Visio Helsingin kuvitteellisten olympialaisten avajaisohjelmaksi Pariisin inspiroimana
Miltä näyttäisivät taidepainotteiset olympialaisten avajaiset Helsingissä nyt tai lähitulevaisuudessa? Pariisin kesäolympialaisten taiteentäyteisestä avajaisseremoniasta inspiroituneena tätä visioi Kuvataideakatemian taidehistorian ja -teorian professori Riikka Stewen.
Tätä kirjoittaessa Pariisin kesäolympialaisten heinäkuinen avajaisseremonia on jo historiaa, ja paralympialaiset ovat juuri alkaneet.
Thomas Jollyn taiteellisella johdolla toteutettu seremonia jakoi mielipiteitä. Se yhdisti mitä erilaisimpia ilmaisumuotoja; se ei kaihtanut korkeakulttuuria muttei myöskään populaarimpeja taidemuotoja – katsojasta riippuen vaikuttavinta saattoi olla monistetun Marie Antoinetten verinen mestaus tai mekaaninen ratsastaja Seinellä, Marseljeesi Axelle Saint-Cirelin Grand Palais’n katolta laulamana, Céline Dionin Edith Piaf -tulkinta Eiffelin tornin tasanteella tai Jakub Orlinski breikkaamassa ja laulamassa samaan aikaan 1700-luvun harvoin esitettyä oopperaa.
Seremonia jakoi mielipiteitä maailmalla mutta myös esimerkiksi Le Monde -lehden kommenttisivuilla: se oli joko mahtava tai ’nombriliste’, omaan napaan keskittyvä. Totta onkin, että seremoniassa Ranska saattoi tuntua maailman keskipisteeltä.
Töölönlahden ylitse saattaisivat kantautua Kaija Saariahon L’amour de loin -teoksen Trubaduurin, Clémencen ja Pyhiinvaeltajan laulun äänet.
Entä jos kesäolympialaiset avautuisivat Helsingissä?
Kun olympialaiset vuonna 1952 avautuivat Helsingissä, Eurooppa ja maailma olivat toipumassa suursodasta. Helsingin avajaiset toivat voimakkaan rauhan viestin: satoja valkoisia kyyhkysiä vapautettiin lentoon Stadionin tornista ja kutsumaton rauhanlähettiläs juoksi stadionille valkoisissa Isadora Duncan -hunnuissaan.
Mutta entä jos avajaiset olisivatkin vuonna 2024 tai 2028? Yltäisikö avajaisseremonia Pariisissa nähdyn tasolle? Toisin kuin ranskalaiset suomalaiset kokevat olevansa lähempänä pohjois- kuin maailmannapaa, ja siksi avajaisseremonia Helsingissä olisi luultavasti vaatimattomampi. Toisaalta Pariisi on myös harjoitellut, sillä avajaisseremonia oli eräänlainen valtavasti suuremman mittakaavan Nuit blanche, joita Pariisissa on järjestetty vuodesta 2002 alkaen ja joissa on nähty musiikkia, tanssia, taidetta eri muodoissaan Seine -joen rannat ja koko kaupunki näyttämönä. Ranskassa taidetta arvostetaan – tai oikeastaan taidetta pidetään ehdottoman välttämättömänä yhteiskunnalle.
Helsingissä seremonia saattaisi alkaa esimerkiksi Töölönlahden perukasta ja kulminoitua Senaatintorilla, joka on todistanut Suomen historian tärkeitä tapahtumia autonomian ajan alusta 1800-luvulta nykypäivän poliittisiin mielenosoituksiin. Senaatintori on aina ollut paikka, jolta on puhuteltu niin kanssakansalaisia kuin valtionjohtoa – ehkä erityisesti tänä päivänä voisi myös muistuttaa väkivallattoman vastarinnan tolstoilaisesta perinteestä, josta suomalaiset tunnettiin 1900-luvun alkuvuosina ja joka inspiroi esimerkiksi Mahatma Gandhia.
