Auli Leskisen juhlapuhe lukuvuoden avajaisissa 2022–2023
Puheessa korostettiin yhteiskunnan ja taiteen välisen jännitteen tärkeyttä merkitysten luojana.
Hyvä Taideyliopiston rehtori, hyvä yliopistoyhteisö, hyvät juhlavieraat,
Ukrainalainainen runoilija Irina Ratušinskaja julkaisi vuonna 1987 omaelämänkerrallisen romaanin Harmaa on toivon väri. Se kertoo hänen elämästään poliittisena vankina Neuvostoliiton vankileireillä 80-luvulla. Vastarinta oli tapahtunut runoja kirjoittamalla. Tuomio: seitsemän vuotta vankeutta vankileirillä, maansisäistä karkotusta viisi vuotta. Mielipidevangin puoliso sai tietenkin potkut työstään. Otava julkaisi romaanin Olli Kuukasjärven suomentamana. Luin kirjan hyvin nuorena, se jätti minuun pysyvän jäljen. Se oli aikaa se. Berliinin muuri murtui. Neuvostoliitto romahti. Oli paljon toivoa, voimaa, iloa. Kun muuri murtui, istuin kotona, katselin uutisia ja imetin. Poikani oli juuri syntynyt vapaaseen Eurooppaan. En ole koskaan unohtanut Ratušinskajan romaanin nimeä.
Miksi harmaa on hänelle toivon väri? Tuo betonin, homeen, tihkusateen ja sinkkiarkkujen hiirenväri. Kirjailija kuvaa hetkeä, jolloin Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB pidätti hänet:
”Siviilivaatteet otetaan pois, sukkahousuja ja villahuivia lukuun ottamatta (…) Huivi pitäisi oikeastaan ottaa pois, koska se on ruudullinen (…) Sukkia ei oteta pois, vaikka ne olisivat kirkasväriset. Ljuba antaa minulle kaksi puuvillaleninkiä. (Ratusinskaja 1988: 40).
Seuraa leirikuljetuksia, pakkotyötä, jäätäviä talvia, sairautta, pahoinpitelyä, psykologista väkivaltaa. Kirjat, kynät ja paperi otetaan pois. Runoilija ei saa lukea eikä kirjoittaa. Mutta yhtä KGB ei huomaa: Harmaa vanginpuku on koko ajan lähellä Ratušinskajan ihoa. Se on hänen kehonsa läheisin liittoinen. Harmaa vaate koskettaa häntä kaikki nuo vuodet. Harmaa siis on toivon väri.
Irina Ratusinskaja syntyi Odessassa vuonna 1954 ja kuoli viisi vuotta sitten Moskovassa 63-vuotiaana.
Hyvät kuulijat,
Pidän puheeni erikoisena hetkenä, kun suomalaiset yliopistot valmistautuvat uuteen lukukauteen Venäjän hyökkäyssodan aikana, pakolaiskriisin, ympäristökatastrofin ja poliittisen polarisaation veitsenterällä.
Mutta taiteilijat voivat tehdä ääniharjoituksia toivon ja vapauden puolesta. Annan Teille esimerkkejä toivon tulenlieskoista, joiden olen nähnyt roihuavan keskellä sotia ja kriisejä maissa, joissa toimittajan ja tutkijan työni vuoksi olen liikkunut.
Chile, sotilasdiktatuuri vuodesta 1973 vuoteen 1990, 17 vuotta
Salaisia pidätyskeskuksia, niitä oli kaikkiaan noin 1300 eri puolilla maata, maansisäisiä karkotuksia syrjäisille seuduille ja kielto poistua sieltä. Kidutusta, mielivaltaisia kotietsintöjä. Joukkokokoontumiset, ammattiliitot ja sananvapaus kiellettiin.
Miten toivo voi elää niin kammottavissa olosuhteissa?
Asuin Chilessä lapseni kanssa yli kymmenen vuotta Yleisradion toimittajana ja Suomen Akatemian tutkijana. Opiskelin Chilen valtionylipistossa taideaineita, alueen maiden kirjallisuutta ja taidehistoriaa. Usein tulibarrikadit loimusivat tiedekuntani pääoven edessä kadulla. Taidealojen opettajamme tulivat luennolle silmät punaisina kyynelkaasusta. Meillä opiskelijoilla oli mukanamme ohuet huivit, jotka voi sitoa suojaksi sierainten ja suun eteen, kun kyynelkaasu poltti ja kirveli.
Olin toimittajana usein läsnä, kun joukkohautoja avattiin. Atacaman autiomaan kuivassa ilmastossa syvällä maassa kidutettujen ja murhattujen vankien maalliset jäännökset ja vaatteet olivat säilyneet hyvin. Uhrit tunnistettiin ja omaiset voivat haudata heidät.
