Musiikin historiasta unohtuneet
Naissäveltäjiä on alettu kaivata miessäveltäjien rinnalle konserttiohjelmistoihin. Onneksi musiikin historian unohdetuista naisista ja heidän teoksistaan on jäänyt jälkiä, joita on mahdollista kaivaa esiin. Niin tekevät Susanna Välimäki ja Nuppu Koivisto-Kaasik tutkimushankkeessaan.
”On ollut erityisen koskettavaa saada kuulla musiikkia, jota kukaan ei ole soittanut sataan vuoteen,” sanoo tutkija Nuppu Koivisto-Kaasik.
Unohtuneiden naismuusikkojen tutkiminen on paitsi tärkeää ja antoisaa myös tunteita herättävää. Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa työskentelevä Koivisto-Kaasik ja Helsingin yliopiston apulaisprofessori Susanna Välimäki ovat jatkuvasti tekemisissä sellaisen materiaalin kanssa, jota kukaan ei ole ehkä koskaan tai ainakaan aikoihin käynyt läpi.
Vuonna 2018 Välimäki ja Koivisto-Kaasik alkoivat tutkia laajemmin historiankirjoista ”unohtuneita” säveltäjänaisia. Silloin Välimäki ei olisi uskonut, että heitä löytyisi niin paljon.
Tutkijakaksikon julkaisu Sävelten tyttäret: Säveltävät naiset Suomessa 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun ilmestyy näillä näkymin vuoden 2022 aikana. Teoksessa esitellään yli seitsemänkymmentä säveltäjänaista. Julkaisu on osa suurempaa projektia, johon kuuluu esimerkiksi arkistoista löytyneiden säveltäjänaisten nuottien kustantamista, yhteistyötä Helsingin kaupunginorkesterin kanssa ja elämäkerta-artikkelien kirjoittamista Kansallisbiografiaan.
(Artikkeli jatkuu linkin alapuolella.)
Vielä säveltäjänaisten suurta määrää enemmän Välimäen on yllättänyt se, että projekti on niin perinpohjaisesti muuttanut hänen käsitystään Suomen musiikin historiasta.
”Koko musiikkielämä näyttäytyykin läpi 1800-luvun tosi paljon naisten juttuna. Vaikka naiset eivät noihin aikoihin päässeet kansakunnan kaapin päälle, ovat he silti tehneet ruohonjuuritasolla paljon musiikkia, ja esimerkiksi opettaneet sitä.”
Myös projektin herättämä laaja kiinnostus on tullut 1980-luvun lopulla musiikkitieteen opintonsa aloittaneelle tutkijalle iloisena yllätyksenä.
”Olen vuosien varrella tottunut siihen, että säveltäneet naiset sivuutetaan”, Välimäki kertoo.
Nyt yhtäkkiä kiinnostusta riittää niin Suomessa kuin maailmallakin. Naisten musiikin ympärille on alettu järjestää myös isoja konferensseja.
”En osaa sanoa, mistä kaikesta se johtuu, koska tasa-arvotyötä on tehty Suomessa jo 150 vuotta. Osaltaan asiaan on varmasti vaikuttanut #metoo-liike, joka mursi rakenteita ja havahdutti instituutioita. On tärkeää, että instituutiot joutuvat tarkastelemaan tasa-arvokysymyksiä.”
Kohti moniäänisempää musiikin historiaa
Projektin päämääränä on nostaa miehisen musiikin historian varjoon jääneitä naisia esille.
”Historia, josta naiset puuttuvat, ei anna totuudenmukaista kuvaa. Jos orkestereissa soitetaan pelkästään valkoisten miesten musiikkia, niin konserttiohjelmalla rakennettu maailmankuva antaa ymmärtää, että vain valkoisten miesten tarinat ovat tärkeitä”, Välimäki sanoo.
Suomen musiikin historia on paljon moniulotteisempi kuin nykyiset kaanonit antavat ymmärtää. Nuppu Koivisto-Kaasik kertoo, että projektilla tavoitellaan sitäkin, että mahdollisimman moni muukin tutkija kiinnostuisi unohdetuista naisista.
Tutkijat toivovat, että muusikot innostuisivat soittamaan näiden naisten säveltämiä, kauan kadoksissa olleita teoksia. Muusikoille tulisi antaa mahdollisuudet uudistaa sitä kanonisoitua perinnettä, joka vaikuttaa meihin tiedostamattakin.
