”Taiteiden tutkimuksessa ei ole kyse mistään mielipiteestä” – monipuolinen taiteen tutkimus hyödyttää koko taidekenttää
Yliopistot ovat leikanneet erityisesti taiteiden tutkimuksesta viime vuosina. Millaisia vaikutuksia taiteen tutkimisen vähenemisestä seuraa taiteelle ja taidekentälle – ja koko yhteiskunnalle?
Taide- ja kulttuurialan koulutus on Suomessa vähentynyt 2000-luvulta lähtien. Leikkauksia on perusteltu heikolla työllistymisellä ja liioilla opiskelupaikoilla suhteessa työllistymisnäkymiin.
Eniten keskustelua on viime aikoina käyty Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen tilanteesta, mutta useissa muissakin yliopistoissa humanistisen ja taidealojen koulutuksen resurssit ovat vähentyneet jo aiemmin.
Mikä merkitys taiteen tutkimuksella on taiteen tekijöille ja taidekentälle ja laajemmin koko yhteiskunnalle? Mihin taiteen tutkimusta oikein ylipäätään tarvitaan?
”Taiteiden tutkimuksessa ei ole kyse mistään mielipiteestä tai siitä, onko jokin teos itsestä kiva vai ei. Se on tieteellistä tutkimusta, joka perustuu taidelajien historian ja nykyhetken kriittiseen tulkintaan ja yhteiskunnallisten muutosten tutkimiseen”, filosofian tohtori Anna-Kaisa Rastenberger huomauttaa.
Rastenberger on esittämiskäytäntöjen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Hänen juurensa ovat taidehistoriassa, jonka alaan myös hänen valokuvataidetta käsittelevä väitöskirjansa lukeutuu. Jo Rastenbergerin omankin taustan vuoksi taiteiden tutkimuksen kurjistunut tilanne yliopistoissa – resurssipula ja uhka muuttaa taiteiden tutkimuksen oppiaineita opintokokonaisuuksiksi – koskettaa häntä.
”Marginaaliin ja länsimaisen kaanonin ulkopuolelle jäänyttä taidetta tulisi juuri nyt tutkia entistä enemmän. Opiskelijat ovat hyvästä syystä alkaneet kyseenalaistaa sitä, mitä heille opetetaan. Tarvitaan uusia klassikoita vanhojen tilalle ja uusia tulkintoja vanhoista klassikoista. Se taas vaatii tutkimusta, etteivät tulkinnat jää mielipiteen tasolle tai asioita opeteta vain siksi, että niin on tehty aina ennenkin.”
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Samaan aikaan kun diversiteetti lisääntyy suomalaisessa yhteiskunnassa, olisi erityisen tärkeää tutkia taidetta muustakin kuin länsimaisen taiteen perinteistä käsin tai tietyn koulutetun luokan näkökulmasta. Uusia ääniä tarvitaan, ja tutkimukselle pitäisi olla sijaa kasvaa ja monipuolistua. Se ei tapahdu ainakaan resursseja leikkaamalla.
Jos taiteiden tutkimusta ajetaan nykyisen mallin mukaisesti ahtaalle, voi se johtaa pahimmillaan siihen, että tutkimuksen monipuolisuus kapenee tilanteessa, jossa sen tulisi laajentua.
”Näillä toimilla, joilla opetushenkilökuntaa jatkuvasti karsitaan ja yhdelle opettajalle kasautuu vastuu ottaa koko kenttä haltuun, tutkimus väistämättä yksipuolistuu ja jo vallalla olevat tutkimusaiheet kertautuvat.”
Taiteen tutkimus on sivistysvaltion itseymmärrystä
Taiteiden tutkimuksen alas ajaminen nostaa huolia myös sivistysvaltion tulevaisuudesta.
”Tällaisella koulutuspolitiikalla Suomi ajaa itsensä perifeeriseen nurkkaan. Sellainen on todella karmaiseva tulevaisuus, jossa vain luonnontieteisiin satsattaisiin tutkimusrahaa”, Rastenberger sanoo.
Tehdään ajatusleikki. Mitä jos taiteiden tutkiminen lopetettaisiin kokonaan ja rahat satsattaisiin muuhun tutkimukseen? Mitä maailma menettäisi?
Tutkimus antaa teoksille usein kulttuurisia merkityksiä ja suhteuttaa niitä toisiinsa. Se voi nostaa merkityksellisiä teoksia esiin menneisyydestä tai näyttää, miksi toiset ovat unohtuneet. Tutkimuksen myötä menetettäisiin kaikki analyyttinen tieto taiteesta.
Mutta onko pelko realistinen?
Viime vuoden loppupuolella keskustelu Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen oppiaineiden muuttamisesta opintokokonaisuuksiksi nousi julkisuuteen. Tällä hetkellä estetiikkaa, teatteritiedettä ja elokuva- ja televisiotutkimusta voi Suomessa opiskella ainoastaan Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston tiedekuntaneuvosto päätti 15. helmikuuta, että vuodesta 2023 alkaen elokuva- ja televisiotutkimusta voi opiskella enää maisterivaiheessa. Muut opintosuunnat jatkuvat entiseen tapaan.
