Yhdessä, tilassa: Kuvasta, näyttämöstä, tilasta
Kolme opiskelijaa Nykytaiteen historian ja teorian kandidaattiohjelmastamme vieraili Kuva/Tilan avajaisnäyttelyssä ja kirjoitti havainnoistaan.
Sini: Astumme yhdessä juuri avattuun galleriatilaan. On aamupäivä, klo 11, ja nukahtaisin varmasti sekunneissa, jos vain päästäisin irti. Annan väsymyksen liukua, virrata minussa edestakaisin. Hakeudumme ensimmäisenä Tuomas Laitisen teoksen luo. Otan rullan käteeni, avaan sinetin. Käännyn niin, että tekin näette. Rullan sileys tuntuu silitykseltä kämmenelläni. Liu’utan kääröä auki, luen tekstiä, yritän keskittää ajatukseni tähän hetkeen. Teos on lohdullinen – pakottamalla keskittymään, se poistaa kiireen tunnun sisältäni. Rulla pyörii kädelläni; auki, auki, auki. Lukuesine vaihtaa omistajaansa kolmen ryhmässämme. Huomaan, että avaamme ja pidämme sitä eri tavoin. Eero lukee todella nopeasti. Tuija taas ottaa huomioon, että ehdimme kaikki lukea. Kokemus on väsymykseni värittämänä lähes euforinen yhteenkuuluvuuden hetki. Rulla pienenee pienenemistään, enkä enää koskaan tule kokemaan tätä hetkeä elämässäni.
Mitä te tunsitte teoksen äärellä? Luuletteko, että kokemus olisi ollut erilainen yksin koettaessa?
Tuija: Kyllä, teos ja koko näyttely olisi varmasti ollut hyvin erilainen, jos sen olisi kokenut yksin, sillä meidän tuli löytää yhteinen tahti lukemiselle ja aukikerimiselle. Minustakin Laitisen performanssin virtaaminen, kuin arvokkaana julistuksena, tuntui voimakkaalta hetkeltä. Kuten Sini huomautti teosta kokiessamme, se tuntui yhtä aikaa arvokkaalta, mutta myös epämiellyttävän halvalta kulutusvertauksellaan. Vaikka paperi soljui vaivattomasti ja sileästi, se muodosti aukikeriytyessään kovaa lattiaa vasten voimakaskulmaisia taittumia, jotka piti auttaa jälleen pyöreämmiksi päästäksemme eteenpäin. Teos käsitteli tilaa ja aikaa, ajan määrittelyä, ja erityisesti minua kiehtoi valuva kritiikki kapeakatseisesta, tiettyä järjestelmää palvelevasta aikakäsityksestä, jonka keskellä elämme muusta tietämättä tai muuta ajattelematta. Muunlaisuus, erilaisuus, muinaisuus pyyhittyinä pois.
Jäin ajattelemaan myös sitä, miten liikuimme ja olimme tilassa ja ajassa: alussa yhdessä, sitten hajallaan ja lopulta jälleen yhdessä; ebb & flow. Pääsimme jonkinlaiseen yhteiseen kokemisen tilaan, joka oli irrallaan fyysisestä ja ajallisesta paikasta. Tilaan ja aikaan liittyvän instituonaalisen ja poliittisen keskeisperspektiivin haastamisesta, moninkertaistuvista näkökulmista sekä kuvataiteen ja teatterin limittyneistä aika-tiloista puhuu myös näyttelyn kuratoinut Riikka Thitz. Gradututkielmassaan hän ajattelee maisemadramaturgiaa työvälineenä herkistyneempään kuratoriaaliseen työskentelyyn. Kuvataiteiden ja esittävien taiteiden vastavuoroisuus on näyttelyssä vahvasti esillä.
Mitä aika teille merkitsee?
Sini: Suhtautumiseni aikaan on ristiriitainen. Toisaalta koen sen olevan pyhää, sillä onhan sitä vain rajoitettu määrä. Toisaalta olemme kovin paineistettuja ajan käytöstämme juuri tämän takia; rajallisen aikamme tiedostaminen saa ajattelemaan ajan hyötykäyttöä, joka saa pyhyyden pilaantumaan ja maistumaan kitkerältä. Aika lipuu alati tulevaisuuttaan kohti, eikä sen tahallinen hidastaminen ole yrityksistä huolimatta koskaan onnistunut. Olemme aikamme vankeja, aikamme tuotteita. Juuri tämän takia Time to audience -teos oli niin vaikuttava; röyhkeästi se rauhoitti meidät ääreensä.
