“Laulu on osa ihmistä” – Koillisen Siperian alkuperäiskansojen henkilölaulut elävät ihmisen mukana
Viulisti ja tutkija Pia Siirala on tehnyt useita kenttämatkoja siperialaisten poropaimentolaisten pariin. Hän tutki matkoillaan henkilölaulua, syntymässä lapselle annettua omaa laulua, jota ei “tehdä” tai “esitetä”, vaan joka on osa ihmisen identiteettiä.
Koillis-Siperian päivä oli kylmä. Pia Siirala istui nuotion ääressä ja valvoi tulta. Se oli jätetty hänen vastuulleen. Oli poroerotusaika vuonna 2017. Leirin naiset olivat nylkemässä juuri teurastettuja poroja.
Savunkatku täytti turkisteltan eteisosan, missä nuotio sijaitsi. Tundralta kerätyt oksat paloivat kituliaasti mutta pitkään.
Siirala vieraili alkuperäiskansa tšuktšien poropaimentolaisleirissä pohjoisen Tšukotkassa.
Siellä hyviin tapoihin kuuluu, että jos vierailu venähtää yli kolmen päivän, pitää vieraan osallistua arjen askareisiin.
Vastuu tulen ylläpidosta oli painava, sillä tulta ei saa päästä päivällä sammumaan, se olisi hengenvaarallista. Siirala nousi ja lisäsi muutaman oksan tuleen.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Tulen vahtimisapu tuli tarpeeseen. Varsinkin poroerotuksen aikaan talvet ovat kiireisiä.
Siiralan vahtivuorolla oksat kuitenkin loppuivat kesken. Polttopuita ei voi käyttää samalla tavalla kuin metsäisessä Suomessa. Tundralla ei kasva puita vaan pensaita jokien varrella, ja niistä kerätään vain kuivuneet oksat.
“Minulle oltiin syystäkin vihaisia”, Siirala sanoo.
(Juttu jatkuu kuvan alapuolella.)
Polttopuiden loppuminen tarkoitti, että joku oli ollut huolimaton tai kokematon ja käyttänyt niitä liikaa.
“Onneksi naapurin ruokakunta antoi omista puistaan, jotta päästiin syömään ennen uutta puunhakureissua.”
Siirala pystyi kuitenkin osallistumaan askareisiin muilla tavoilla, kuten parsimalla poroerotuksessa käytettyjä repeytyneitä telttakankaita.
Syntymälaululla onnea lapsen elämään
Siirala on kokenut Siperian-kävijä. Ensimmäisen kenttämatkansa hän teki vuonna 2004 ja viimeisen vuonna 2019. Kenttämatkoja Koillis-Siperian Sahaliniin, Kamtšatkaan ja Tšukotkaan on kertynyt yhteensä seitsemän.
Näillä matkoillaan Siirala on etsinyt henkilölaulua.
Perinteisesti jokainen tšuktši on saanut vauvana paitsi nimen myös hänelle itselleen kuuluvan oman laulun. Tämän syntymälaulun tarkoitus on ollut tuoda onnea lapsen elämään. Vanhempi sukulainen on tehnyt sen, ja aikuisiällä syntyy toinen henkilölaulu tai useita sellaisia.
Laulu kulkee lapsen mukana elämän vaiheissa.
“Laulu on kuin elävä organismi, joka on koko ajan muutoksessa, jokaisessa laulamishetkessä, mutta sen voi silti tunnistaa”, Siirala sanoo.
Kulttuuriero länsimaiseen musiikkikäsitykseen on valtava.
Henkilölaulu mullisti käsityksen musiikista
Siiralan oma instrumentti on viulu. Hän on opiskellut niin Sibelius-Akatemiassa, Budapestin Liszt-akatemiassa kuin Moskovan Tšaikovski-konservatoriossakin ja esiintynyt kamarimuusikkona, kamariorkesterin konserttimestarina ja sooloartistina ympäri maailmaa.
Miten perinteisen länsimaisen musiikin ammattilainen kiinnostui paleosiperialaisten alkuperäiskansojen lauluperinteestä?
“Kuulin pohjoisten alkuperäiskansojen lauluperinnettä ensimmäistä kertaa nenetsi-poropaimentolaisten leirissä, kun orkesterimme Ensemble XXI vieraili heidän luonaan 2000-luvun alussa”, Siirala kertoo.