”Se keskustelu, jota vielä viime syksynä käytiin, on onneksemme hiipunut. Nyt keskustellaan enemmänkin siitä, minkälaisessa kokoonpanossa ja ohjelmassa taiteiden tutkimus jatkuu sekä siitä, mistä resursseja taiteiden tutkimuksen jatkumiselle saadaan”, Helsingin yliopiston teatteritieteen professori Hanna Korsberg sanoo.
Korsberg jatkaa, että hänestä sellainen tilanne, jossa teatteritiedettä ei opetettaisi kaikilla yliopiston tutkintotasoilla yhdessäkään Suomen yliopistossa, on mahdoton. Suomi on vuonna 2013 liittynyt Unescon yleissopimukseen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Aineetonta kulttuuriperintöä ovat esimerkiksi tanssi, teatteri ja sirkus.
Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta vastaa ainoana Suomessa tanssin, teatterin ja sirkuksen opetuksesta tieteellisen tutkimuksen lähtökohdasta.
”On tärkeää keskustella oppiaineen tulevaisuudesta juuri nyt, sillä sinä aikana, kun Suomi on ollut tässä sopimuksessa mukana, lakkautettiin Tampereen yliopistossa sekä teatterin ja draaman että musiikintutkimus”, Korsberg kertoo.
Unescon sopimus on läpäisevä ja velvoite tähän suojeluun koskee kaikkia yhteiskunnassa. Siksi resurssien löytämisen ei pitäisi Korsbergin mielestä olla ainoastaan Helsingin yliopiston tai humanistisen tiedekunnan tehtävä. Viime kädessä sopimuksen toimeenpanosta vastaa opetus- ja kulttuuriministeriö.
”Heillä pitäisi olla kiinnostusta siihen, että onko edellytyksiä tämän sopimuksen toimeenpanolle vai ei.”
Tiedeyliopistot kouluttavat asiantuntijoita taidekentälle
Jos taiteiden tutkimuksen opetusta edelleen karsitaan, saattaa se johtaa tulevaisuudessa asiantuntijapulaan. Harvasta taiteen tutkimuksesta valmistuneesta tulee lopulta tutkija. Suurin osa opiskelijoista lähtee maisterintutkinnon jälkeen asiantuntijatehtäviin esimerkiksi taidehallintoon, tuottajiksi, kuraattoreiksi tai kriitikoiksi ja journalisteiksi.
”Moni päätyy työskentelemään taidekentälle, taiteellista työtä tukeviin ja mahdollistaviin tehtäviin”, sanoo Hanna Korsberg.
Nämä asiantuntijat ovat taidekentälle ja käytännön taiteentekijöille elintärkeitä.
Koronapandemian ja sen vuoksi säädettyjen kokoontumisrajoitusten taidealalle aiheuttaman kriisin jälkimainingeissa on alettu puhua taidealan jälleenrakentamisesta.
Jälleenrakentamisen yhteydessä on nostettu esiin, että kyse on itse asiassa pelkkää pandemiaa suuremmasta rakenteellisesta ongelmasta. Taiteilijoiden tulonhankinnassa, taiteen kaupallistamisessa ja taiteilijoiden osaamisen hyödyntämisessä yhteiskunnan eri sektoreilla oli jo ennen pandemiaa haasteita, jotka eivät pelkällä kriisirahalla ratkea. Osaan näistä ongelmista voisi ehkä vastata juuri toimiva taiteen välittäjäporras – eri juuri ne asiantuntijat, joita taiteen tutkimuksen laitokset kouluttavat.
Myös asiantunteva taidekritiikki palvelee niin taidekenttää ja taiteilijoita kuin myös suurta yleisöä.
”Kriitikko on monella tapaa välittäjän tehtävässä ja se on äärimmäisen tärkeää työtä. Teatterihistoriasta käy hyvin ilmi, kuinka upean asiantuntevasti ja pitkäjänteisesti kriitikot ovat antaneet palautetta taitelijoille ja pohjustaneet kansainvälisiä virtauksia suomalaisille”, Hanna Korsberg sanoo.
Kulttuurikriitikko ja -journalisti Maria Säkö näkee, että nykypäivänä kritiikin tehtävä on ennen kaikkea tuoda yleisö taiteen äärelle ja myös antaa työkaluja taiteen tulkitsemiseen.
”Kriitikon työ on uuden kohtaamista. Usein vaikka parhaista esityksistä laadituista listoista tulee tosi konservatiivisia, jos niiden laatijoilla ei ole asiantuntemusta taiteenlajiin. Työhön kuuluu myös seurata, mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu, ja tuoda ihmisiä uusien ilmiöiden pariin.”
Säkö on opiskellut Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja teatteritiedettä. Hän kirjoittaa teatterikritiikkiä esimerkiksi Helsingin Sanomiin. Säkö kokee, että hänelle on ollut taiteiden tutkimuksen opinnoista paljon hyötyä kaikissa ammattirooleissaan.
”Voisin periaatteessa olla kriitikko ilman opintojanikin, mutta uskon että siinä tapauksessa kritiikeistäni jäisi puuttumaan jotain olennaisia palasia taiteen ja yhteiskunnan suhteesta”, hän sanoo.
