Taide, raha ja vaikea liitto – kuinka taiteen rahoitusta pitäisi uudistaa?
Taiteen rahoitus kaipaa soten kaltaista uudistusta, sanoo Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen. Professori, taloustieteilijä Alf Rehnin mielestä Suomessa pitäisi puhua enemmän taiteen kaupallisesta potentiaalista, kirjailija Antti Nylénin mukaan ratkaisu olisi kaikille taiteilijoille maksettava taiteilijapalkka.
Kirjailija, esseisti Antti Nyléniltä on peruuntunut koronakriisin vuoksi kolme esiintymistä.
”Saan niistä muutamien satasien palkkiota. Niiden merkitys tulojeni kannalta on erittäin pieni verrattuna apurahoihin.”
Nylénin mielestä puhe koronakriisin vuoksi tienestinsä menettäneistä taiteilijoista voi olla jopa haitallista, sillä tienestejä on ollut usein vähän jo ennen kriisiä.
”Taiteilija, joka ramppaa tilaisuuksissa ja saa sillä tavalla merkittäviä tuloja, on harvinainen tapaus. Eivät tyypillisen suomalaisen taiteen ammattilaisen tulot koostu siitä, että häärätään kaupungilla, järjestetään tapahtumia ja käydään kirjastovierailuilla”, Nylén sanoo.
Tämä ei ole ensimmäinen lehtijuttu, jossa taitelijan toimeentuloon liittyvistä asioista kysytään juuri Nyléniltä.
Nylén kirjoitti vuoden 2018 lopussa ilmestyneessä pitkässä esseeteoksessaan Häviö rehellisen suorasukaisesti ja peittelemättömän kitkerästi apurahataiteilijan elämästä, joka yleensä tarkoittaa köyhyysrajan alapuolella kitkuttelemista.
Kaikilla mittareilla mitattuna Nylén on menestynyt kirjailija. Hän on saanut palkintoja ja apurahoja ja hänen teoksiaan on myyty. Toimeentuloa menestys ei taiteilijalle kuitenkaan tuo, Nylén kirjoittaa. Apurahojen määrät ovat pieniä ja niiden väliin jää usein pitkiä kausia, jolloin rahaa ei tule mistään. Kun seuraavan apurahan vihdoin saa, iso osa siitä menee velkojen maksuun.
Apurahoja Nylén kutsuu kirjassaan almuiksi ja niillä elämistä kerjäämiseksi.
Häviö on saanut paljon kiitosta osakseen.
”On hämmentävää, että kirjoitin hyvin vastenmielisen ja vihaisen kirjan, ja kaikki pitivät siitä”, sanoo Nylén, joka puhelimessa vaikuttaa kiltiltä ja ystävälliseltä, ei lainkaan esseeteostensa piikikkäältä sivaltelijalta.
Häviön lopussa Nylén ehdottaa taiteilijoiden toimeentulo-ongelmiin ratkaisuksi taiteilijapalkkaa. Suuruudeltaan se vastaisi lastentarhanopettajan palkkaa ja sitä saisivat kaikki kannuksensa osoittaneet taiteilijat.
Taiteilijat ansaitsevat palkkansa
Ajatus taiteilijapalkasta ei ole uusi. Siitä keskusteltiin jo 1970-luvulla, jolloin ajatusta ajoivat etenkin Kirjailijaliitto ja vasemmistolaiset poliitikot, sanoo Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) johtaja Paula Tuovinen.
Idea oli todennäköisesti lähtöisin Neuvostoliitosta ja sosialististen maiden valtiontaiteilijoista, jotka saivat palkkansa suoraan valtiolta. Siksi sitä Suomessa tuolloin vierastettiinkin, Tuovinen arvelee.
Palkan sijaan valtio tukee taiteilijan työtä verovapailla apurahoilla, jotka nykypalkkoihin verrattuna ovat pieniä eivätkä esimerkiksi kerrytä sosiaaliturvaa.
”Kun taiteilija-apurahamallia rakennettiin 1960–70-luvuilla, ei ollut vielä nykyisenkaltaista sosiaaliturvajärjestelmää. On aivan käsittämätöntä, että meillä on yhdellä yhteiskunnan sektorilla edelleen käytössä systeemi, joka missään muualla ei olisi mahdollinen. Nykypäivän korkeasti koulutetulle taiteilijalle apuraha ei ole riittävä korvaus työstä”, Tuovinen sanoo.
