Minne menet, taidemusiikki? – Kysyimme kolmelta nuorelta säveltäjältä, minne he nykymusiikkia veisivät ja miksi

10.12.2020 Ilmiöt

Taidemusiikkipiirejä pidetään helposti omana sulkeutuneena maailmanaan, joka elää ylevässä todellisuudessaan irrallaan muun yhteiskunnan keskusteluista. Mutta onko näin todella? Musiikkitoimittaja Anne Teikari selvitti, millaisia asioita säveltäjien nuori polvi pitää tärkeinä juuri nyt.

Olen istunut useissa nykytaidemusiikin tulevaisuutta käsittelevissä seminaareissa ja paneelikeskusteluissa, joissa on pohdittu taidemusiikin tekijöiden yhteiskunnallista asemaa ja merkitystä. Olen lukenut kirkasotsaisia kirjoituksia siitä, kuinka klassinen musiikki tulee räjäyttää ja oopperan seinät kaataa, jotta niistä pääsisi jokainen ohikulkija käymään sisään.

Paneelin jälkeen ihmiset vaihtavat rajoja rikkovia aatoksiaan, pukevat takkinsa päälle ja lähtevät koteihinsa. Uusia tapaamisia ei sovita. Olen itsekin tehnyt niin.

Vaikka tällaisten paneelien perusteella voi saada käsityksen klassisesta musiikista tornissaan jupisevana musiikkikulttuurina – eikä aivan väärä kuva ole sekään – uusia aloitteita tehdään ja toimintatapoja muutetaan koko ajan, kun katsoo hieman tarkemmin paneelien ulkopuolelle.

Meidän Festivaalilla Tuusulanjärven rannalla musiikki tulee lähelle kuulijaansa. Baareissa soivat ajassamme sävelletyt teokset, jotka yllättävät yleisönsä. Sävellystunneilla musiikkiopistojen luokkahuoneissa keksitään uusia tapoja ajatella klassisen musiikin tekemistä yhteisöllisenä taidemuotona. Tutkimushankkeissa pyritään edistämään tasa-arvoa klassisen musiikin sisällä tietoa lisäämällä.

Isossa kuvassa muutokset ovat hitaita, mutta pinnan alla kuplii. Kysyimme kolmelta nykysäveltäjältä, millaisia muutospaineita taidemusiikkikentällä tällä hetkellä on ja mitä esteitä muutosten tiellä on.

Puheenvuoroissa puretaan säveltäjän neromyyttiä musiikista käytävällä puheella ja säveltämisen muuttamisella yhteisölliseksi, sekä taidemusiikin suhdetta yhteiskunnallisen vaikuttamiseen, kuten ilmastonmuutoskeskusteluun.

”Jos teoksesta kirjoittaminen on pyhäinhäväistys, ei olla valmiita kohtaamaan, mitä kaikkea teoksen takaa voi tulla esiin.”

Leevi Räsänen, säveltäjä ja pedagogi, joka on mm. tehnyt musiikkia lasten kanssa Kuule minä sävellän -hankkeessa ja jonka missiona on nykymusiikin saattaminen lähestyttäväksi kaikille.

“Vanhoja teoksia osataan avata käsiohjelmissa ja teosesittelyissä itse asiassa aika hyvin. Se on tärkeää sen kannalta, miten teoksen kuulee. Jos sanotaan esimerkiksi, että teos on sävelletty heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, niin se vaikuttaa siihen, miten teoksen kuuntelemiseen virittäytyy. Sen sijaan kun on kyseessä uuden musiikin kantaesitys, välillä tekstiä ei ole ollenkaan. Välillä se teksti on ihan teknistä liibalaabaa, josta edes minä en ymmärrä mitään.

Kaipaisin nykypäivänä sävelletyistä musiikkiteoksista puhumiseen ja kirjoittamiseen sitä, että mitä säveltäjän elämässä tapahtui, kun hän loi teoksen. Minkälaisia tunteita hän koki, mikä ajoi hänet siihen. Miksi ei voisi olla Seiska-tyylisiä kirjoituksia teoksista? Uskon, että ihmiset saisivat niistä paljon enemmän irti ja voisivat samaistua.

Voi olla, etteivät säveltäjät halua antaa itsestään niin paljon. Jos kertoo teoksistaan hyvin teknisesti, silloin juuri nostaa itseään sinne norsunluutorniin. Että katsokaa, olen täällä, olen näin viisas ja etevä ja paras. Siihen nousee jokin outo mysteerihuntu eteen. Koen, ettei se mysteerihuntu ole perusteltu ollenkaan.