Vallankaappaus oli alkanut Tyynen meren rannalta Valparaison kaupungista klo 6 aamulla, se oli tiistaipäivä. Vuorokaudessa armeija otti haltuunsa koko pitkän ja kapean sapelinmuotoisen kuparimaan. Vuosia ihmiset pelkäsivät, sillä maahan perustettiin keskitysleirejä ja toisinajattelijoita pudotettiin sotilaiden lentokoneista Andien vuorille ja Tyyneen valtamereen.
Sitten alkoi tapahtua. Kansalaisjärjestöt, myös taiteilijat eivät enää jaksaneet pelätä, he lähtivät kaduille joukoittain, he perustivat taideiskuryhmiä. Tunnetuin oli CADA-ryhmä, Colectivo de Acciones de Arte. Muutaman nuoren kuvataiteilijan ja runoilijan perustama taidekollektiivi oli kekseliäs, rohkea ja ovela. Yllättäen milloin missäkin päin maata he valtasivat julkisen tilan ällistyttävän suurilla performansseillaan, joista on sittemmin tullut käsitetaiteen merkkipaaluja Latinalaisen Amerikan nykytaiteen historiassa.
Heinäkuu 1981: CADA-ryhmän performanssi Ay Sudamérica! Oi Etelä-Amerikka! oli alkanut. Kuusi sotilaslentokonetta lentää laivueessa Santiagon yllä pudottaen massoittain vastarintaan kehottavia runolentolehtisiä kaupunkiin. CADA-ryhmä oli saanut vakuuteltua Chilen armeijan antamaan lennokkinsa heidän käyttöönsä. Miksi? Siksi, että taiteesta oli tullut niin metaforista, yhtä suurta allegoriaa. Juntan sotilaat eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse. He luulivat tukevansa taidetta ja siten putsaavansa mainettaan, mutta eivät ymmärtäneet, että taide on luovaa, se kiertää ansat.
CADA pudotti 400 000 lentolehtistä Santiagon ylle. Niissä luki runouden ohella muun muassa: ”Jokainen ihminen, joka ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä eikä alistu, on taiteilija”.
Videotaiteilija Lotty Rosenfeld asteli maali- ja teippipurkkeineen diktaattori Augusto Pinochetin hallituspalatsin eteen pääkaupungissa Santiagossa ja veti nopeasti katukaistat erottavien valkoisten kaistamerkkien ylle poikkipuoliset valkoiset maali- ja teippiviivat. Asfaltille ilmestyi valkoisten ristien jono. Rosenfeld valeli ristit bensalla ja sytytti ne palamaan. Äkkiä kukaan ei osannut sanoa, mistä Santiagon kadulle oli ilmestynyt palavia ristinmuotoisia merkkejä, jotka pakottivat pääkadun liikenteen pysähtymään.
Tien kaistamerkit osoittavat ihmiselle suunnan: mene tuonne! Käsitetaideteoksellaan Rosenfeld veti poikkiviivan kaistamerkin yli väittäen vastaan: Ei. Menen toiseen suuntaan. En tottele, en alistu.
CADA-ryhmä osoitti, että suuri yleisö voi ottaa käyttöön täysin uuden ymmärryksen taiteesta – sellaisen, joka ylittää vallalla olleen salonkitaiteen rajat ja tulee osaksi julkista elämää ja kaupunkitilaa, jopa diktatuurissa. CADA loi toivoa.
Chilen keskitysleirillä vankina ollut mies kertoi minulle, että kun hän sittemmin jo pakolaisena Suomessa ja työpaikassaan Helsingin yliopistossa nousee portaita kerroksesta toiseen, hän laskee portaiden lukua. Sen hän oppi kulkiessaan side silmillä mielipidevankina Chilen vankiloissa, jotta kykenisi myöhemmin, jos säilyisi hengissä, kertomaan muille, millaisessa paikassa hän oli vankina ollut. Siitä olisi hyötyä ihmisoikeusrikosten tutkijoille. Portaiden luvun laskeminen loi toivoa pimeyteen, jossa hän side silmillään vaelsi.
Chileläisen nykykirjallisuuden kielen uudistaja, romaanikirjailija Diamela Eltit (1948- ) on sanonut, että diktatuuri vei häneltä kaiken, paitsi ei äidinkieltä. Eltit perusti kaunokirjallisen tuotantonsa luodakseen kumouksen kielessä, ja sen hän myös teki. Hän mursi espanjan kielen narratiiviset rakenteet ja loi uuden kerronnan tavan. Väitöskirjani käsitteli juuri sitä, miten taide voi olla kumouksellista siten, että kapina on taiteen sisäistä laatua – ei pamfletinomaista eikä julistavaa.