Toisaalta juuri tästähän taiteen kokemisessa on kysymys. Taide vaatii aikaa. Voimme joko pyrähdellä sen äärellä, tai antautua sen vietäväksi. Kumpikin tapa on mielestäni validi, ja tarpeellinen.
Eero: Olen samaa mieltä kanssanne: Tuomas Laitisen teos selvästi korosti yhdessä olemisen hetkeä, paitsi konkreettisesti, myös viitaten kävijän paikkaan – suhteessa tilaan, teokseen, näyttelyn muihin teoksiin, muihin kävijöihin. Teoksen tekstuaalinen osuus oli monesti myös lohdullinen, mutta se toi eteemme monia juuri tilaan – paikkaan, alueeseen – ja sen kokemiseen ja hallitsemiseen liittyviä teemoja, joita näyttely muutenkin kommentoi. Muiden muassa kehollisuus ja kehoon liittyvät poliittiset kysymykset tulivat esiin, myös suhteessa kolonialistisiin rakenteisiin.
Sini: Ebb and Flow -näyttelyssä erilaiset tilat ovat voimakkaasti läsnä. Kuvataideakatemian uuteen galleriaan on kuljetettu metsää, jälkiä edellisestä rakennuksesta, lähde, merta, aurinkoisen utuinen maisema kontrastiksi tammikuista Merihakaa vasten… Kristiina Mäenpään laatat leviävät galleriatilasta lasin toiselle puolelle ulkoilmaan, sekä valtaavat tilaa koulurakennuksen portaista. Laattojen päällä on havuja ja kuivuneita lehtiä, joka saa aikaan tilan liukumisen ulkoa sisään ja sisältä ulos. Taru Happosen teos leviää käytävän lattioilta seinille, mustien alueiden peittäessä harmaata betonia. Miina Ahon vaalea grafiikka soluttautuu valtavana valkoiselle seinälle. Hiljaisesti ja näkymättömästi se virtaa galleriatilan päätyseinällä, kunnes huomaamisen jälkeen se väreilee ja muuttaa valon suuntaa.
Tuija: Hurmaava, mutta hirvittävä, ajattelin, kun katselin Mira Vornasen Joutomaalla-installaation reliikkialttaria, jossa harkitusti vieretysten asettuvat merestä nostetut kivet sekä leväinen styrox-pala, näennäinen luonnollisuus meissä. Olen myös vaikuttunut Miina Ahon teoksesta ja olisin voinut kuljeksia sen edessä lähellä ja kauempana ikuisuuden, sillä se saa minut ja valon tanssimaan kanssaan pienissä ohimenevissä hetkissä: valo ei tähän vuodenaikaan ole hetkeäkään samankaltainen. Ohikiitävyys ja runollinen hetkien ja henkilöiden konkreettinen sivuunjääminen vahvistui, kun istahdin penkille katselemaan Tuuli Ojalan luonnoskirjaa, jonka sivuille ikuistetut saavat kerrankin paistatella huomiossa ja merkityksellisyydessä. Se on ylistys loppumattomalle ja ehtymättömälle virrallemme, havainnoinnille sekä todellisen katsomisen ja pysähtymisen tärkeydelle.
Eero: Pidän siitä, miten kuvailette Miina Ahon teosta; se jäi itsellenikin mieleen. Teos kommentoi rakennetta ja seinää: tilaa materiaalina ja katsomisen prosesseja. Jäin pohtimaan näyttämöllisyyden ja tilallisuuden välistä suhdetta varsinkin, kun teos niin useaan otteeseen ikään kuin sulautui ainakin viitteellisesti osaksi tilaa ja kävijän paikkaa siinä. Minkälainen paikka Kuvataideakatemian päärakennus on laittaa teos esille? Kiinnostava seikka on myös Teatterikorkeakoulun rakennuksen läheisyys ja muutenkin taiteen yliopistotason opetuksen ongelmakohdat.