Tuovinen haluaakin nostaa uudelleen esiin ajatuksen taiteilijapalkoista. Sillä ei kuitenkaan ole tekemistä 70-lukulaisen valtiontaiteilijamallin kanssa, Tuovinen korostaa.
Voiko riskinä silti olla, että jos taiteilijan palkka tulee valtion pussista, samalla kaventuu taiteilijan vapaus? Uskaltaako palkkaa saava taiteilija enää kritisoida valtiota?
Tuovisen mukaan tällaista pelkoa ei ole.
”Ei valtion taiteilija-apurahaakaan kukaan lopeta sen takia että taiteilija kritisoi valtiota. Tutkijatkin saavat palkkansa valtiolta eikä se heidän vapauteensa vaikuta.”
Taiteilijapalkkaa voisi Tuovisen mukaan jakaa useammalla eri tavalla. Esimerkiksi niin kuin Suomen Akatemia, joka jakaa tutkijoiden palkkarahoja tutkimusorganisaatioiden kautta. Toinen vaihtoehto voisi olla, että taiteilijapalkka maksettaisiin yrittäjätukena toiminimen perustaneille taiteilijoille.
Mikään automaatio taiteilijapalkka ei olisi vaan hyvin kilpailtua rahaa, jota saisivat vain tiukan seulan läpäisseet hakijat määräajaksi.
”Tarvitaan kokeilu eri malleista, jotta tiedetään, miten taiteilijat itse ne kokevat ja miten sosiaaliturvaan liittyvät kysymykset saadaan parhaiten ratkaistua.”
Taiteilijapalkka koskisi ainoastaan nykyisiä taiteilija-apurahoja, joille on valtion budjetissa tällä hetkellä varattu noin 12 miljoonaa euroa. Jos kaikki valtion taiteilija-apurahat muutettaisiin kohtuullisiksi palkoiksi, rahaa tarvittaisiin Tuovisen mukaan yli kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna.
”Mutta koska taiteilijapalkka olisi verollista tuloa, osa siitä palautuisi verotuloina takaisin valtiolle. Lisäksi se vähentäisi esimerkiksi toimeentulotuen ja joidenkin muiden sosiaaliturvan muotojen tarvetta.”
Sote-uudistus kulttuurin rahoitukseen
Valtio rahoittaa tällä hetkellä kulttuuria ja taidetta yhteensä noin 450 miljoonalla eurolla vuosittain. Taike jakaa siitä 40 miljoonaa euroa erilaisina apurahoina ja avustuksina. Yksityiset säätiöt rahoittavat taidetta lisäksi noin 63 miljoonalla eurolla.
Valtion taiteilija-apurahaa saa vuosittain noin 600 taiteilijaa, mikä on kolmisen prosenttia Suomen noin 20 000 aktiivisesta ammattitaiteilijasta. Viime vuonna apurahaa haki 2 600 taiteilijaa. Valtaosa hakijoista on kirjailijoita ja kuvataiteilijoita.
Tämä johtuu siitä, että ison osan taiteen julkisesta rahoituksesta haukkaavat niin sanotut valtionosuuslaitokset eli teatterit ja orkesterit, jotka osaltaan työllistävät esittävien taiteiden ammattilaisia. Kirjallisuudessa ja visuaalisten taiteiden alalla vastaavaa järjestelmää ei ole, joten henkilökohtaisten apurahojen hakijoissa kirjailijat ja kuvataiteilijat ovat yliedustettuina.
”Nykyinen järjestelmä asettaa eri taiteenalojen taiteilijat eriarvoiseen asemaan keskenään. Samalla eriarvoiseen asemaan joutuvat myös valtionosuusjärjestelmän ulkopuoliset vapaan kentän taideyhteisöt, joiden rahoitukseen jää vain rippeitä.”
Tuovisen mukaan nykyinen taiteen tukijärjestelmä on jäykkä ja joustamaton eikä vastaa tämän päivän tarpeita. Yksittäisen taiteilijan toimeentulo koostuu useista eri lähteistä, mikä istuu huonosti yhteen nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän kanssa.
Taiteilijan näkökulmasta yhteiskunnan turvaverkko on hatara ja repaleinen.
”Taiteen rahoitus tarvitsisi perinpohjaista uudistusta, eräänlaista kulttuurisektorin sotea”, Tuovinen sanoo.