Orkesterin kapellimestari Lygia O’Riordan vietti Sahalinissa yli vuoden ja tutustui paikalliseen nivhi-alkuperäiskansaan.
“Häneltä saamieni äänitysten välityksellä kuulin heidän laulujaan, ja musiikin outo kauneus herätti kiinnostukseni. Matkustin sitten itse heidän asuinalueilleen Sahalinissa ja myöhemmin jatkoin Kamtšatkaan ja Tšukotkaan, jonne olen tehnyt neljä kenttämatkaa.”
Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan tekemässään väitöskirjassaan Siirala tutki erityisesti tšuktšien henkilölaulua. Taiteellinen tohtorintutkinto “Kuulokulmia tšuktšien henkilölauluun – Säveltämällä kuuleminen taiteellisen tutkimuksen menetelmänä” valmistui kesällä 2024.
Laulu on osa ihmistä, ja tämä on minussa mullistanut käsityksen siitä, mitä musiikki on.
Meille musiikki on tuotos, joka on tekijästään irrallaan. Joku tekee laulun, ja se on olemassa sen tekijästä tai kenestäkään muustakaan riippumatta.
Nämä henkilölaulut sen sijaan ovat osa ihmisen persoonaa.
“Laulu on osa ihmistä, ja tämä on minussa mullistanut käsityksen siitä, mitä musiikki on”, Siirala sanoo.
Tärkeä osa identiteettiä
Myös Pia Siirala on saanut matkoillaan oman laulun, kaksikin. Se on suuri kunnia. Korjakkivanhus Mulingaut ja tšuktsivanhus Vukvunga lahjoittivat ne hänelle, kun hän vieraili heidän luonaan.
“En ensin edes ymmärtänyt, miten merkittävästä asiasta oli kyse, sillä vasta myöhemmin minulle selvisi, mitä henkilölaulu heille merkitsee, miten tärkeä osa se on ihmisen identiteettiä. Olen kulttuurin ulkopuolinen henkilö, ja kuitenkin minulle lahjoitettiin henkilölaulu.”
Kenttämatkoillaan Siirala tallensi henkilölauluja osana tutkimustaan. Tallentaminen oli hidasta. Kun Siirala meni kylään, ensin teen juonnin lomassa juteltiin isäntäväelle tutuista aiheista kuten vaikkapa poronhoidosta. Sillä tavoin tutustuttiin.
Viulistina Siiralan oli luonnollista luoda yhteyttä paikallisten kylien asukkaisiin musiikin kautta. Vieraillessaan jonkun luona hän soitti heille viulua, jos he vain olivat kiinnostuneita kuuntelemaan. Kun hän oli soittanut, ihmiset alkoivat usein laulaa. Musiikki lähensi.
Siiralaa yllätti myös se, miten avoimesti ja positiivisesti paikalliset suhtautuivat heille vieraaseen länsimaiseen musiikkiin.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Laulujen hienovarainen kielioppi
Vaikka jokaisen henkilölaulu on omanlaisensa, niistä on löydettävissä myös yhteneväisyyksiä. Sukulaisten lauluissa on samankaltaisuuksia – onhan laulut tehnyt joku sukulainen. Samoin esimerkiksi kylien lauluilla on jonkinlainen yhteys. Niissä on tietynlaisia tunnistettavia elementtejä.
Moni tekee omaa henkilölauluaan läpi elämän. Se muuttuu, elää ajassa, mutta on kuitenkin tunnistettava. Tietyt sävel- tai rytmimotiivit toistuvat laulussa.
“Olen yrittänyt kysyä, että mistä te tiedätte, että laulu on jonkun tietyn ihmisen”, Siirala sanoo.
Kysymystä on vaikea asettaa, koska ihmiset eivät puhu musiikillisin termein.
Useimmat henkilölaulut ovat syntyneet tundralla, ja moni poropaimentolaisena pitkään elänyt tšuktši huomaa hyvin hienovaraisetkin erot, joita kylissä tai kaupungeissa elävä ei välttämättä huomaa.
Lapsen laulu voi kuulostaa muusikko Pia Siiralan korvaan aivan samalta kuin toisen lapsen laulu. Lapsen läheiset tunnistavat kuitenkin heti, jos laulu on jonkun toisen.
Lauluissa toistuvat tietyt motiivit. Vähän niin kuin kielellämme on kielioppi, lauluissa on tunnistettavia elementtejä.