Hyvät kuulijat:
Korostan yhteiskunnan ja taiteen välisen jännitteen tärkeyttä merkitysten luojana. Sodan ja kriisin aikakaudella yhteiskunnan ja taiteen sekä politiikan ja taiteen välinen jännite on se, mistä uusi taide syntyy. Kun kansakunnat ovat poikkeustilassa, kuten Ukraina, Venäjä ja Eurooppa tällä hetkellä ovat Venäjän hyökkäyssodan vuoksi, taide saa voimaa ja toivoa toisinajattelusta.
Koska taide kuitenkin on perusolemukseltaan vapaata, vaikka tyrannihallitukset yrittävät sen vapauden tuhota, taide löytää aina tiensä itseilmaisuun.
Yksi ilmaisun muoto on metaforisuus ja sen piirissä erityisesti allegoria. Taiteella on tapana muuttua allegoriseksi historian kausina, kun ilmaisunvapaus kaventuu tai tuhotaan.
Mikä allegoria on? Se on kollektiivinen merkitystihentymä. Se tiivistää kansakunnan tilan. Esimerkiksi Edvard Iston maalaus Hyökkäys (1899) Suomi- neidosta pitelemässä kiinni lakikirjastaan Venäjän kotkan kynsissä on allegoria.
Allegoria on tavallaan salakieltä, jonka alistettu kansa tunnistaa.
Haiti. Maanjäristys vuonna 2010. Jopa 300 000 ihmistä kuoli ja 1,5 miljoonaa jätti kotinsa.
Olin työmatkalla Haitissa. Presidentinpalatsi oli luhistunut, kuin maahan poljettu täytekakku. Pääkaupunki Port-au-Prince oli yhtä betonimurskaa, törröttäviä vaijereita, kodittomien telttoja silminkantamattomiin.
Tein lehtireportaasin maanjäristyksen vauvoista. Port-au-Princessä parikymppisen Norman synnytyspoltot alkoivat, kun eläimet alkoivat käyttäytyä oudosti vaistoten katastrofin. Kun mannerlaatat hioutuivat toisiaan vasten ja maa järisi, Norma raahautui kadulle, hän synnytti luhistuvien talojen keskellä. Tyttären nimeksi tuli Goudou-Goudou eli Haitin kreoliksi Maanjäristys. Tapasin Norman kävelemässä ylväänä ja päättäväisin askelin tuhoutuneessa kotikaupungissaan. Hän sanoi etsivänsä ruokaa, hän ei laskenut katsettaan. Miksi? Ehkä löytyisi kananmunia, kenties banaaneja…aivan varmasti banaaneja, hän sanoi, ja totesi olevansa onnekas, sillä vielä oli toivoa, olihan lapsi terve, ja vaikka hänen miehensä oli menehtynyt, hänen omat vanhempansa olivat hengissä hänen ja vastasyntyneen lapsen tukena.
Haiti on läntisen pallonpuoliskon köyhin valtio. Haitissa opin, että entisten Afrikan orjien muodostamaa kansaa ei ole lannistettu. Heillä toivo virtaa veressä. En voinut kuin ihmetellä heidän ylväyttään. Afrikasta tuodut orjat vapauttivat ensimmäisenä Latinalaisen Amerikan maana kotimaansa eurooppalaisesta siirtomaavallasta. Haitin vallankumous lienee maailmassa ainoa mustien vallankumous valkoisten siirtomaaherrojen vallasta, Haitin tapauksessa Ranskasta.
Sotiemme aika Suomessa (1939 – 1944) ja evakot
Siirtoväen keinot pitää yllä toivoa sekä heidän loputon kaipuunsa kotiin. Oma sukuni pakeni Laatokan rannalta, he olivat evakkoja eli nk. displaced persons. He menettivät kotinsa, maansa, henkisen uskonnollisen yhteisönsä, esi-isiensä haudat ja äidinkielensä livvin, joka oli isäni karjalaisen suvun kieli. Sukuni kotikylä lakkasi olemasta 6. heinäkuuta 1944. Kylän nimi oli Purovaara. Kaikki pakenivat.
Olen tehnyt ääniharjoituksia toivon tähden. Olen opetellut laulamaan tuolla kielellä karjalaisia lauluja, jotta sukuni kieli ei minulta unohtuisi. Lapsuuden kodissani isäni puhui suomea, mutta livviä hän puhui samasta Laatokan kotikylästään sotaa paenneiden nuoruuden ystäviensä kanssa.
Kun talvisota syttyi ja hän oli 16-vuotias, kävi niin, että eräänä pakkasaamuna Neuvostoliitto näytti isälleni Einolle sodan julmuuden. Tuona päivänä mummini Elisa lähti lumiselle joelle pyykille ja Eino, perheen vanhin poika otti tehtäväkseen viedä 7 lasta hevosrattailla isovanhempien luokse. Hänen oma isänsä, ukkini, oli rintamalla. Yllättäen metsän reunan takaa ilmestyi neuvostoliittolainen maataistelukone. Se lensi kohti isäni ohjastamia hevosrattaita ja tulitti lapsia ja hevosta. Mummini katseli joelta kauhuissaan. Hevonen pillastui, se juoksi hurjasti lumista tietä, mutta kulkupeli ei kaatunut, keneenkään ei osunut.