Hyvä hetki keskustelun aloittamiseen voisi olla nyt, kun koronakriisi on nostanut taiteilijoiden toimeentulo-ongelmat otsikoihin ja kulttuuritapahtumien perumisen ja lisääntyneen vapaa-ajan myötä taiteen ja kulttuurin merkitys ihmisten arjessa on tullut näkyvämmäksi.
Tuovista kuitenkin mietityttää, miten taiteen rahoitukselle käy, kun koronakriisin laskua aletaan maksaa.
”Ajatellaanko, että taide ja kulttuuri ovat se pölysokeri, josta ensimmäisenä voidaan luopua? Kansalaisten mielikuvat voivat joskus olla, että taiteilijat ne siellä tekee sitä kakkataidetta ja kaikkea höpöhöpöhommaa ja niille annetaan vaan ilmaiseksi rahaa.”
”Silloinkin kun taidetta arvostetaan, ei yleensä hahmoteta, miten suuri taloudellinen merkitys ja kerrannaisvaikutukset sillä yhteiskunnassa on. Luovalla sektorilla on myös paljon yrityksiä ja kasvupotentiaalia. Taide ja kulttuuri soluttautuvat koko yhteiskuntaan, ja niillä on monia hyviä vaikutuksia, joista talous on yksi.”
Galleristien ja kuraattorien työ näkyviin
Entä mitä ajattelee taiteen rahoituksesta ja uudistustarpeista taidetta harrastava taloustieteilijä Alf Rehn?
Aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana tunnettu Rehn vastaa videopuheluun kotonaan Tanskassa. Rehn toimii innovaation, designin ja johtamisen professorina Odensessa sijaitsevassa Syddansk Universitetissä. Hän istuu myös vuonna 2018 perustetun kulttuuri- ja taidealan edunvalvojan Kulta ry:n hallituksessa ja seuraa sitä kautta suomalaista taide- ja kulttuuripoliittista keskustelua.
Kulta ry:n – samoin kuin Taiken – yhtenä tavoitteena on taiteen ja kulttuurin rahoituksen nostaminen nykyisestä 0,8 prosentista yhteen prosenttiin valtion budjetista. Se tarkoittaisi noin 110 miljoonan euron lisäystä kulttuuribudjettiin.
Rehn sanoo tukevansa tavoitetta mutta haluavansa myös herättää keskustelua siitä, miten paljon taidetta loppujen lopuksi pitää julkisista varoista rahoittaa ja mikä rooli kaupallisella toiminnalla ja markkinoilla voisi taiteen rahoituksessa olla.
”Suomessa ei osata keskustella taiteen ja kulttuurin kaupallisesta arvosta. En tarkoita, että kaupallistaminen itsessään tekisi mistään parempaa tai että markkinoiden tulisi määritellä kaikki, mutta yksi mekanismi sekin on.”
”En näe pahana, jos etevä galleristi pystyy nostamaan taiteen arvoa tai joku tekee taidetta, jota joku toinen haluaa jopa ostaa, mutta tietyissä kulttuuripiireissä Suomessa tällaista katsotaan nenänvartta pitkin.”
Rehnillä ei ole mitään sitä vastaan, että nykyiset valtion taiteilija-apurahat muutettaisiin taitelijapalkoiksi.
Yksittäisten taiteilijoiden sijaan hän haluaisi kuitenkin suunnata valokeilan taiteen kentällä toimiviin pieniin mutta elintärkeisiin välikäsiin, kuten kokeellisiin gallerioihin, jotka ovat monille nuorille taiteilijoille tärkeitä ponnahduslautoja uralla. Taiteen ja rahan suhde pysyy hankalana, jos välittäjäportaan työ ei saa ansaitsemaansa arvostusta ja huomiota.
”Olen viime aikoina miettinyt paljon galleristeja ja kuraattoreja, miten näkymättömiä he ovat taidekeskustelussa ja kuinka aliarvostettuja. Pari hassua ihmistä miettii, miten pelastaa taiteilijat, mutta kukaan ei mieti, miten pelastaa nynnyt”, Rehn sanoo.
Nynnyt on feministinen kuraattoriduo, jota Rehn sanoo ”diggailevansa”.
”Se voi viedä tulevaisuudessa eteenpäin kymmeniä taitelijoita, sellaisia joita ei ole vielä löydetykään. Jos nähdään ainoastaan ne nyt kärsivät taiteilijat, eikä lainkaan mietitä, onko tänään opiskeleville taiteilijoilla reittejä eteenpäin, niin silloinhan me tuhotaan meidän taiteen tulevaisuus”, Rehn sanoo.