Perinne hiipuu
Kuten niin monet alkuperäiskansojen kulttuureihin liittyvät piirteet, myös henkilölaulujen perinne on katoamassa. Omia lauluja on enää vain harvalla, lähinnä vanhemmilla ihmisillä.
Ennen Venäjän vallankumousta monet alkuperäiskansat käännytettiin ortodoksisuuteen, mutta tšuktšit säilyttivät oman uskontonsa ja perinteensä. Neuvostoliiton aikana šamanismi kiellettiin. Koulusivistyksen vuoksi perheet elivät toisistaan erillään, kun lapset kasvoivat sisäoppilaitoksissa. Äidinkielen puhuminen alkoi vähetä, kun koulussa piti puhua venäjää. Venäjän puhumisesta oli myös hyötyä, ja omasta kielestä alettiin luopua myös vapaaehtoisesti.
Nyt syntyvä vauva ei todennäköisesti saa enää syntymälaulua. Vielä on perinteitä vaalivia nuoria ihmisiä, jotka antavat laulun lapsilleen, mutta se on hyvin harvinaista. Vanha perinne hiipuu.
Tšukotka on harvaanasutuin seutu koko Venäjällä. Lisäksi se on erittäin mineraalirikas. Maasta löytyy esimerkiksi jalometalleja, jalokiviä ja timantteja. Alueen tulevaisuutta on vaikea ennustaa.
Moni osaa vielä tšuktšia, mutta venäjää hekin yleensä käyttävät, myös keskenään.
(Juttu jatkuu kuvan alapuolella.)
Taide on meissä valmiina
Toukokuussa 2019 viulisti Pia Siirala lähti Tšukotkasta, viimeistä kertaa pitkään aikaan.
Hänen piti matkustaa Koillis-Siperiaan vielä vuonna 2020 Ensemble XXI -kamariorkesterin kanssa. Hän oli säveltänyt tallentamaansa tšuktšien musiikkiin perustuvia teoksia, ja orkesterin oli määrä mennä soittamaan niitä. Pandemian takia rajat menivät kuitenkin kiinni.
Kun pandemiatilanne alkoi rauhoittua, helmikuussa 2022 syttyi Ukrainan sota. Sen takia Siiralan oli hyvin vaikea enää edes ottaa yhteyttä ystäviinsä Tšukotkassa. Yhteydenotot ulkomailta olisivat myös voineet olla vaarallisia heille.
Siirala oli Moskovassa vielä vuonna 2020. Silloin rajat olivat jo sulkeutuneet pandemian vuoksi, eivätkä lentokoneet ja junat enää kulkeneet. Suomen pääkonsulaatti Pietarissa järjesti kyydin Viipuriin ja sieltä minibussilla Suomeen. Ihan viime hetkillä, sillä seuraavana maanantaina Moskovan rajat sulkeutuivat.
Nyt mahdollisuudet paluuseen näyttävät hyvin kaukaisilta. Kuitenkin aina silloin tällöin Whatsapp-viesti kilahtaa Siiralan puhelimeen ystäviltä eri puolilta Tšukotkaa.
“Ne pienet viestit ja kuulumisen vaihtamiset pitävät yllä toivoa, että sinne voisi vielä tulevaisuudessa palata.”
Kun Siirala aloitti väitöstutkimuksensa, hän ajatteli, että sen yhteydessä hän voisi tehdä itselleen myös oman henkilölaulun.
Työn edetessä hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että hänen päässään oli valmiiksi liikaa musiikkia.
“En pysty pääsemään samanlaiseen tilaan kuin tšuktšit.”
Hän teki sen sijaan kokeellisen viuluteoksen siitä, millaista henkilölaulun etsiminen oli. Musiikissa kuuluu, miten arktinen tuuli käy tundralla.
“Tšuktšeille musiikki on olemisen tapa. Heiltä voi oppia, että taide on meissä, me emme vain tee sitä.”
(Juttu jatkuu kuvan alapuolella.)
Kuuntele Pia Siiralan teos “Seeking the personal song” Spotifyssä
Teksti: Elina Venesmäki ja Taideyliopiston viestintä
Kuvat: Pia Siirala
Tilaa uutiskirje!
Artikkeli on ilmestynyt Taideyliopiston uutiskirjeessä. Saat lisää yhtä kiinnostavaa luettavaa suoraan sähköpostiisi, kun tilaat kuudesti vuodessa ilmestyvän uutiskirjeemme. Tee tilaus täällä!
Oletko jo uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella