen vill ha Konstuniversitetet som sin partner på studievägen och när vi som universitet meddelar några få och utvalda att vi också vill fortsätta på en gemensam väg, får förhållandet juridiskt förpliktande drag. Men en relation kan inte överleva om det inte också finns kärlek.
Rakkaus-sanan käyttö yliopistokoulutuksen yhteydessä saattaa vaikuttaa oudolta, mutta sillä on historiansa. Uno Cygnaeus, yksi suomalaisen kansakoululaitoksen kehittäjistä, julisti 1900-luvun alussa, että opettajan oli tunnettava oppilaitaan kohtaan sekä lujaa velvollisuudentunnetta että rakkautta. Myöhemmin moni suomalainen kasvatustieteilijä on käyttänyt pedagogisen rakkauden käsitettä kuvaamaan kokonaisvaltaisesti hyväksyvää ja opiskelijoiden taitoihin vahvasti luottavaa asennetta, jonka opettaja tuo näkyviin vuorovaikutussuhteessa opiskelijoihin kunnioittavana läsnäolona, empaattisena kohtaamisena ja ihmisyyden kokonaisvaltaiseen kasvuun saattamisena.
Kun puhuin orientaatiojaksolla uusille opiskelijoille arvoistamme – taidosta, avoimuudesta ja rohkeudesta, huomasin lipuvani aika lähelle esasaarismaista parisuhdeneuvojaa. Kysyin, miten avoimuuden ja rohkeuden arvot voisivat näkyä siinä, miten kohtaamme toisiamme ja millaista yliopistoyhteisöä luomme. Millaisia olisivat arjen pienet rohkeuden teot, joissa näkyy uskallus luottaa, uskallus antaa itsestään hiukan enemmän, uskallus kohdata, kysyä ja kuunnella tavalla, joka yllättää ja ilahduttaa. Millaiset yllättävät kohtaamiset tuovat sinulle iloa?
Eräänlaista pedagogista rakkautta on kai sekin, miten yhteiskunnallisesti valveutuneet ja aktiiviset opiskelijamme haluavat herätellä meidän varttuneempien vastuuntuntoamme ja toimintahaluamme. Ymmärrän, etteivät näiden banderollien viestit kaikkien mielestä sovi avajaisten tunnelmaan, jonka keskiössä on uuden lukuvuoden ja uusien opiskelijoiden juhlistaminen. Päätimme jättää ne kuitenkin paikoilleen; ne herättelevät pohtimaan yliopiston tehtävää ajassamme, jossa ahdistavat ja ilahduttavat asiat jatkuvasti limittyvät.
Moni meistä saattaa kaivata sitä aivan tavallista opiskelu- ja työelämän arkea, sellaista, jossa haasteet olivat tuttuja ja siksi jotenkin hallittavia. Voiko hyvää arkea luoda ajassa, jossa media täyttyy kriisi- ja uhkakuvista ja suomalaisen yhteiskunnan tunnelma on Saara Kankaanrannan kolumnin sanoin ”kuin säkkipimeässä maakellarissa kopeloisi tyhjiä hyllyjä. Kylmyyttä ja homeenhajua.”? Kyllä voi ja todellakin pitää.
Meillä on yliopistoyhteisönä kyky ja velvollisuus luoda hyvää arkea sekä yhteisöllisyyttä, elämäniloa ja tulevaisuudenuskoa vahvistavia kokemuksia – sekä itsellemme että muille. Ilman niitä emme pysty huolehtimaan omasta ja toistemme kyvystä toimia tärkeiksi kokemiemme asioiden puolesta. Vaikka maailma on monella tapaa mullin mallin, on uusilla opiskelijoilla edelleen täysi oikeus iloita ja innostua uuden elämänvaiheen alkamisesta. Vaalitaan yhdessä oikeutta oppimisen iloon ja innostukseen – sekin on pedagogista rakkautta.
Mielekkään ja motivoivan elämän vaalimisen tavoite ja tärkeys ei koske vain omaa yhteisöämme vaan koko länsimaista yhteiskuntaa. Menossa on henkisen pahoinvoinnin syöksykierre, joka on katkaistava. Leikkausten keskellä nousee iso huoli kulttuurialan tuottamien henkisen hyvinvoinnin ja merkityksellisen elämän kannalta keskeisten palveluiden tulevaisuudesta. Kokonaisvaikutus erityisesti kulttuurin vapaaseen kenttään voi olla raju, kun valtion lisäksi myös monissa kunnissa käydään syksyn aikana vaikeita talouskeskusteluita.
Vuosikymmeniin ei ole käyty perusteellista yhteiskunnallista keskustelua kulttuurista. Nyt jos koskaan sellaista tarvitaan, kun kulttuuripoliittinen selonteko on lausuntokierroksella samaan aikaan rajujen leikkausten kanssa. Jotta ymmärrys kulttuurin ja taiteen merkityksestä ei perustuisi vain samanmielisen kulttuurikuplan sisäisiin mielipiteisiin, tulee meidän pystyä kutsumaan mukaan keskusteluun myös niitä, joiden elämänpiiriin taide ei ole kuulunut tai jotka kokevat sen vieraaksi. Arvostusta ei saa vaatimalla, se syntyy vastavuoroisuudesta.
Levitetään arjen mikroempatiaa ympärillemme ja iloitaan ollessamme sen kohteena. Antaudutaan arvostaviin keskusteluihin niiden kanssa, jotka ajattelevat toisin. Kannetaan vastuumme maailman haasteista ja annetaan itsellemme oikeus innostua ja iloita aina, kun sille on aihetta.
Toivotan meille kaikille ja aivan erityisesti uusille opiskelijoille innostavaa lukuvuotta!