Perinne ja ajatus siitä, että musiikki puhuu puolestaan, ja että musiikki on ihmisyyttä suurempaa, liittyy outoon paisutteluun ja machokulttuuriin. Että musiikissa on jotain niin hienoa, että siitä ei edes kannata puhua. Tietenkin siitä voi ja pitää puhua! Jos jonkun mielestä teoksesta kirjoittaminen olisi pyhäinhäväistys, ehkä silloin ei olla valmiita kohtaamaan sitä, mitä kaikkea teoksen takaa voi tulla esiin.

Yleisönsä voi huomioida tai jättää huomioimatta. Sillä musiikilla ei oikeastaan ole väliä. Ainoastaan väliä on sillä, että miten teoksesta viestii ja minkälaisen konseptin ympärille sen taiteensa paketoi. Jos antaa teoksensa nimeksi ”Nimetön”, ja se on jotain ihan helvetin up there -kamaa, ja sitten puhuu siitä ammattijargonilla, niin se on huomiotta jättämistä.

On hirmu itsekästä ja poissulkevaa, jos ei avata syvempiä tarinoita teoksen taustalla. Vaikka kuinka joku väittäisi, ettei niitä tarinoita ole, sanon, että on. Se voi olla vaikka, ettei minulla ollut elämässä mitään erityistä meneillään, kun sävelsin tätä. Heräsin joka aamu kahdeksalta, keitin kahvia, söin joka päivä lounaaksi perunamuusia ja kalapullia, ja menin nukkumaan yhdeksältä. Olisi ihan helvetin hienoa, jos jossain käsiohjelmassa lukisi noin.

Olen nähnyt pedagogisissa projekteissa, miten nuoret ihmiset, jotka eivät ole kouluttautuneet säveltämisessä, kommentoivat musiikkia hyvin aidosti ja intuitiivisesti. Sellaista itse harvoin enää löytää. Siinä on aina jokin filtteri edessä. Ammattimuusikoiden ja -säveltäjien keskuudessa ei kyllin korosteta, kuinka arvokkaita kaikki tulkinnat, mielikuvat ja reaktiot ovat.

Ehkä tunteista puhumista nykymusiikissa pidetään liian simppelinä. Jos sanoo, että tuo sointu oli minusta tosi surullinen, kuin joku olisi kuollut, mutta kuitenkin toivoa on jäljellä. Sitä ei mitenkään voi tarkistaa eikä sisään sointuun ole koodattu mitään tällaista. Ja joku toinen sanoo ihan eri tavalla. Siinä ei ole mitään tieteellistä, ja ehkä sen takia sitä vieroksutaan. Mitä enemmän musiikissa on, säveltämässäni tai kuuntelemassani, jotain ei-tieteellistä ja selittämätöntä, niin se on yleensä mielenkiintoisinta musiikkia. Sitä persoonallisempaa musiikki on ja siinä on selvemmin tekijänsä ääni.”

”Musiikin tekeminen voisi poistua säveltäjän päästä.”

Riikka Talvitie, säveltäjä, pedagogi ja tohtorikoulutettava, joka on haastanut yksinäisen neron myyttiä avaamalla sävellysprojektejaan yhteisöllisiksi ja työskennellyt useissa monitaiteisissa produktioissa.

“Ajattelemme taidemusiikin säveltämistä aina yksilön mielessä tapahtuvaksi toiminnaksi. Tämähän ei ole totta. Säveltäminen ei ole neutraalia, vaan kuulumme johonkin yhteisöön, jolla on jotkut mieltymykset. Hiphop-genre on eri yhteisö, jossa on eri lainalaisuudet, ja nykymusiikkiyhteisö on omansa.

Yhteisöä luodaan siinä, kun tehdään esteettisiä valintoja. Jos tämä valintatilanne avataan keskustelulle kolmen tai viidenkymmenen ihmisen välillä, tapahtuu väistämättä niin, että ihmisillä on mielissään erilaiset asiat. Käsityksemme siitä, mitä estetiikka on, tarkoittaa jokaiselle erilaisia asioita. Keskustelun myötä mötikkä esteettisestä laadusta tai arvioinnista asettuu paljon yhteiskunnallisemmalle kentälle.

Jos haluamme laajentaa nykymusiikkiyhteisöä yhteisötaiteen tavoin ja kohdata ihmisiä eri taustoista, niin meidän pitää avata ihan toisella tavalla se, että sallimme erilaista ajattelua niistä esteettisistä valinnoista ja yhteisön rakentumisesta. Ajateltaisiin, että yleisö on meidän kanssa täällä eläviä ihmisiä, jotka ovat todella tärkeitä mielipiteiltään, eivät passiivisia. Silloin pitää luottaa, että henkilöt tai yhteisöt, jotka saavat tilaisuuden, tuovat parhaalla mahdollisella tavalla esiin heille tärkeitä asioita.