”Jos nainen käy konsertissa 20 vuotta, eikä koskaan kuule naisen säveltämää musiikkia, niin kyllä siitä automaattisesti tulee sellainen käsitys, että naiset eivät olisi tehneet yhtä arvokasta musiikkia kuin miehet”, Välimäki sanoo.
Projektin perimmäisenä päämääränä on se, että enää ei olisi pelkästään erillisiä miesten, naisten, mustien, valkoisten tai vaikka transmuusikoiden musiikin historioita.
”Pitäisi opettaa historiaa, joka on integroitua. Tätä päämäärää kohti voi edetä hitaasti. Siinä auttavat myös alan opiskelijat, jotka ovat hyvin kiinnostuneita tutkimaan musiikin historian moniäänisyyttä.”
Esikuvat ovat tärkeitä. Sitä kautta kulttuuri ja nykyiset kaanonit voivat vähitellen alkaa muuttua.
”Jos Sibelius-Akatemian seinillä olisi vaikka tutkimiemme naisten kuvia, niin paljon enemmän nuoria naisia alkaisi hakeutua sävellysopintoihin. Siten tuotaisiin esille, että naiset ovat aina säveltäneet, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.”
Projekti on herättänyt ristiriitaisia tunteita
Parhaaksi osaksi meneillään olevaa tutkimushanketta Koivisto-Kaasik nimeää ne hetket, jolloin arkistoista löydetty musiikki on herännyt henkiin nykymuusikoiden soittamana. Esimerkiksi viulisti Mirka Malmin Nainen ja viulu -konserttisarjassa soitettiin unohdettujen naissäveltäjien teoksia 1850–1950-luvuilta.
Arkistotyön herättämät tunteet ovat kuitenkin kaksijakoisia. Vaikka on palkitsevaa löytää kauan kadoksissa olleita helmiä ja koskettavia kirjeitä, jotkut löydökset herättävät myös ärtymystä.
”On turhauttavaa huomata, kuinka naisvihamielisiä tuon aikakauden sanomalehtikritiikit naissäveltäjien teoksista ovat saattaneet olla.”
Välimäkeä raivostuttaa se, mitä kaikkea on sivuutettu.
”Mutta vaikka minulle on välillä tullut arkistossa surullinen olo, niin on ollut myös ihana huomata, kuinka säveltävät naiset ovat pystyneet luovimaan oman aikansa rajoitusten puitteissa ja löytämään oman tavan tehdä musiikkia.”
Niillä naisilla, jotka saivat noihin aikoihin miesvoittoisessa musiikkimaailmassa sävellyksiään julki, oli valtava palo säveltämiseen ja musiikin tekemiseen.
Koivisto-Kaasik kertoo, että musiikkia tekevillä naisilla oli vahvat keskinäiset verkostot. Naiset tukivat toisiaan ja auttoivat muita säveltäviä naisia saamaan teoksiaan esille. Monet heistä olivat mukana naisasialiikkeen toiminnassa.
Elämäkertatiedot ja henkilökohtaiset dokumentit tuovat historian ihmiset lähelle ja tutkijan osaksi heidän elämäänsä. Samalla tunteet auttavat ohjaamaan tutkimusta.
”Jos itsessä herää arkistossa voimakas tunne jostain asiasta, tarkoittaa se myös sitä, että on jonkin tärkeän äärellä. Aineistossa on silloin jotain olennaista.”
Huippulahjakkuuksia, vaikuttavia uria ja hittiainesta
Erityisen kiinnostavana säveltäjänä molemmat tutkijat mainitsevat Ida Mobergin (1859–1947), joka olisi halunnut työskennellä kapellimestarina, mutta se ei ollut hänen aikanaan mahdollista. Moberg teki silti vaikuttavan uran muusikkona ja säveltäjänä, ja pääsi muutaman kerran johtamaan omia teoksiaan.
