Ei koskaan enää häpeää
Puhelin soi myöhään illalla: ”Can you come and take care of me”, kuului miehen ääni kankealla englannin kielellä. ”Come to my hotel room, it is important.” Olin tavannut kyseisen kapellimestarin töissä aiemmin päivällä ja olimme vaihtaneet käyntikortteja. Työskentelin tuottajana kulttuurialalla ja olin 28-vuotias.
Hän vaatimalla vaati; olinhan ollut niin ystävällinen sinä päivänä. Minä sopersin ja takeltelin ja lopulta onnistuin katkaisemaan puhelun. Olin niin häpeissäni!
Olinko lähettänyt miehelle tiedostamattani vääriä signaaleja? Kuinka hän saattoi kuvitella, että olisin kiinnostunut tapaamaan häntä hänen hotellihuoneessaan myöhään illalla? Pohdin omaa toimintaani – olinko ollut liian ystävällinen tai rohkaiseva, olinko jotenkin saanut hänet ymmärtämään, että halusin kutsua itseni maailmankuulun muusikon luo? Olinko tehnyt jotain väärin?
Vasta myöhemmin tulin vihaiseksi: kuinka röyhkeä saa olla? Kuinka helposti hän oli saanut minut pois tolaltani ja kuinka nopeasti olin ottanut häpeän itselleni. Hänhän oli se, joka teki väärin.
Nykyisessä työssäni kohtaan usein kysymyksiä rajoista, fyysisestä ja henkisestä koskemattomuudesta sekä kunnioituksesta. Media on ahkerasti nostanut esiin aikaisempia väärinkäytöksiä työpaikallani Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa, ja tämä on saattanut vaikuttaa väärinkäytösten ilmoittamisen kynnyksen madaltumiseen.
Opettaja on valta-asemassa, ja hänen on tiedettävä, missä rajat menevät, täysin riippumatta siitä, miten oppilas näyttää opettajan silmissä reagoivan ja mitä hän tekee tai ei tee. Vaikka kyseessä on intiimi luova työ, opettajan on tiedettävä, missä vuorovaikutuksen raja menee.
Monen vuoden työ on johtanut Sibelius-Akatemiassa malliin, jota sovelletaan johdonmukaisesti kaikkiin mahdollisiin uusiin tapauksiin. Meillä on selkeät ohjeet siihen, miten asia etenee organisaatiossa.
Suurin osa loistavista opettajistamme työskentelee sitoutuneena yhteisöön, jossa jokainen voi tuntea olonsa turvalliseksi. Jatkossa kiinnitämme entistä enemmän huomiota seurantaan ja jälkihoitoon.
Aivan kuten minä tunsin häpeää kapellimestarin kutsun jälkeen, samoin tuntevat monet hyväksikäytön uhrit. Jos nämä kokemukset jäävät käsittelemättä, ne voivat johtaa myöhemmin psyykkisiin ongelmiin. Uhrin on tärkeä tuntea saavansa myös tukea ja kunnioitusta, koska ilmiantajana toimiminen on raskasta ja voi saada aikaan uusia konflikteja yhteisössä.
Ehkä joku paljastaa epäoikeudenmukaisuuden, jota yhteisö ei ole valmis näkemään ja tunnustamaan. Väärinkäytösten paljastajan ei kuulu kärsiä ja kantaa seuraukset, vaan syyllisen.
En nähnyt enää koskaan 63-vuotiasta kapellimestaria ja googlaamalla sain tietää, että hänet erotettiin sittemmin kotimaassaan johtavan kapellimestarin tehtävästä toistuvien seksuaalisen hyväksikäytön tapausten, kuten hotellissa tapahtuneen nuoren naisen raiskauksen, jälkeen.
Hyväksikäyttö ja häirintä vahingoittavat meitä ja luottamustamme toisiimme. Musiikin opintoja, joiden aikana opettajalla ja oppilaalla on usein läheinen ja luottavainen suhde toisiinsa, ei saa vaihtaa tunnepeliksi, jossa opettajan ja oppilaan roolit muuttuvat vääristyneeksi parisuhteeksi.
Mitä tekisin vastaavassa tilanteessa tänään? Ainakin tiedän, kuinka opastaisin opiskelijoitamme: soita orkesterinjohtajalle heti ja kerro, mitä tapahtui. On löydettävä korvaaja, joka ei soittele ympäriinsä tuntemattomille nuorille naisille saadakseen hiukan piristystä illalla hotellihuoneessa.
Emilie Gardberg
Emilie Gardberg on Taideyliopiston Sibelius-Akatemian dekaani. Gardbergin kirjoitus on julkaistu alun perin ruotsinkielisenä kolumnina Hufvudstadsbladetissa 11.8.2021 otsikolla “Aldrig mera skam”.