”Olen oppinut luottamaan ihmisiin ja pyytämään apua” – Vankilateatteri voi olla portti yhteiskuntaan
Vankila itsessään aiheuttaa rikoksen uusimista. Teatteriproduktiot voivat kuitenkin tarjota vangeille merkityksellisyyden ja toimijuuden kokemuksia, jotka auttavat heitä pääsemään takaisin yhteiskunnan jäseniksi.
Huhtikuun lopun hyinen tuuli pyörii ja vinkuu Turun vankilan muurien sisällä. Muurit ovat korkeat eikä syyttä: tänne suljetaan kaikkein vaarallisimmat vangit.
Kolkolla piha-alueella ei ole ristinsielua, mutta vapautuvien osastolla tapahtuu jotain erikoista. Nakke istuu oleskelutilan pöydän kulmalla alamaissa, kunnes Remu Aaltonen ilmestyy, ojentaa jumalalliset rumpukapulat ja komentaa rumpujen taakse. Sitten alkaa kiivas komppi: Hurriganesin Get On.
Kun kappale on nakutettu loppuun, nuori nainen nimeltä Annukka Valo keskeyttää tilanteen ja antaa ohjeita.
”Otetaan siitä hetkestä uudestaan, kun näet Remun, sun idolin ekaa kertaa”, Valo sanoo Nakelle.
Naken nimi ei ole Nakke, vaan Rami. Remun oikea nimi on Kristian Valentin.
Käynnissä on Päivästä voisi tulla rikas -nimisen teatteriesityksen harjoitukset. Annukka Valo on näytelmän ohjaaja. Teatteriesitystä on työstetty vankilan vapautumisosastolla helmikuusta lähtien, jolloin seinälle levitettiin tarkka ja tiivis harjoitusaikataulu.
Teatteria ei ole järjestetty ajankuluksi: kaikkien toiveena on ollut, että projekti antaisi vangeille uusia ajatuksia ja kokemuksia. Toiveissa oli jo alun pitäen myös se, että vangit eivät vapauduttuaan enää palaisi kiven sisään, vaan että loppuelämästä tosiaan tulisi rikas.
Kaikki maailman itkut
Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen ei ymmärtänyt sanaakaan venäjää, mutta silti hän itki silmät päästään. 2000-luvun alussa hän oli vierailemassa oikeusministeriön delegaation mukana pietarilaisessa naisvankilassa, jossa HIV-positiiviset vangit esittivät tekemänsä valistusnäytelmän.
”Muistan, että en tiennyt yhtään, mitä näytelmässä tapahtuu, mutta silti itketti hirveästi. Itkin kaikki maailman itkut, jotka elämässä on itkettävänä. Se oli kamalaakin, kun olimme vierailulla ja piti olla virkamiehen roolissa”, Tammi-Moilanen kertoo.
Vielä tuolloin Suomessa ei tiedetty mitään vankilateatterista. Nyt Tammi-Moilanen oli nähnyt siitä vilauksen ja alkoi puhua asiasta suomalaisissa vankiloissa, mutta vankien tekemään teatteriin suhtauduttiin epäilevästi. Eikä teatterin ammattilaisiakaan tuntunut löytyvän. Tammi-Moilanen jatkoi ääneen ajattelemista, kunnes eräs kollega kertoi, että on olemassa muutamia teatterintekijöitä, joita kiinnostaa sama asia.
Teatteriohjaaja Hannele Martikainen oli tuolloin vuonna 2008 käynnistämässä vankien kanssa yhdessä tehtävää teatterityötä. Tammi-Moilasen siunauksella tehtiin Vanajan vankilan naisvankien kanssa Punahilkka-näytelmän, jota esitettiin toukokuussa 2009 Hämeenlinnan kaupunginteatterissa. Martikainen on jatkanut vankilateatterin tekemistä Taittuu ry:n alla.
Aika ei ollut silloinkaan vielä kypsä.
”Muistan sen epäuskon. Apua, nyt sä nolaat itsesi, kun lähdet leikkimään jotain leikkitaidetta vankien kanssa”, Tammi-Moilanen muistelee.
”Vielä Punahilkan ensi-illan alla Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja kysyi minulta, että luulenko, että kaikki esiintyjät tulevat paikalle.”