Mutta siinä missä Pariisissa videoitiin Assassins’ Creed -pelin naamioitujia juoksijoita suurille screeneille, kuvittelemassani Helsingin seremoniassa olympiaviestiä kuljettaa sekalainen joukko useimpien suomalaisten tuntemia hahmoja – Seitsemän siskosta (!) seuralaisinaan Tiuhti ja Viuhti, Myy, Nyyti ja Näkymätön lapsi. Heidän reittinsä kulkee kautta Kansallismuseon, Oodin, Finlandia-talon, Kiasman, Ateneumin, ja myös he saapuvat Senaatintorille Kansalliskirjaston lukusaliin.
Millaisia sitten ovat teokset, joita suomalaiset kokevat omikseen ja joita he haluaisivat tuoda esiin olympialaisten avajaisten kaltaisessa tapahtumassa? Kuvataiteesta 1800-luvun loppupuoli on ehkä yhä edelleen tunnetuinta. Ateneumin rakastetuimmaksi teokseksi on äänestetty Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli, teos, joka on saanut nimensä katsojilta, sillä taiteilija itse nimesi maalauksensa ainoastaan ajatusviivalla. Muita tunnettuja teoksia olisivat Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset, Albert Edelfeltin Luxembourgin puistossa, Helene Schjerfbeckin Toipilas, Akseli Gallen-Kallelan Symposion, ehkä myös Ellen Thesleffin Kaiku.
Ei ole sattumaa, että tämänkaltaiset teokset ovat tunnetuimpia, sillä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa kuvataiteita pidettiin yhteiskunnallisesti tärkeinä; niitä arvostettiin, niistä keskusteltiin ja niitä myös rahoitettiin niin julkisin kuin yksityisin varoin huikeasti paljon suuremmassa suhteellisessa mittakaavassa kuin ehkä koskaan myöhemmin.
Myöhemmästä historiasta haluaisin nähdä avajaisissa esimerkiksi tulkinnan siitä, kuinka kuvanveistäjä Laila Pullinen räjäytti NASAn kehittelemällä menetelmällä ensimmäisenä sen ulkopuolisena kuparilevyjä Montrealin vuoden 1967 maailmannäyttelyn teostaan varten tai kuinka Tapio Wirkkala toteutti bravuuriksi kutsutulla vaneritekniikalla neljä metriä leveän ja yhdeksän metriä pitkän maisemallisen teoksen, Ultima Thulen, samaan maailmannäyttelyyn. Kumpikin heistä oli tutkinut taiteilijan tiedoin ja silmin materiaalien käsittelyn menetelmiä; Montrealissa he loivat Suomi-kuvaa tavalla, johon vain taide pystyy.
Seremoniassa haluaisin nähdä myös, kuinka historiasta unohdetut ja sivuutetut kutsuttaisiin, kuinka Kansallismuseosta tulisi Sápmi-museo taiteilija Outi Pieskin inspiroimana tai kuinka Finlandia-talon valkoiseen antiikin Kreikasta muistuttavaan pintaan projisoitaisiin Maan sisällä linnut, Marja Helanderin hieno lyhytelokuva saamelaisuuden ja suomalaisuuden kohtaamisesta.
Kuvanveistäjä Laura Könönen toisi kappaleita taivaasta Senaatintorille, ja Sari Palosaaren hitaasti räjähtävät kivet teossarjasta Hetkiä ja aioneita kertoisivat ajan suhteellisuudesta. Myös metsät olisivat läsnä, ja seremonia kertoisi vanhoista metsistä, joita toivottavasti vielä olisi tuolloin; Eija-Liisa Ahtilan koskettava kuusen muotokuva, Horisontal, saisi kunniapaikan Suurkirkon tasanteella.
Töölönlahden ylitse saattaisivat kantautua Kaija Saariahon L’amour de loin -teoksen Trubaduurin, Clémencen ja Pyhiinvaeltajan laulun äänet. Ja toisaalla kuulijoiden nykyhetki rakentuisi monisäikeisestä ajan ja paikkojen kudelmasta Kalle Nion ja Hans Rosenströmin ääniteoksessa.
Ja ehkä vielä, kädenojennuksena ranskalaisille, joille Helsinki on Aki Kaurismäen melankolisten elokuvien näyttämö, Kati Outinen ja hänen valitsemansa kanssanäyttelijä kohtaisivat Tähtitorninmäellä ja aloittaisivat tanssin Valse tristen ensimmäisten sävelten alkaessa kuulua, ennen kuin olympiatuli syttyisi kisojen alkamisen merkiksi.
Teksti: Riikka Stewen