Rehn peräänkuuluttaa vahvempaa infrastruktuuria taidemaailmaan: galleristit, agentit ja kuraattorit usein unohtuvat, kun keskitytään taiteilijoihin ja yleisöön. Taiteilijat luovat taiteen, mutta verkostot taidemaailman, kokonaisuuden, joka voi viedä taidetta pidemmälle, Rehn sanoo.
”Kaupunki ei toimi ilman viemäriä ja sähköverkkoa, eikä taidemaailmakaan toimi ilman elintärkeitä verkostoja. Aidosti näkisin, että näiden vahvistaminen voi olla tärkeämpää kuin se, että lisäät viisi prosenttia apurahoihin siellä täällä.”
Rehn ei usko, että koronakriisistä seuraa lyhyellä aikavälillä taiteelle mitään hyvää. Tulevan talouskriisin oloissa harva tulee ajattelemaan, että nyt on tärkeää järjestää lisärahoitusta taidealoille, Rehn sanoo.
Pidemmällä tähtäimellä hän on kuitenkin optimisti taidemaailman selviytymisen suhteen.
”Taidejärjestelmä on ihmeellisen joustava. Jokaista suurta kriisiä historiassa on seurannut taiteen uudistuminen ja kukoistuskausi. Ukkospilvet ovat pelottavia, mutta siellä on myös se hopeareunus.”
Rahaa toimeentuloon hankkeiden sijaan
Palataan vielä Antti Nyléniin ja Paula Tuovisen ehdotukseen nykyisen apurahasysteemin muuttamisesta taiteilijapalkoiksi.
Nylénin mielestä Tuovisen ehdottama palkka ei ratkaise taiteilijoiden toimeentulo-ongelmia, koska sitä eivät saisi kaikki taiteilijat vaan ainoastaan harvat.
”Se tarkoittaisi vain, että palkan saisivat ne kaksitoista salonkikelpoista hahmoa, jotka ovat riittävän pitkään pedanneet uraansa erilaisissa toimikunnissa.”
Nylénin mielestä olisi kuitenkin hyvä, jos apurahojen sijaan alettaisiin puhua palkoista ja toimeentulosta. Hänen mukaansa apurahasysteemi on muuttunut huonompaan suuntaan sen kahdenkymmenen vuoden aikana, jolta hänellä on siitä kokemusta.
”Nykyään apuraha käsitetään yhä vähemmän korvaukseksi työstä ja yhä enemmän joidenkin mahtavien sisältöjen mahdollistajaksi.”
”Apurahan idea on vesittynyt ja falskiintunut, kun sitä on ruvettu ohjaamaan ensisijassa erilaisille hankkeille, projekteille, tempauksille ja näyttäville vedoille eikä sille, että joku tekee ammatikseen työtä, josta ei saa riittävää tai mitään palkkaa”, Nylén sanoo.
Nylénin mukaan aiemmin oli tavallista, että taiteilijauran alkuvuodet olivat hankalia, mutta sitä mukaa kun cv:tä kertyi, apurahojen saanti helpottui.
”Nyt täytyy joka kerta uudestaan todistaa, että on vakavasti otettava taiteilija. Ainoa, millä on merkitystä, on uusi työsuunnitelma, jossa on jotakin muotifraaseilla sokeroituja pateettisia maalailuja siitä, mitä meinaa seuraavien kuukausien aikana tehdä”, Nylén sanoo.
Nylénistä on tekopyhää vaatia taiteilijoita perustelemaan apurahahakemuksensa rahoitettavilla hankkeilla, kun todellisuudessa kyse on siitä, että saa ruokaa pöytään, laskut maksettua ja vaatteita lapsille.
Kun toimeentulo on turvattu, vapautuu aikaa ja energiaa itse taiteelliseen työhön.
Jos Alf Rehn haluaa korostaa gallerioiden ja muiden taidemaailman verkostojen merkitystä, Nylén kääntää katseen takaisin taidetta tuottaviin yksilöihin. ”Jos ne alkutuotantoa tekevät ihmiset eivät pysty hoitamaan työtään, ei niillä tiloilla myöskään mitään tehdä”, Nylén sanoo.
Teksti: Silja Ylitalo
Kuvat: Antti Raatikainen ja Lauri Hannus
Juttu ilmestyi alun perin Issue X -liitteessä huhtikuun Image-lehden välissä.
Lue myös:
Nora Rinteen kolumni: Kapitalismin kriitikko vai mallioppilas?