Säkö ajattelee, että jos hän ei olisi opiskellut taiteiden tutkimusta, vaan sen sijaan perehtynyt aiheeseen itsenäisesti olisi hän ehkä perehtynyt vain sellaisiin sisältöihin, joista itse valmiiksi pitää.
”Taiteiden tutkimuksen opinnot ohjasivat suhtautumaan taiteeseen ammattimaisesti. Kun joutuu lukemaan ja katsomaan sellaistakin mikä ei lähtökohtaisesti kiinnosta, perehtyy myös niihin teoksiin, jotka eivät vastaa omaa makua. Se taas monipuolistaa taiteen tuntemusta.”
Taiteiden tutkimuksen opinnot antoivat Säkölle syvällisen kyvyn hakea tietoa ja ymmärryksen siitä, että vaikka ei itse pitäisi jostain esityksestä, voi silti nähdä sen arvon ja ymmärtää, miksi esitys on jollekin toiselle merkityksellinen.
”Ei esityksiä tarvitse mennä katsomaan teoriakirja kourassa, mutta olisi tosi hassua, jos kirjallisuudesta kirjoittaisi kritiikkejä joku sellainen, joka ei tiedä peruskäsitteitä, kuten vaikkapa mitä on metafiktio. Mutta tuntuu, että teatterista voi kirjoittaa, vaikka ei tiedä kuka on Brecht.”
Taiteen tutkimus ja taide kulkevat käsi kädessä
Yksi syy sille, että taiteen tutkimus on ajautunut nykyiseen tilanteeseen, on ehkä myös se, että sen merkitys ei näy yleisöille.
”Taiteen tutkimusta ei arvosteta rakenteissa, eikä sitä arvosteta myöskään mediassa. Ja koska se ei oikein näy, niin ajatellaan, että sitä ei tarvita, koska siitä ei ole mitään hyötyä”, Maria Säkö sanoo.
Herääkin kysymys, että jos taiteen tutkimusta ja analyysia taiteesta ei arvosteta, arvostetaanko silloin myöskään taidetta? Ja missä määrin taiteen tutkimuksen riutuminen vaikuttaa myös taiteen arvostuksen tulevaisuudessa?
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikinhistorian professori Markus Mantereen mielestä esimerkiksi Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen opintosuunnan resurssi- ja henkilökuntapula kielii taidealojen arvostuksen puutteesta.
”Eniten ehkä on kyse siitä, että taiteiden tutkimusta ja taiteita ei nähdä riittävän tärkeinä ja vaalimisen arvoisina”, Mantere sanoo.
Mantere ei kuitenkaan pidä lähitulevaisuudessa kovin todennäköisenä sellaista tilannetta, jossa musiikkitieteen opiskelu Helsingin yliopistossa ei olisi jokaisella tutkintotasolla mahdollista. Mutta jos niin kävisi, olisi sen seuraus ainakin asiantuntemuksen oheneminen.
”Se olisi iso vahinko tutkimuksen moninaisuudelle, tutkimusyhteistyölle ja tieteenalan historialliselle perinnölle.”
Mantereen mukaan tieteen ja taiteen ero on selkeä. Ja juuri sitä kautta Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin yliopistossa tehtävä tutkimus eroaa toisistaan.
”Tiedeyliopistoissa on erilainen traditio musiikin tutkimukselle kuin Taideyliopistossa, jossa tehdään perinteisemmän tieteellisen tutkimuksen ohella myös musiikin taiteellisen praksiksen kautta ja tämän toiminnan tuottamiin kysymyksiin kohdistuvaa tutkimusta. Jälkimmäisessä taiteilijan erityisesti taiteen tekemistä koskeva asiantuntijuus ja taiteellisen prosessin itsereflektiivisyys ovat uuden tiedon tuottamisen tärkeitä edellytyksiä. Molempia tutkimussuuntauksia tarvitaan ilman muuta”, Mantere sanoo.
Sibelius-Akatemian musiikinhistorian professorin omat juuret ovat tiedeyliopistossa. Humanistina hän ajattelee, että taiteiden tutkimuksella on valtava merkitys yhteiskunnalle.
”Se on osa meidän käsitystämme jonkinlaisesta sivistysvaltiosta. Eikä taiteiden ja tutkimuksen merkitys edes rajoitu pelkästään tähän, vaan muusikot ovat hyvin painottaneet korona-aikana myös sitä, että musiikilla on valtava taloudellinen merkitys. Suomalaisella musiikkielämällä rakennetaan kansallista identiteettiä. Se on lisäksi käyntikorttimme maailmalla”, Mantere tiivistää.
Teksti Susanna Bono
Kuvat Veikko Kähkönen / Taideyliopisto
Lue myös: Taideyliopiston tutkimuksesta vastaavan vararehtorin blogikirjoitus ”Vallan ja vastuun talo – ajatuksia Taideyliopiston kansallisesta asemasta”
Anna palautetta!
Oletko Taideyliopiston uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella. Jos et ole vielä tilaaja, voit tilata uutiskirjeen täällä.