Hän uskoi. Ja kyllä he tulivat. Esitys oli menestys. Katsojat rakastivat sitä, mutta vielä tärkeämpää Tammi-Moilasen mukaan oli se, miten projekti vaikutti itse vankeihin.
Asennemuutos loi ankilateatteribuumin
Vuoden 2009 Punahilkka-näytelmän jälkeen Suomessa on tehty lukuisia vankilateatteriesityksiä – valtaosa Taittuu ry:n kanssa. Kuningas Lear Vanajan vankilan naisten kanssa Koko-teatterissa tammikuussa 2011, Seitsemän broidia Sipoosta Sörnäisten vankilan miesten kanssa Koko-teatterissa joulukuussa 2014 ja Auvo Sukevan vankilan miesten kanssa Kajaanin Kaupunginteatterissa 2018 – ja niin edelleen. On käynnissä vankilateatteribuumi.
”Jotain yhteiskunnassa on muuttunut. Jossain toisessa kohdassa olisi voitu tehdä samaa eikä kukaan olisi ollut kiinnostunut”, Tammi-Moilanen sanoo.
Muutos on tapahtunut ainakin viranomaisten asennoitumisessa: opetus- ja kulttuuriministeriön uudessa strategiassa teatterin ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksia on korostettu aiempaa enemmän. Vankilateatteri on herättänyt kiinnostusta myös teatterintekijöissä. Annukka Valo on yksi heistä. Hän teki teatteripedagogiikan opintojen harjoittelun Hämeenlinnan vankilassa 2014, minkä jälkeen hän on ohjannut neljä vankilateatteriesitystä – viimeisimpänä Päivästä voisi tulla rikas -esityksen Turun vankilassa.
”Mua kiinnosti lähteä laajentamaan omaa maailmankatsomusta ja ihmiskäsitystä. Vankila on ympäristö, johon ei helposti pääse tutustumaan ja johon suurella osalla ihmisistä liittyy stereotyyppisiä käsityksiä. Saman tien, kun kohtasin ihmiset, ennakkokäsitykseni karisivat.”
Vankilateatteriprojektit ovat lyhyitä ja intensiivisiä, vain reilun kolmen kuukauden pituisia. Valo työstää esitykset devising-menetelmällä, jossa kaikki osallistuvat tekstin ja esityksen tuottamiseen. Vangeille ei vain anneta repliikkilistoja käteen.
Myös Päivästä voisi tulla rikas työstettiin yhdessä, vankien omista kokemuksista.
Tällainen työtapa mahdollistaa ryhmää kiinnostavan aiheen käsittelyn. Turun projektissa kaikkia kiinnostavaksi aiheeksi tislautui identiteetti. Omia tunteita, ajatuksia ja näkökulmia saattoi käsitellä fiktion suojassa.
”Jälkeenpäin tosi moni sanoi yllättyneensä, että pystyi saattamaan jotain loppuun ja sitoutumaan pitkäjänteiseen työskentelyyn. Kaikkien kohdalla tapahtui se, että itsetunto kasvoi ja he näkivät itsensä eri valossa kuin aiemmin”, Valo sanoo.
Esityksessä mukana ollut Rami oli ajautunut rikolliseen ja päihteiden värittämään elämään jo varhain ja ehtinyt kiertää laitoksia useita vuosia – 19-vuotiaasta lähtien. Vilppulan avovankilaa, Kylmäkosken vankilaa ja nyt Turun vankila. Omaisuusrikoksia, huumeongelmia, huumekauppaa. Pitkä tuomio tuli törkeästä varkaudesta.
Hän päätyi esitykseen omien sanojensa mukaan vahingossa. Hän halusi jotain mielekästä tekemistä vapautumista odotellessa.
”En ole harrastanut teatteria aiemmin. Olen käynyt katsomassa Vuonna 85 -esityksen vanhempieni kanssa”, hän kertoi kaltereiden ympäröimällä ulkoilupihalla huhtikuussa.
Aluksi oli vaikeaa esiintyä, ajatella, että roolihenkilö ei ole hän itse. Nakke, roolihahmo, on ”höntti ja hassuttelija”.
”Se oli outoa, mietin, kehtaanko tehdä tätä.”
Näytelmän ensi-iltana 2. toukokuuta oli Ramin 22-vuotissynttärit. Jopa itse Remu Aaltonen tuli katsomaan esitystä.