Tuija: Huomaan ajattelevani paljon Ramina Habibollahin suihkulähdeteosta Serendipity: friends on concrete, joka sijaitsee keskeisellä paikalla isoimmassa näyttelytilassa. Teoksen nimi viittaa (paitsi ystävyyssuhteiden kestävyyteen ja Mylly-rakennuksen materiaaleihin) persialaiseen satuun Serendipin kolmesta prinssistä, jotka lähetetään maailmalle oppimaan uutta. Kulkiessaan seikkailusta toiseen ja kohdatessaan erilaisia haasteita prinssit vähäisiä johtolankoja käyttäen muodostavat loogisia päätelmiä kokemastaan. He ovat oivaltamisen inhimillisen tarpeen keskiössä ja löytävät jatkuvasti asioita, joita eivät ole etsimässä, mutta jotka ovat heille tarpeellisia. Sadusta inspiroituneena taidehistoroitsija Horace Walpole keksi termin serendipity kuvaamaan yllättäviä, sattumalta tehtyjä löytöjä, jotka hänen mukaansa juontuivat sattumanvaraisesta terävä-älyisyydestä. Odottamattomat löydöt ja alkuperäisistä tavoitteista poikkeavat päätymiset oleilevat usein sellaisen aihepiirin sisällä, josta löytäjällä on jo tietämystä. Ja jonka hänen sisäinen minänsä ja prosessinsa on sillä hetkellä valmis vastaanottamaan ja käsittelemään, lisäisin.
Habibollahin teos on mielestäni varsin olennaisen lähteen äärellä. Se tutkii ajattomia henkisen kasvun, kriittisen ajattelun ja tulkitsemisen prosesseja, joita juuri taiteen äärellä ja sen kanssa voidaan käsitellä. Taide tarjoaa sen subjektiivisen tulkinnan mahdollisuutensa vuoksi sellaisen maailmalle auki olemisen ja uuden oppimisen sekä yhteiskunnan ja itsensä tutkimuksen kentän, jolta kokemuksen, päättelyn ja älyllisen haastamisen kautta voidaan löytää elämän (ja kriisien keskellä elämän jatkumisen) kannalta olennaisen tärkeitä ja potentiaaliltaan valtavia asioita. Muutosvoimaiset ajatukset ja ideat voivat lähteä lentoon, olla vapaita ja muuttua toimeksi – ellei niiden jalkoja ole valettu betoniin.
Sini: Vastakkaisella seinällä leijuu toppatakki. Jaakko Pietiläisen teoksessa hahmon pää ja alaruumis ovat yhtä seinän kanssa. Onko hahmo enää irrotettavissa instituutiosta, vai onko se sulautunut siihen lopullisesti? Hahmon oikea käsi kiertää myötäpäivään jättäen jäljen seinään. Taiteilija piirtää jäljen, mutta kuinka pian valkoinen seinämaali peittää sen? Vaikka liike kestää väsymättömänä yhtäjaksoisesti kuukauden päivät, voi sen tuota pikaa hävittää, ja poistaa.
Tuija: Näyttelyssä uusi Mylly-rakennus ja sen kulttuuri ei siis säästy kritiikiltä. Sini sivusikin jo muun muassa Pietiläisen teoksessa havaitsemaansa opiskelijan ja opiskelijan oikeuksien katoamisen tematiikkaa, ja uusia tiloja ja niiden motiiveja kyseenalaistaa voimakkaasti myös Jaakko Pallasvuon First impressions : “Generic materials, generic light fixtures, generic pieces of furniture — at the factory-museum-theatre-school.”
Näyttelyssä käynnistä on kulunut jonkin aikaa. Onko jokin, joka nousee teille nyt merkitykselliseksi?
Sini: Daniel Palpan Vertical Zenistä on kasvanut minulle merkityksellinen teos nyt, kun näyttelyssä vierailemisesta on jo kulunut muutama hetki. Se nostaa itselleni pintaan tutun kysymyksen taiteen olemuksesta; mitä se on, ja kuka sen määrittelee? On mielenkiintoinen kannanotto asettaa tavallaan niin pieni teos verraten niin suureen tilaan. Älypuhelimen näyttö on projisoitu valtavaksi pinnaksi tyhjän tilan seinälle. Helsingin rautatieasema heijastuu Kuvataideakatemian seinään, hahmot kiirehtivät vertikaalisen kuva-alan puolelta toiselle. Teos saa minut palaamaan kysymykseen siitä, mihin käytämme rajallisen aikamme. Jokainen tunnistaa kiireen sen muissa nähdessään, muttei välttämättä osaa nimetä sitä omalla kohdallaan. Muutaman minuutin teoksen äärellä vietettyäni huomaan lähes tyhjentyneen ilmapallon taltioidun aseman katonrajassa, joka heilahtelee kevyesti ilmavirrasta. Teoksen äärellä on tylsää, ja juuri siksi siitä niin pidän.