Moberg syntyi viisilapsisen ruotsinkielisen käsityöläisperheen kuopukseksi. Hänen isällään oli menestyvä puusepänverstas. Perhe asui Helsingin Punavuoressa. Mobergin muusikon uraan vaikutti ratkaisevasti koulunkäynti Helsingin ruotsinkielisessä tyttökoulussa, jossa hän sai opettajakseen Anna Blomqvistin, joka johti kuoroja ja sävelsi. Moberg opiskeli ensin laulua Pietarin konservatoriossa, mutta alkoi kolmekymppisenä keskittyä säveltämiseen ja kuoronjohtamiseen. Helsinkiin palattuaan hän muutti yhteen samaa sukupuolta olevan kumppaninsa Aurora Charlotta (Lotti) Kochin kanssa. Pariskunta eli yhdessä 43 vuotta, aina Kochin kuolemaan saakka. Kochin mittava omaisuus mahdollisti osaltaan Mobergin keskittymisen musiikkiin.
Nelikymppisenä Moberg opiskeli Dresdenin Kuninkaallisessa konservatoriossa sävellystä ja orkesterinjohtoa. Hänen orkesteriteoksiaan soitettiin konservatorion konserteissa ja arvioitiin sanomalehdissä. Vuonna 1906 Moberg piti sävellyskonsertin Helsingin yliopiston juhlasalissa ja toimi itse kapellimestarina. Mobergin Auringonnousu -sarja julkaistiin vasta tänä vuonna Göteborgin orkesterin levytyksenä.
Välimäki uskoo, että Mobergin musiikissa on hittiainesta.
”Olen itse aivan koukuttunut Auringonnousu -sarjaan. On hauskaa, että hänen ensimmäinen levytetty orkesteriteoksensa on juuri Auringonnousu. Sitä voi nyt pitää symbolina naisten musiikin uudelle sarastukselle”, Välimäki sanoo.
Koivisto-Kaasik mainitsee kiinnostavana säveltäjänaisena Alexandra Edelfeltin (os. Brandt) (1833–1901), joka kasvoi porvoolaisessa kauppiasperheessä. Hänen teoksiaan arvostettiin jo hänen omana aikanaan. Edelfeltin varhainen polkkamasurkka esitettiin puolijulkisesti hänen ollessaan vasta 13-vuotias.
”Edelfelt sävelsi paljon liedejä, ja oli monipuolisesti musiikillisesti lahjakas. Suurimman osan niistä liedeistä, jotka ovat säilyneet näihin päiviin saakka, hän sävelsi teini-ikäisenä”, Nuppu Koivisto-Kaasik kertoo.
Alexandra Edelfelt tunnetaan myös taidemaalari Albert Edelfeltin äitinä, josta tämä maalasi useita muotokuvia.
Merkittävä aikalaissäveltäjä oli myös Ingeborg von Bronsart (os. Starck) (1840–1913), joka teki mittavan uran Saksassa. Starck syntyi Pietarissa ruotsinkieliseen suomalaistaustaiseen perheeseen. Hänen perheensä kuului Pietarin seurapiireihin ja harrasti musiikkia. Opettajansa muusikko Nicolas von Martinoffin avulla Starck pääsi Pietarin aristokratian suosioon. Hän debytoi jo 12-vuotiaana sekä pianistina että säveltäjänä.
18-vuotiaana pianistilahjakkuus opiskeli säveltäjä-pianisti Franz Lisztin oppilaana Weimarissa ja konsertoi Keski-Euroopassa. Nuoresta Starckista kirjoitettiin sanomalehdissä ja hänet tunnettiin hoveissa ja salongeissa. Vuonna 1861 hän avioitui säveltäjä-kapellimestarin Hans Bronsart von Schellendorfin kanssa ja oli mukana perustamassa Saksan yleistä musiikkiseuraa. Bronsart keskittyi säveltämiseen vuodesta 1867 alkaen, jolloin hänen ensimmäinen oopperansa kantaesitettiin.
Erityisen suosittu oli Bronsartin Goethen avioliittokomediaan säveltämä laulunäytelmä Jery und Bätely (1873), jonka ensimmäinen kokonaislevytys ilmestyi sekin vasta syksyllä 2020.
Vaikka Bronsart oli tunnettu elinaikanaan, unohtui hän heti kuolemansa jälkeen, mikä johtui luultavasti pitkälti hänen sukupuolestaan. Bronsartin aikana naisten odotettiin säveltävän kevyitä laulunäytelmiä syvällisten musiikkidraamojen sijaan, minkä vuoksi hänen viimeisin väkivaltaa ja vastuuta käsittelevä oopperansa Die Sühne (1909) ei saanut kovin hyvää vastaanottoa.