”Olen oppinut luottamaan ihmisiin ja pyytämään apua.”
Ohjaajan paikka on välitila
Päivästä voisi tulla rikas sai alkunsa näyttelijä-teatterintutkijan Anu Koskisen ideasta. Hän oli jo pitkään halunnut tutkia vankilateatteria, mutta vasta kun Taideyliopiston ArtsEqual-hankkeeseen haettiin rahoitettavia projekteja vuonna 2014, Koskinen sai tilaisuuden. Häntä kiinnosti, miten esitys muotoutuu, miten ryhmä valikoituu ja mitä tarkoittaa esityksen kannalta se, että ollaan suljetussa erittäin hierarkisessa yhteisössä.
Vuosi sitten Turun vankilan apulaisjohtaja antoi hankkeelle siunauksen. Oli poikkeuksellista, että esitys tehtiin kokonaisuudessa vapautuvien osastolla, vankien ”kotona”. Esitystä työstettiin koko viime kevät, ja nyt Koskinen on kirjoittamassa siitä ensimmäisiä artikkeleita. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa professionalismi, taiteilijan työn merkitys vankeinhoidossa.
”Yhteiskunnan toimesta on tiettyjä toiveita, mutta ne eivät ole välttämättä samoja, joita tulee vangeilta ja ohjaajalta. Taiteilija on ikään kuin instituution ja vankien välissä.”
Koskinen huomasi tämän eräässä improvisaatioharjoituksessa. Vanki laittoi teippiä lattiaan sellinsä ja käytävän väliin ja osoitti näin, mikä on vankien ja mikä katsojan aluetta. Koskinen oli joutunut vangin ”alueelle” ja kysyi, mihin minä kuulun.
”Hän sijoitti mut siihen, samalle puolelle teippiä kuin hän mutta lähemmäksi teippiä. Arvasin, että juuri se olisi paikkani.”
Koskinen ihmettelee, miten vähän puhutaan vankilateatterin sisällöistä. Siitä, millaisia ne ovat esityksinä.
”Vaikka ei hirveen kovilla taidekritiikin keinoilla katsoisi, voisi silti käsitellä sitä, mitä esityksissä on haluttu käsitellä. Myös esitysten sisällöt ovat tärkeitä, ei ainoastaan se, millaisia taitoja vanki oppii.”
Koskisen mukaan vankilateatterin tekeminen on ammattilaisvetoista harrastajateatteria, joka nyt vain tapahtuu erityisessä suljetussa ympäristössä. Tietysti harjoittelutila on poikkeuksellinen: vankilassa aika on pysähtynyt.
”Harjoitusten aikana ollaan enemmän samassa tilassa ja paikassa kuin normaalisti. Internetin ja puhelinten puuttuminen on iso asia. Vankila on kuin luostari. Siellä on niin vähän kaikkea muuta virikettä.”
Kun projekti loppui, Koskinen oli surullinen niin kuin intensiivisten esitysten jälkeen aina, mutta nyt jokin oli toisin.
”Fundamentaalinen ero on se, että ensi-illan jälkeen he jäävät sinne, ja mä voin mennä mihin tahansa.”
Oikeus tehdä taidetta
Vankeuslain ensimmäisen luvun toisessa pykälässä kerrotaan vankeuden päätavoite: ”Lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan”.
Lähes kaikki haastatellut sanovat, että vankilateatterilla pyritään toteuttamaan juuri tätä lainkohtaa. Tiedetään, että vankila itsessään aiheuttaa rikoksen uusimista. Siksi vangeille on hyvä antaa haasteita ja tehtäviä, joihin he itse luovat aktiivisesti sisältöä. Teatteriproduktio on hyvä esimerkki. Jos teatteria tehdään alentuvasti, pelkästään terapiana, ja unohdetaan, että tavoitteena on korkealaatuinen esitys, se ei ole tehokasta.
Mutta mistä tiedetään, onko vankilateatteri tehokasta? Pysyvätkö vangit kaidalla tiellä osallistuttuaan esitykseen ja vapauduttuaan? Syyskuun alussa julkaistiin aiheesta ensimmäinen kotimainen tutkimus. Tutkija Laura Menard on haastatellut isoa osaa Taittuu ry:n vankilateatteriproduktioihin osallistuneista vangeista ja kyseisten vankiloiden vartijoita.
