Äänikirja on oma taidemuotonsa
Digimurroksen keskellä äänikirja näyttäytyy monelle kirjailijalle uhkaavana ilmiönä. Ehkä äänikirjaa pitäisikin lähestyä aivan omana taidemuotonaan, äänikirjataiteena, kirjoittaa kirjailija, dramaturgi ja väitöstutkijamme Klaus Maunuksela.
Julkinen keskustelu äänikirjojen ympärillä velloo kiivaana. Lokakuussa julkaistussa avoimessa kirjeessä yli tuhat kirjailijaa vaati poliitikoilta toimia kirjailijoiden toimeentulon turvaamiseksi. Kysymyksen nosti esiin myös Finlandia-puheessaan kirjailija Pajtim Statovci, joka kohdisti kritiikkinsä kustantamoihin ja kirja-alan päättäjiin.
Digimurroksen keskellä äänikirja näyttäytyy monelle kirjailijalle uhkaavana ilmiönä. “Kirjallisuutemme uhkaa yksipuolistua, mutatoitua tekstistä ääneksi”, kirjailijoiden avoimessa kirjeessä todetaan.
On totta, että äänikirja ei ole kirja perinteisessä mielessä. Sitä ei lueta, vaan kuunnellaan. Pohjalla on kuitenkin kirjallinen teksti, mikä erottaa äänikirjan podcastista ja muista digitaalisen audion muodoista. Äänikirjaa voi pitää yhtä aikaa uutena ja vanhana kirjallisuuden muotona, jos ajatellaan suullisen tarinankerronnan pitkää historiaa.
Yhtä kiinnostavaa on lähestyä äänikirjaa äänen näkökulmasta. Kiinnostavia äänen ja tekstin risteytyksiä on ilmestynyt viime vuosina entistä tiheämpään tahtiin. Jenna Viron Tuhkimoleikkaus tuo oopperan osaksi äänikirjaa. Maria Matinmikon ja Jari Kohon Valohämy taas lähestyy kokemuksena meditaationauhaa ja ambientkeikkaa.
Kokeellisissa äänikirjoissa ääni ei ole vain kerrontaa, vaan kokonaisvaltainen kokemisen tapa. Mitä jos äänikirjoihin suhtauduttaisiin kirjallisuuden sijaan yhtenä äänitaiteen muotona?
Tai miksi tyytyä valmiisiin kategorioihin – ehkä äänikirjaa pitäisi lähestyä aivan omana taidemuotonaan, äänikirjataiteena. Suomen kirjataiteen komitea myöntää joka vuosi palkinnon vuoden kauneimmalle kirjalle. Ajatuksena on nostaa esiin kirjasuunnittelijan työtä ja kirjojen graafista muotoa. “Kirjataide” kuvastaa hyvin kirjaesineen luonnetta sekä visuaalisena että kirjallisena teoksena. Äänikirjataiteen kategoria voisi vastaavasti nostaa esiin äänisuunnittelun roolia äänikirjoissa.
Tuttuuden sijaan algoritmit voisivat virittää kuulijan yllättymään ja altistumaan uudelle.
Uusi määritelmä voisi raivata tilaa kirjallisuuden ja audion välimaastoon, ja haastaa hedelmällisesti käsityksiä siitä mitä äänikirja on. Lopulta kuitenkin kiinnostavampaa kuin kiistely kirjan tai lukemisen määritelmästä on, mitä niillä voi tehdä. Millaisia kokemisen, uppoutumisen ja kielestä nautiskelun tapoja äänikirjat tekevät mahdolliseksi?
Kuuntelijaa haastavat ja kokeilevat äänikirjat nousevat harvoin, jos koskaan kuunnelluimpien äänikirjojen joukkoon. Palveluiden algoritmit suosivat valmiiksi kuunnelluimpia teoksia. Kenties äänikirjapalveluihin tarvittaisiin omia kategorioita kokeellisille äänikirjateoksille. Tuttuuden sijaan algoritmit voisivat virittää kuulijan yllättymään ja altistumaan uudelle.
Uskon että kuuntelukokemusta laajentavilla ja kuulijan odotuksilla leikittelevällä äänikirjoilla on potentiaalista kuulijakuntaa. Samalla ne kaivaisivat maata jalkojen alta väitteeltä, että äänikirjojen kuuntelu on pelkkää “johdot päässä hölkkäämistä” ja äänikirjat “silkkaa ihmispaskaa”, kuten eräs kansanedustajistamme loihe lausumaan.
Niin kauan kuin kysymystä tulonjaosta ei ratkaista, nykyiselle äänikirjakeskustelulle ei näy loppua. Keskustelu rahavirroista peittää alleen äänikirjojen taiteellisesti kiinnostavan puolen. Olisi tervetullutta, jos keskustelussa voitaisiin puhua myös äänikirjojen keinoista ja muodoista – ja mitä tarvitaan, jotta äänikirjojen luonne sekä kirjallisina että äänellisinä teoksina tulisi nykyistä täysivaltaisemmin tunnustetuksi.
Teksti: Klaus Maunuksela
Kirjoittaja on kirjailija, dramaturgi ja väitöstutkija Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.