Jos haluamme ratkaista ilmastokriisin, meidän on kuviteltava toisenlainen maailma – ja siihen tarvitsemme taidetta
Yhteiskunnallinen muutos ei synny vain graafeilla ja numeroilla. Tarvitaan henkilökohtaisia kokemuksia, jotka menevät niin syvälle, että oman arvojärjestelmän mannerlaatat liikkuvat, kirjoittaa Sini Harkki kolumnissaan.
Vuosi sitten taiteilijaystäväni kertoi pandemian ja ilmastokriisiin saaneen hänet kysymään, onko taiteella tässä tilanteessa mitään tehtävää. En osannut siinä tilanteessa muotoilla hyvää vastausta, enkä osaa nytkään. Tekisi vain mieleni sanoa, että juuri taiteen pitäisi olla se viimeinen ala, jonka merkityksellisyyttä pitää etsiä ja sanoittaa.
Lainaan siis Anni Kytömäen ajatusta: ”Perinteet auttavat vuodenaikoja vaihtumaan, ja siksi pelakuukin on hyötykasvi”.
Ilmastokriisi on ihmisen aiheuttama kriisi, jonka me ihmiset voimme ratkaista. Se ei ole kiinni teknologiasta eikä edes rahasta. Suuret esteet ovat kulttuurisia ja sosiaalisia.
On epämiellyttävää hakeutua ikävän tiedon äärelle, on vaikeaa omaksua totuudeksi jotain, mistä ei tahtoisi tietää. Tämän yhden suuren kynnyksen yli olemme jo päässeet suuressa osassa maailmaa ja valtaosa ihmisistä jakaa huolen ihmisen aiheuttamista ympäristöongelmista. Kiitos uusiutuvan energian teknologisten harppausten, olemme myös tilanteessa, jossa tiedämme, miten fossiilisista polttoaineista pääsee eroon ilman, että yhteiskunnan pyöriä pitää pysäyttää.
Nyt tarvitaan kirkkautta tehdä erilaisia, vaikeitakin valintoja. Motivaatiota puskea eteenpäin, vaikka maailman muuttamisella on kaikenlaisia esteitä. Valtavaa sinnikkyyttä, rohkeutta ja päättäväisyyttä, epäitsekkyyttä, halua etsiä ratkaisuja yhdessä erilaisten ihmisten kanssa.
Mistä voima ja kollektiivinen suunta suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin syntyy, on osin mysteeri. Mutta se tiedetään, että motivaatio syntyy monista eri lähteistä: ilmastotoimintaan voi motivoida pelko tai huoli omasta tai tulevien sukupolvien elämästä, mutta myös vaikkapa paremmat tuotot investoinneille. Itse kuitenkin uskon, että niin perustavanlaatuinen itsensä likoon laittaminen kuin mitä nyt monilta tarvitsemme, vaatii syvää henkilökohtaista kokemusta. Tätä ei rakenneta graafeilla tai numeroilla. Tarvitaan henkilökohtaisia kokemuksia, jotka menevät niin syvälle, että oman arvojärjestelmän mannerlaatat liikkuvat.
Toivon merkityksestä on puhuttu paljon. Itse pelkään laajaa ikiroudan sulamista tai Amazonin muuttumista savanniksi – muutoksia, joiden jälkeen ilmastonmuutoksen hillintä käy lähes mahdottomaksi. Vielä enemmän kuitenkin pelkään sitä, että emme onnistu yhteiskuntina ottamaan muutosta haltuun ennen kuin suuret määrät ihmisiä, ehkä jopa kokonaiset sukupolvet, menettävät uskonsa hyvään tulevaisuuteen. Jos toivo menetetään, olemme eittämättä syöksykierteessä. Siksikin vaikka poliitikoilta tarvitaan nyt erityisen paljon: tarvitaan rohkeita ja nopeita toimia, jotka paitsi vähentävät päästöjä, luovat uskoa siihen, että emme ole voimattomia muutosten edessä.
Ja tietysti tarvitsemme paljon kaikkea, mihin kulttuuri voi meitä valmistaa kuohkeuttavalla voimallaan. Tarvitsemme näkymiä parempaan, kykyä nähdä asiat toisin, tilaa uudelle ajattelulle ja hengittämiselle, yllätyksiä ja ihmetystä. Itse saan kaikkea tätä taiteesta. Ahdistuksen hetkellä tartun kirjaan tai lähden museon käytäville katsomaan kuvataidetta, koska se tuo etäisyyttä, nostaa lentokorkeutta, auttaa suhteuttamaan. Taide on kauneutta ja hengähdystaukoja, muistutus siitä, mitä kaikkea hyvää haluamme suojella.
Taide voi auttaa meitä kuvittelemaan, miltä näyttäisi yhteiskunta, jota ei rakenneta jatkuvan talouskasvun varaan, tai ehkä löytämään itsestämme myötätunto ilmastopakolaisia tai pankkiireja kohtaan. Taide tekee arvoja näkyväksi ja voi auttaa, kun mietimme, mikä on kaikkein arvokkainta ja mistä emme halua tinkiä hupenevien luonnonvarojen maailmassakaan.
Luin aikanaan Veronica Pimenoffin romaanista väitteen, jota en harmikseni ole koskaan pystynyt faktatarkistamaan: oli tehty tutkimus, jossa poliitikoille oli soitettu klassista musiikkia ennen istuntoa sillä seurauksella, että he olivat tehneet tavallista eettisempiä päätöksiä. Tämä on minusta yhtä luonnollista kuin se, että lounasajan vaikutus näkyy tutkitusti tuomarien tekemissä päätöksissä ja huono sokeritasapaino on syytetylle epäreiluksi eduksi (kuinka suureksi, on vielä keskustelun aihe).
Fossiilittoman yhteiskunnan rakentamisessa on aika iso homma ja sitä riittää meille kaikille. Harva meistä valitsisi elää historiallisena aikana. Toivon pinnan alta näkyy aina epätoivoon. Tässä hetkessä taide on tekemässä vaikeita, vielä hahmottumattomiakin tunteita näkyväksi ja jaetuksi. Se on voima, joka voi tehdä yksinäiseltä tuntuvasta taistelusta yhteisen todellisuuden. Kiitos tästäkin, taiteilijat.
Sini Harkki on ympäristöaktivisti ja -asiantuntija, joka on keskustelemassa seuraavassa Taidepiste-tapahtumassa 12.4. toivosta ja ilmastokriisistä yhdessä ST1:n Mika Anttosen, dekaani Hanna Johanssonin ja tiedetoimittaja Mikko Pelttarin kanssa.