Uusintarikollisuus oli yleisempää verrokkiryhmässä kuin osallistujaryhmässä, mutta otanta oli niin pieni, että ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä.
Tutkimuksessa tarkasteltiin myös vankien kuntoutumisprosessia ja yhteiskuntaan integroitumista. Vankilateatteriin osallistuneet haastateltavat mainitsivat, että teatteri on kohentanut itsetuntoa, lisännyt avoimuutta ja kasvattanut luottamusta muihin ihmisiin. Sosiaaliset taidot ovat vahvistuneet ja itsensä on voinut nähdä muuna kuin päihteidenkäyttäjänä ja rikollisena.
Eräs tutkimukseen haastateltu kuvaa asiaa näin: ”Ja mitä ikinä tapahtuukaan, niin perhe näki mut ihan normaalina ihmisenä eikä vaan stressaantuneena. Et se on mun sisällä tallella. En mä kyllä ite huomannu, mutta jälkikäteen avovaimo sano, että oli koko aika ihan hiljaa, etsi sanoja, ja sano että näki mut taas sellaisena ketä tunsi aikasemmin.”
Tutkimukseen haastateltujen vankilan henkilökunnan edustajien kokemukset vankilateatterista olivat pääosin myönteisiä, mutta osa koki vankien kohonneen itseluottamuksen ja vangin ja vartijan välisen raja-aidan hälvenemisen ongelmalliseksi. ”Teatterivangeista” tulee koppavia ja vaikeasti hallittavia, he alkoivat vaatia asioita.
Mutta sellaista se on, kun itsetunto kasvaa.
Vankilateatterilla on järjestelmän näkökulmasta muitakin merkityksiä. Rikosseuraamuslaitoksen julkisuuskuvaa teatteritoiminta on kiillottanut, sillä siitä uutisoidaan lähes poikkeuksetta myönteiseen sävyyn. Keskeisempi syy on normaalisuusperiaate, sanoo Rikosseuraamuslaitoksen erityisasiantuntija Kati Sunimento.
”Näemme, että vangeilla pitäisi olla yhtäläiset oikeudet erilaisiin toimintoihin kuin muurien ulkopuolella.”
Myös taiteen tekeminen on tällainen oikeus. Tarkoitus on juurruttaa toimintaa: maaliskuussa 2017 Rikosseuraamuslaitos solmi Taittuu ry:n kanssa sopimuksen teatteritoiminnan järjestämiseksi vankiloissa ympäri Suomen.
Liima joka pitää kasassa
Petri Valkoman pinna oli lyhyt. Jos joku sanoi poikkipuolisen sanan, hän veti turpiin. Hän kutsuu sitä pimeäksi ajaksi. Ja se vei hänet puoleksitoista vuodeksi vankilaan.
Ollessaan koevapaudessa 2014 Valkoma kuuli, että Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen etsi vapautuvia vankeja Vapauden kauhu -esitykseen. Valkoma oli nuoruudessa – ennen pimeää aikaa – tehnyt teatteria ja käynyt musiikkiluokat ja -opistot, ja lähti mukaan. Näytteleminen tuntui taas hyvältä.
”En olettanut, kuinka hyvin pystyn omia asioitani käsittelemään”, hän kertoo nyt Pasilan kirjaston aulassa.
Vapauden kauhu -esityksen jälkeen entisten vankien teatteritoiminta jatkui Porttiteatteri-nimellä. Joillekin vangeista teatterista tulee liima, joka pitää heidät kasassa. Toisille se voi olla uskoontulo, toisille päihteet. Porttiteatterissa on ollut mukana 60–70 entistä vankia tai rikollista. Porttiteatterin johtaja Tuija Minkkinen tuntee vain kaksi, jotka ovat palanneet vankilaan.
Minkkinen on todistanut myös Valkoman kehitystä yhteiskuntakelpoiseksi jäseneksi.
”Pete on mun mielestä hyvä esimerkki, hänen pinnansa on pidentynyt tosi paljon.”
Vapautumisen jälkeen Valkoma kävi psykoterapiassa. Kunnes terapeutti eräänä päivänä sanoi, että enää ei tarvitse.
Sulla on jo työ ja teatteri. Sulla on kaikkee.
Teksti: Ilkka Pernu
Kuvitus: Timo Pyykkö