Mutta jos ajattelisi, että musiikki heijastelee sitä yhteisöä, missä elämme, näiden yhteisöjen pitäisi kokea se musiikki omakseen myös esteettisesti. En tarkoita, että mitään tarvitsisi heittää romukoppaan, vaan meidän tulisi altistaa ne esteettiset arvot keskustelulle. Näin musiikin tekeminen voisi poistua säveltäjän päästä ja yleisön olisi mahdollista nähdä se prosessi.

Eihän me nykymusiikissa esimerkiksi anneta ääntä, paikkaa ja tilaa sille, että saamelaisten yhteisö saisi sanottua itselleen tärkeitä asioita, tai maahanmuuttajat. Meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta avata nykytaidemusiikkiyhteisöä yhteisölliseksi, koska sitä ei haluta. Poikkeuksena ainoastaan lapset ja pedagoginen työskentely. Se on lähtenyt musiikkikasvatuksen ajatuksesta, siitä, että luominen on yhteistä tekemistä.

Nykymusiikkiyhteisö on suht pieni, valkoinen, suurelta osin akateemisesti koulutettu. Tällä hetkellä sukupuolijakaumat ovat tapetilla ja se, mitä arvoja ne heijastelevat. Yhteisön toimintatavat liittyvät voimakkaasti traditioon ja vakiintuneisiin käytänteisiin, toisaalta orkesterilaitokseen ja oopperaan. Nykymusiikki eritellään kuitenkin omaksi yhteisöksi klassisen musiikin sisällä. Institutionaalinen toimintatapa perustuu teosten valmistamiseen ja niiden laadukkaaseen esittämiseen.

Yhteisötaiteessa lähdetään ihan nollasta, että taiteilija tai taiteilijaryhmä tutustuu yhteisöön ja kuulostelee minkälaiset asiat ovat tärkeitä ja miten niitä voisi tuoda esiin. Tällaista toimintamuotoa meillä ei oikeastaan ole nykymusiikissa ollenkaan. Epäilen, että jos säveltäjä ehdottaa jollekin marginaaliryhmälle, että tehdään projekti, niin sieltä tulee ensimmäiseksi, että ei me kuunnella nykymusiikkia. Nykymusiikki harvoin osallistuu tällaiseen leikkiin. Se on pidetty ulkopuolella kaikesta sosiaalisesta viitekehyksestä.

Kun olen työskennellyt esimerkiksi teatteriyhteistöiden tai kuvataiteiden kanssa, niissä yhteisöllisyys ja yhteiskunnallinen kannanotto kumpuaa esiin paljon voimakkaammin. Nykymusiikissa ei ole pyrkimystä osallistua yhteiskunnan toimintaan tai vaikuttaa aktivistisesti. Se tarkoittaisi heti rakenteellisia muutoksia.  Miellän positiiviseksi kuplinnaksi tällä hetkellä sen, että taidealojen rajoja häivytetään. Nuorethan tekevät sujuvasti yhteistyötä kaikenlaisissa työryhmissä. Ei vain niin, että säveltäjällä on se säveltämisen osuus, vaan että hän ottaa osaa koko työryhmän toimintaan. Se ei ole heti se valmiin teoksen tuominen, vaan pohditaan sitä lähtötilannetta.

Se, mitä voidaan tehdä, on että annettaisiin tilaisuuksia ja saatettaisiin ihmisiä yhteen rohkeammin. Jos ajattelen vaikka Meidän Festivaalilla, millaista vastaanottavuutta erilaisille tilanteille siellä on, niin siinä on mielestäni hyvä esimerkki siitä, että yleisö otetaan huomioon. Muutos on tapahtumassa. Että elämäni ei ole vain jotain kilpailuun osallistumista ja palkintojen saamista, vaan fokus viedään yhteisön kanssa olemiseen.”

”Ei riitä, että tekee kaiken kuten ennenkin ja lätkäisee sille nimeksi ’ilmastonmuutos’.”

Matilda Seppälä, säveltäjä, joka on pohtinut nykymusiikin ja ekologian suhdetta esimerkiksi toimimalla Elokapina-liikkeessä ja Ung Nordisk Musik -festivaalissa, jonka teemana oli ilmastonmuutos.

“Musiikki ei taidemuotona ole niin rationaalisella tasolla kommunikoiva kuin joku muu, esimerkiksi tekstiin pohjautuva taidemuoto. Jos oma työ on instrumentaalisen musiikin säveltämistä, niin siinä on vähän erityyppisiä haasteita kuin jos on kirjailija. Niin kauan kuin musiikille ei ole selkeästi ilmaistua kontekstia, niillä harmonioilla tai säveltasoilla itsessään on haastava ilmaista eksplisiittisesti asioita. Usein se vaatii voimakasta kontekstualisointia, mikä voi tapahtua monella tavalla.