Tutkijat mainitsevat myös Agnes Tschetschulinin (1859–1942), joka oli Helsingin Musiikkiopiston (nykyisen Taideyliopiston Sibelius-Akatemian) varhainen tähtioppilas. Hän oli opiston kaikkien aikojen ensimmäinen sävellysoppilas, jonka sävellyksiä kuultiin opiston konsertissa.
”Tschetschulin teki hienon uran. Hän tunsi Ida Mobergin, ja molemmat olivat lujatahtoisia naisasianaisia”, Välimäki kertoo.
Oli myös sellaisia säveltämisen alueita, joilla naiset saattoivat työskennellä Suomessakin omana aikanaan kuten voimistelumusiikki tai vaatimattomat hengelliset laulut.
”Lilli Thunebergiltä (1862–1920) on säilynyt paljon sävellyksiä, sillä hän teki lastenmusiikkia, jonka katsottiin myös olevan naisille soveltuvaa. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän. Haluaisinkin tutkia häntä tarkemmin”, Välimäki sanoo.
Välimäen mukaan Thunebergin musiikki on todella taidokasta ja koskettaa häntä syvästi. Thuneberg teki sävellyksiä esimerkiksi Elsa Beskowin satuihin.
Yhdistäviä tekijöitä
Musiikinhistoriaa on pitkään hallinnut suurmiesajattelu. Vaikka feminististä musiikintutkimusta on tehty pitkään, sen läpilyönti käytännössä on ollut hidasta vahvasti sukupuolittuneiden rakenteiden vuoksi. Nyt eletään murroskautta. Se näkyy paitsi uudenlaisena kiinnostuksena historian unohtamiin muusikkonaisiin niin myös esimerkiksi Punkstoo- ja Metaltoo-liikkeiden herättämänä keskusteluna.
Miesten varjoon jäämiselle on useita syitä, erityisesti Suomessa. Monet naisista joko opiskelivat ulkomailla tai tekivät esiintyvän taiteilijan uransa pääosin Suomen rajojen ulkopuolella. Lisäksi suurimman osan äidinkieli oli jokin muu kuin suomi, yleensä ruotsi.
”1900-luvun historiankirjoituksessa oli tärkeää luoda kansallismielisiä suurmieskertomuksia. Säveltävät naiset eivät sopineet tähän sukupuolensa, mutta eivät myöskään kosmopoliittisuutensa vuoksi”, Välimäki sanoo.
Monet sävellystä opiskelleet naiset tulivat joko aatelis- tai säätyläisperheistä. Musiikki oli alue, jolla nainen saattoi jo 1800-luvulla kouluttautua varsin pitkällekin.
”Moni nainen saattoi noihin aikoihin opiskella sävellystä, mutta suurin osa heistä lopetti säveltämisen esimerkiksi mentyään naimisiin. On myös paljon noihin aikoihin säveltäneitä naisia, joiden kaikki sävellykset ovat kadonneet. Se on surullista”, Välimäki kertoo.
Kansainvälisesti menestyneiden naismuusikoiden uraa saatettiin seurata heidän omana aikanaan Suomen sanomalehdistössä.
”Varsin nopeasti he kuitenkin unohtuivat. Etenkin 1800-luvun lopun fennomanian ja nationalismin myötä suomalaisessa historiankirjoituksessa keskityttiin hyvin vahvasti sellaisiin säveltäjiin, joiden ajateltiin vahvistavan tätä aatetta”, Koivisto-Kaasik sanoo.
Onneksi monista kiehtovista säveltäjistä on kuitenkin jäänyt jälkiä, joita tutkijat voivat nyt seurata.
Välimäki pitää projektia tärkeimpänä koskaan tekemänään työnä.
”Olen onnellinen, että saan tehdä sellaista työtä, joka tuntuu merkitykselliseltä.”
Artikkelin lähteinä on käytetty Susanna Välimäen ja Nuppu Koivisto-Kaasikin haastattelujen lisäksi Välimäen ja Koivisto-Kaasikin Kansallisbiografiaan kirjoittamia elämäkerta-artikkeleita.
Teksti: Susanna Karhapää
Kuvat: Museovirasto, Sibelius-museo, AJ Savolainen
Anna palautetta!
Oletko Taideyliopiston uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella. Jos et ole vielä tilaaja, voit tilata uutiskirjeen täällä.