Emmi Itärannan kolumni: Taiteessa asuu radikaali usko tulevaisuuteen
Kun taide ryhtyi kuvittelemaan tulevaisuutta, se tosiasiassa ryhtyi tutkimaan nykyisyyttä, kirjoittaa tieteiskirjailija Emmi Itäranta kolumnissaan.
Haluaisin tietää, milloin ihminen alkoi taiteen keinoin kuvitella tulevaisuutta.
Kun joku jääkaudella piirsi luolan seinään sarvekkaan eläinhahmon, ajatteliko hän kuvaavansa maailmaa sellaisena kuin se oli vai sellaisena kuin se voisi olla toisessa ajassa?
Kun varhaiset mytologiat kehräsivät kertomuksia maailmanlopusta, joka jonakin päivänä syöksee taivaalta kuun ja auringon, voiko sitä pitää tulevaisuuden kuvittelemisena?
Kirjallisuus tarjoaa enemmän tarttumapintaa kuin toiset taiteenlajit. Kielen merkkijärjestelmä mahdollistaa sellaisia käsitteitä kuin ”tulevaisuus” ja ”vuosiluku”. Siksi tulevaisuuskuvitelmien ilmaantuminen eurooppalaiseen kirjallisuuteen on paikannettavissa. Sen historia on yllättävän lyhyt.
Ensimmäinen tulevaisuutta laajasti visioinut romaani, ranskalaisen Louis-Sébastien Mercièrin L’An 2440 eli Vuonna 2440, ilmestyi vuonna 1771. Siinä pariisilaismies herää 2400-luvun utopiassa. Aikansa menestysteos sai paljon jäljittelijöitä. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä tiuhemmin tulevaisuuskuvitelmia esiintyy kirjallisuudessa.
Oma suhteeni tulevan kuvittelemiseen on kaksijakoinen. Pyrin rakentamaan romaaneissani maailmoja, jotka voisivat olla uskottavaa jatkumoa tämän päivän todellisuudelle. Samaan aikaan tiedostan, ettei kirjailija ole profeetta. En pyri ennustamaan tulevaa. Olen kiinnostuneempi peilaamaan nykyhetkeä fiktion kautta. Uskon, että kun taide ryhtyi kuvittelemaan tulevaisuutta, se tosiasiassa ryhtyi tutkimaan nykyisyyttä, siinä tapahtuvia muutoksia. Kun muutosten tahti kiihtyi, myös tulevaisuuskuvitelmien määrä kasvoi.
Yritys paikantaa hetki, jolloin tulevaisuus ilmaantui taiteeseen, on tietenkin tuhoon tuomittu. Taide on tulkinnanvaraista. Sen välineitä ovat mielikuvitus ja ajattelun liikkeeseen sysääminen. En voi milloinkaan jäljittää jääkauden luolamaalarin ymmärrystä ajasta, saati hänen motivaatioitaan.
Kenties tärkeintä onkin taiteen tekemiseen ylipäätään sisältyvä oletus siitä, että jokin tulevaisuus on olemassa.
Osallistuin äskettäin virtuaalisesti tapahtumaan, jossa palkittu irlantilainen runoilija ja ympäristöaktivisti Emma Must puhui syistä kirjoittamisensa taustalla. Must kertoi käyttäneensä kaiken aikansa ympäristöaktivismiin ennen runoilijaksi ryhtymistään.
Kysymykseen, miksi hän vaihtoi aktivismin kirjoittamiseen, Must vastasi: ”Tunsin polttavaa tarvetta luoda jotakin uutta maailmaan, jossa ympäriltä tuhoutuu jatkuvasti niin paljon.”
Niin: taiteen tekeminen itsessään edustaa radikaalia toiveikkuutta. Se on kieltäytymistä kyynisyydestä, rivien väliin kätkettyä tulevaisuususkoa.
Kun ihminen maalaa taulun, piirtää tilaan tanssin kehollaan, säveltää kappaleen, hän viestii: olen täällä. En ole luovuttanut. Tuon maailmaan jotakin, mitä siinä ei ennen ollut.
Käytän tähän kymmeniä, satoja, tuhansia tunteja ainoasta elämästäni. Kun minua ei ole, ehkä on yhä maailma, jossa joku tunnistaa teoksessani jotakin merkityksellistä.
Ehkä on tulevaisuus. Siinäkin maailmassa, joka kapenee ja katoaa ja muuttuu kiihtyvällä tahdilla, haluan työni kautta olettaa, että jokin tulevaisuus on.
Teksti: Emmi Itäranta
Kuva: Liisa Takala
Kirjoittaja on suomalainen tieteiskirjailija.
Anna palautetta!
Oletko Taideyliopiston uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella. Jos et ole vielä tilaaja, voit tilata uutiskirjeen täällä.