Tämä on yksi ydinkysymys siinä, mihin taidemusiikki on menossa. Teoreettisten konstruktioiden rakentelemisesta ei mututuntumani mukaan olla enää niin kiinnostuneita. Huomio on enemmän siinä, miten voidaan kommunikoida jotain, jos halutaan ottaa kantaa. Nuorten kollegojen kanssa keskustelemme paljon siitä, miten tämä kenttä voisi olla sellainen, että me ei vain kollegoiden kanssa mennä sinne konserttiin, vaan että se voisi olla laajemmin merkityksellistä.

Olen lievästi skeptinen sen suhteen, että miten sellaiseen asiaan kuin ilmastonmuutos pystytään pelkästään taiteen keinoin vaikuttamaan. Mitä pääasiallisesti olen nähnyt ja mitä taidemusiikkikentällä nyt tapahtuu, on aika performatiivista. On ihan sama konsertti ja muusikot kuin aina ennenkin ja sitten teos, johon kirjoitetaan otsikoksi ilmastonmuutos. Kantaaottaville teoksille tuntuu olevan paljon tilausta ja niihin investoidaan mieluummin kuin systeemitason muutoksiin. Tämä on minusta se ongelma, ei se, että niitä teoksia sävelletään.

En ole hirveästi nähnyt teoksia, jotka olisivat avoimen kantaaottavia. Siinä olisi mahdollisuus taiteentekijöille, mutta se vaatii, että luovuttaa omat taitonsa vaikka ympäristöaktivismiliikkeen käytettäväksi. Se on paljon tehokkaampi tapa toimia, kuin että tekee teoksen orkesterikonserttiin, että tässä nyt käsittelemme ilmastonmuutosta. En ajattele, että välttämättä pitäisi tuoda kantaaottavuutta konserttisaleihin, vaan pikemminkin käyttää taidetta keinona esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan taisteltaessa. Silloin voidaan tietysti kysyä, että onko niinkään kyse enää taiteesta.

On tärkeää käsitellä ilmastoahdistusta. Musiikkiteos voi siinä olla tosi hyvä keino, että pääsee purkamaan sitä kaikkea paskaa mitä sieluun kertyy, kun lukee katastrofiuutisia. Jos lopputuloksena on kuitenkin positiivisesti vaikuttaa siihen asiaan, ratkaista se ongelma, niin pitää olla tervettä itsekritiikkiä. Ei vain mukavasti omalta kotisohvalta käsin tehdä kaikki niin kuin on ennenkin tehnyt ja läntätä päälle, että ilmastonmuutos. Tällaisia teoksia saa ja pitää säveltää ja esittää, mutta se ei ollenkaan riitä.

Meillä on olemassa ratkaisut ilmastonmuutoksen torjumiseen ainakin teoriassa, mutta meillä ei ole tarpeeksi painetta saada niitä päätöksiä läpi. Toki taideinstituutio voi julistautua, että haluamme kannattaa tätä asiaa, meillä on oma hiilineutraaliustavoite ja vaihdamme puhtaaseen energiaan. Kaikki nämä asiat ovat tosi hyviä, mutta sekään ei välttämättä tuo meitä yhteisönä kauheasti lähemmäksi kriisin ratkaisemista, jos poliittista lobbausta ei ole tarpeeksi edes kansallisella tasolla.

Mieluummin näkisin nuoret taiteilijat liittymässä aktivistisiin liikkeisiin, joilla on selkeä agenda, tavoitteet ja toimintamallit. Täytyy kuitenkin hyväksyä, että se ei välttämättä ole kaikkien tie. Mutta ei voi yrittää keräillä poliittisia irtopisteitä sillä, että tekee hirveästi ilmastonmuutoksen eteen, jos ei oikeasti tee. Tämän megaluokan ongelman ratkaisemiseen tarvitaan voimien yhdistämistä ja liittoutumista, mitä kautta poliittinen voima syntyy. Taide ja musiikki voi hyvinkin pelata tässä tärkeää roolia ihmisten yhteen tuojana.”

Teksti: Anne Teikari

Kuvat: Jirina Alanko

Piditkö lukemastasi?

Juttu ilmestyi alun perin Taideyliopiston Issue X -liitteessä joulukuun Imagen välissä. Jos haluat jatkossa artikkeleita taiteesta ja yhteiskunnasta suoraan sähköpostiisi, tilaa uutiskirjeemme.