Eero: Vincent Roumagnacin mieleenpainuva installaatio Data Ocean Theatre. Tragedy & the Goddexxes käsittelee näyttämöllisyyttä rakenteiden ja ilmiöiden kuvaajana. Eurooppalaisen draaman perinteen kautta kokonaisuus ottaa huomioon näyttämön ja esille asettamisen historian ja nykyhetken. Ihmiskeskeinen tapa hahmottaa maailmaa ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen sivuuttaminen yhdistyvät teoksessa kritiikiksi ja vaihtoehtojen tutkimiseksi ja ehdottamiseksi. Stephanie Misan Tilt of the Sun puolestaan tulee lähelle jonkinlaista tilan ja tilallisuuden kaksoiskorostusta viitatessaan jatkuvasti itseensä ja paikassa ilmeneviin suhteisiin ja suhteellisuuksiin. Se kysyy, mihin kävijä sijoittuu tai missä kävijä sijaitsee.
Eero: Kun viimeisimmästä vierailusta näyttelyssä on vierähtänyt aikaa, on se ehkä ennemmin kokonaisuutena selkiytynyt pidemmälle. Tämä ei välttämättä johdu siitä, että näyttely itsessään olisi jotenkin hitaasti saavutettavissa vaan ehkä ennemmin siitä, että se on laaja sekä, kuten on mainittu, aikaa vievä. Näyttely on muutenkin mediumeiltaan hyvin monipuolinen varsinkin, kun kaikki tekijät eivät tule suoraan kuvataiteen tai vähintään Kuvataideakatemian piiristä.
Näyttelyn ajatuksellinen perusrakenne koostuu ennemmin eräänlaisista hiljaisista vallankumouksista kuin äänekkäistä kannanotoista. Monet teokset avautuvat hitaasti, kuten tapana on sanoa, mutta näyttelytilassa vaeltaminen – yksin ja yhdessä – alleviivaa kävijyyttä ja omista katsomisen tavoista tulee useaan otteeseen tietoiseksi.
Sini: Löydän näyttelystä haikeuden ja huumorin sävyjä. Teokset ottavat uutta, kritisoitua, Kuvataideakatemian rakennusta valtaansa, ja jatkavat instituution ympärillä olevaa keskustelua saavutettavuudesta, näkymättömyydestä ja opiskelijoiden oikeuksista.
Tuija: Palaan usein ajattelemaan yhdessä kokemaamme. Näitä kirjeitämme lukiessani ja kirjoittaessani minulle tuli ja tulee lystikäs, mutta myös hieman hämmentynyt olo, kun aivoni koittivat taipua kokemaan näyttelyä (ja elämää) useammasta suunnasta käydessämme vuoropuhelua teosten ja toistemme kanssa: tekstiä ja havaintoa oli kiehtovaa ja haastavaakin keriä ja avata yhdessä. Pidän Eeron ilmaisusta “koostuu ennemmin eräänlaisista hiljaisista vallankumouksista”, mielestäni siinä kiteytyy jotakin olennaista tämän näyttelykokonaisuuden osalta, joka on jotakin lähes luonnontilaista äänimaisemineen.
Eero: Temaattisesti itselläni tilallisuuden rinnalle nousee ainakin kehollisuus; molemmat ovat käsitteinä ja kokonaisuuksina teatterin ja kuvataiteen alueille oleellisia. Tuijan huomautus näyttelyn äänimaisemasta, joka on kovin hiljainen, tulee kehollisen paikassa olemisen rinnalle, siis nimenomaan kehollisen tiedostamisen kautta. Kuva/Tila ja muutenkin Myllyyn ja sen ulkopuolelle levittäytyvät teokset ovat kosketuksissa tilallisuuden kanssa ja tätä kautta huomaan yhteisen vierailumme korostuvan pohtiessani näyttelyä kokonaisuutena. Kokemukseeni vaikutti selvästi esimerkiksi se, miten liikuimme tilassa tai miten rytmitimme katsomistamme.
Judith Butlerin mukaan keho viittaa aina johonkin itsensä ulkopuoliseen (Bodies That Matter, 1993); moni Ebb and Flown teos korostaa tilallisuuden ja kehollisuuden suhdetta eräänlaisen vastaanottamisen kautta: ehkä tämä liittyy Tuijan esittelemään serendipity-käsitteeseen. Miten olemme valmiita ajattelemaan paikkaamme – kehollisesti – näyttelytilassa? Minkälaisia prosesseja kehon ja kehollisuuden hahmottamiseen sisältyy? Minkälaista tietoa voimme saada näyttelystä kehollisen tietämyksen avulla?