Jussi Valtosen kolumni: Vaarallinen pohjoismainen radikalismi
”Mikä saa yltäkylläisissä oloissa kasvaneen länsimaisen ihmisen radikalisoitumaan?” kysyy kirjailija Jussi Valtonen kolumnissaan.
Mikä saa yltäkylläisissä oloissa kasvaneen länsimaisen ihmisen radikalisoitumaan? Ajatus on kipeän ajankohtainen Yhdysvalloissa, jossa tavallisia fiksuja ihmisiä ajautuu vaarallisen ääriajattelun pariin.
Demokraattien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä Elizabeth Warren on lupaava nuori seitsemänkymppinen, Harvardin yliopistossa oikeustieteen professorinakin työskennellyt senaattori, jonka lähtökohdat elämään olivat monilta osin hyvät. Nyt presidentinvaalikampanjassaan hän on kuitenkin radikalisoitunut ja vaarantaa puolueensa tulevaisuuden kiihkoilevilla ääriajatuksillaan julkisesta terveydenhuollosta ja ultrarikkaiden verottamisesta. Hän käyttää vaarallista tunteisiin vetoavaa retoriikkaa kuten matemaattisia faktoja esimerkiksi siitä, mihin kaikkeen maalla olisi varaa, jos yli 50 miljoonan dollarin varallisuudesta maksettaisiin kahden prosentin vero ja yli miljardin omaisuudesta kolmen.
Tällainen kommunismi johtaisi tietenkin vararikkoon ja nälänhätään. Tämän tiesi New Yorkin ex-pormestari Michael Bloomberg, joka harkitsi itsekin ehdokkuutta demokraattien – siis vasemmiston edustajana. Vaikka alle 50 miljoonan omaisuudesta saisi Warrenin ehdotuksessa edelleen nauttia verotta, ja vaikka vastaavia veroja kerätään Norjassa, Espanjassa ja Sveitsissä, Bloomberg totesi ehdotuksesta, että “ei-kapitalistisissa yhteiskunnissa” kuten Venezuelassa kansa nääntyy nälkään. Kolumnisti Bret Stephens huolestui hänkin Warrenista: ilmainen päivähoito ja yliopisto-opiskelu maksaisivat miljardeja ja taas miljardeja.
Voisi luulla, että tarinoita kertovat vain kirjailijat ja muut patologiset valehtelijat. Tosiasiassa maailma on monimutkainen paikka, jossa on mahdoton suunnistaa ilman tarinaa. Filosofi Alasdair MacIntyren mukaan tiedän kuinka toimia vain jos tiedän mihin tarinaan kuulun.
Jokainen meistä kertoo tarinoita, huomaamattaankin, siitä, keitä olemme ja miksi elämme kuten meillä on tapana. Olemme kuitenkin sokeita sille, millainen suhde tarinoillamme on todellisuuteen. (Siksi George Orwell ja Margaret Atwood pysyvät ajankohtaisina.) Eurooppalaisittain vaaralliselta ei kuulosta Warren vaan USA:n nykytilanne, jossa miljoonat jätetään vaille terveydenhuoltoa, päivähoitoa ja koulutusta.
Ihmisen on vaikea kuvitella järjestelmää, joka on ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa. Poliittisen psykologian uranuurtaja Robert Lane pohti jo 1950-luvulla, miksi työväenluokka ei USA:ssa kannata tasavertaisempaa tulonjakomallia, vaikka se olisi heidän etunsa. Mutta ajatus tasavertaisemmasta yhteiskunnasta oli monelle pelottava. Vaikka amerikkalaiset uskovat tasavertaisuuteen, vielä perusteellisemmin he ovat Lanen mukaan omaksuneet kulttuuriset tarinat yksilöllisistä saavutuksista, kilpailemalla menestymisestä ja tarpeesta olla muita kekseliäämpi, nopeampi tai lahjakkaampi – tarinat ansaitusta epätasavertaisuudesta.
Moni Lanen haastateltavista arveli, että taloudellisesti tasavertaisempi yhteiskunta merkitsisi sekasortoa, jossa kukaan ei työskentelisi eikä ryhtyisi lääkäriksi. Kehitys pysähtyisi ja luontaiset johtajat menetettäisiin, nuo viisaat, markkinataloudessa pyyteettömästi toisten etua ajavat ihmiset.
Koulutetut newyorkilaiset ystäväni, jotka ihailevat pohjoismaita ja kannattavat Elizabeth Warrenia, arvelivat hekin, että suuressa monikulttuurisessa maassa pohjoismainen malli ei toimisi. Sen amerikkalaiset silti valitsisivat, jos myyteiltään pystyisivät. Kun Harvardin ja Duken tutkijat pyysivät amerikkalaisia valitsemaan kaavioista mieleisensä tulonjakomallin, he valitsivat Ruotsin – ylivoimaisella enemmistöllä, niin köyhät kuin rikkaat. He luulivat sitä Yhdysvalloiksi.
Myyttien varassa suunnistetaan myös Suomessa. Miltä osin meidän tarinamme ovat fiktiota, sen erottavat paremmin muut kuin me itse.
Jussi Valtonen
Kirjoittaja on kirjailija, joka opettaa tarinankerrontaa Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmassa. Hän asui kaksi viime vuotta New Yorkissa.
Teksti on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -lehdessä, joka ilmestyi syyskuun Image-lehden välissä.