Isäni kokemus luo toivoa: aina luoti ei osu, joskus se ei osu yhteenkään lapseen.
Ihminen voi pelastua.
Evakot, pakolaiset ja heidän lapsensa ovat päältä päin erilaisia, heitä ei tunnista, mutta sisältä he ovat samanlaisia. Vielä vanhoina he näkevät samoja unia maasta, jossa kerran yhdessä elivät, vaikka sota olisi lennättänyt heidät kuin akanat tuulessa eri puolille maapalloa. Sodan suuri tuulenpuhuri.
Kun olin pieni, vanhemmat serkkuni naureskelivat karjalaisten isovanhempiemme hassulle puhetavalle. Niin hassua! Minulta meni vuosikymmeniä hahmottaa naurun syy: me lapset emme ymmärtäneet, että olimme menettämässä sukumme äidinkielen. Mutta nyt voimme tehdä yhdessä työtä, jotta Ukrainan pakolaislapset eivät menettäisi oma kieltään, kieli on kulttuurin sydän ja tulkki.
Nyt voisin laulaa teille – olen tehnyt livvinkielisiä ääniharjoituksia toivon tähden, mutta en laula, minua ujostuttaa ja hävettää. Niin uutterasti sotien varjo tekee tuhoa sieluissamme, että evakon lapsi kainostelee suvun vanhaa kieltä. Ei tohdi laulaa muuten, kuin yksin ollessani.
Kaikki taide sen ilmaisijana, millä ei ole enää sanoja, minkä menetimme tai olemme vaarassa menettää, on toivon työkalu ja materiaa. Se tuntuu kehossa.
Kysyn Teiltä, hyvä yleisö, missä kohden kehoa toivo tuntuu teidän kehossanne? Sydämessä, vatsassa, sukupuolielimissä, jalkapohjissa…vai kaikkialla?
Vielä siteeraan puolisoni taitelija Timo Kelarannan esseeteosta 2222. Kun kaksisataa vuotta on kulunut tästä juhlapäivästä ja tästä vuodesta, meitä ei enää ole. Ei kippoja eikä kuppeja, ehkä muutama digitaalinen tallenne ja kenties joku jälkipolville säilynyt taideteos. Sodan kokenut appiukkoni Kalervo Kelaranta kirjoitti: ”Kaikki päättyy joskus, myös sota”.
Mikä merkillinen lause!
Siteeraan:
On vuosi 2222: ”Ja niin saapuu tuohon tulevaisuuden maahan lauhan talven jälkeen taas uusi kesä. Ikivanha saarni seurailee mäen laelta, kuinka lapset juoksevat rantaa kohti, kuten aina ennenkin. He liruttavat varpaitaan vedessä, tasapainoilevat aaltojen siloittamia kiviä pitkin ja kiirehtivät kohti uimarantaa. Kun he ovat jo melkein perillä, yksi heistä, pieni poika, seisahtuu. Mikä on se vähän surumielinen ajatus, joka mielen tässä samassa kohdassa aina vangitsee?
Kun hän kuulostelee, kuinka uskollisesti laineet liplattavat rantakalliota vasten ja kuinka tuulenvire havisuttelee kaisloja kuin kuiskailisi jotain, on hän varma, että luonto koostuu elävistä olennoista, sellaisista, jotka muistavat kauas sukupolvien taakse mutta jotka eivät osaa puhua”. (Timo Kelaranta: 2222. Bokeh, 2022).
Näin olen sitonut yhteen erilaisia esimerkkejä toivosta ja pyöräytän ne yhdeksi toivon kukkakimpuksi ja ojennan Teille.
Lopetan puheeni kreikkalaisen mielen tyyneyden filosofin Plutarkhoksen (45-125) mietteisiin toivosta. Suomentaja on Juhana Torkki teoksessa Plutarkhos – mielen tyyneydestä (2020):
”Kohtalo voi kietoa sairaudella, viedä omaisuuden, tuhota välit kansaan ja hallitsijaan, mutta se ei voi tehdä hyvästä, rohkeasta ja ylevästä ihmisestä katalaa, pelkurimaista, alhaista, kurjaa ja kateellista, eikä se voi ottaa pois jatkuvasti läsnä olevaa asennetta, josta on elämässä enemmän hyötyä kuin kapteenista merellä”.
Toivotan sydämestäni hyvää ja turvallista lukuvuoden alkua Teille kaikille!