Kuvataiteen unohdetut suuruudet
Taiteen ja yhteiskunnan rajojen ravistelijoita, ennakkoluulottomia tienraivaajia, merkittäviä taiteilijanaisia… Taidemaailmassa on lukuisia taiteilijoita, jotka olisivat ansainneet enemmän yleisöä ja tunnustusta. Kysyimme asiantuntijoiltamme, keitä he nostaisivat valokeilaan.
Vanerille tai pahville lateksilla maalattuja arkisia havaintoja. Uusekspressionistisia, ilmaisuvoimaisia töitä. Muun muassa näin on kuvailtu Elonkorjaajat-taiteilijaryhmässä 1970-luvulla vaikuttaneen Leo Ruuskasen töitä.
1940-luvulla syntynyt Ruuskanen oli itseoppinut taiteilija, joka ponnisti vaatimattomista oloista. Savolaissyntyinen nuorimies muutti töiden perässä Ruotsiin, kuten niin moni muukin aikalainen. Länsinaapurissa työura lähti urkenemaan televisiotehtaalla. Tehdastyön ohella Ruuskanen alkoi tehdä taidetta.
Hän liittyi mukaan 1970-luvulla vaikuttaneeseen suomalaiseen Elonkorjaajat-taiteilijaryhmään ja osallistui töillään ryhmän näyttelyihin. Syrjäänvetäytyvänä miehenä hän ei kuitenkaan koskaan itse tullut avajaisiin paikalle.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
”Ei ollut ihme, ettei Ruuskasta näkynyt, sillä häntä ei ollut olemassa. Ruuskanen oli Elonkorjaajien luoma kuvitteellinen taiteilijahahmo, joka sopi hyvin oman aikansa poliittiseen ja kulttuuriseen henkeen”, nykytaiteen tutkimuksen professori Riikka Haapalainen kertoo.
Elonkorjaajille Ruuskanen oli tavallaan taiteen työkalu ja käsitteellinen taideteos itsessään. Fiktiivisen taiteilijan työt syntyivät kollektiivisesti. Kaikki ryhmän jäsenet; Jan Olof Mallander, Peter Widen, Philip von Knorring, Carl-Erik Ström, Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, Olli Lyytikäinen, Janne Vainio, Antero Kare, ja Tuomo Vartiainen; osallistuivat mahdollisuuksien mukaan töiden tekemiseen.
”Teokset syntyivät hiukan liukuhihnamaisesti. Yksi aloitti, ja kun työ alkoi jumittaa, seuraava jatkoi. Siinä oli spontaania tekemisen riemua, improvisointia surrealismin ja avantgarden perinteen hengessä”, Haapalainen sanoo.
Yhteistyönä syntyneet maalaukset olivat hyvin ei-kaupallisia. Ruuskasesta ei koskaan tullut institutionaalista taiteilijaa, jonka töitä museot ja keräilijät olisivat innolla hankkineet. Yksi työ kuitenkin päätyi Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmiin.
Taidepiireistä Ruuskanen katosi 1980-luvulla, jolloin hän tarinan mukaan muutti Intiaan etsimään henkistä polkuaan.
Taiteilijan fiktiivisyys paljastui yleisölle vasta 1990-luvulla, kun ryhmän keskeinen jäsen Jan Olof Mallander paljasti huijauksen. Paljastus ei aiheuttanut suurta skandaalia, mikä johtui ehkä siitä, että Ruuskanen oli aktiivivuosinaankin ollut taiteen marginaalissa. Huijaus ei saattanut ketään noloon tilanteeseen.
Haapalaisen mukaan Ruuskasen suuruus on hänen pienuudessaan. Yksin olemassaolollaan hän on haastanut taiteen yksilökeskeisyyttä – kaanonia, joka nostaa poikkeusyksilöitä jalustalle.
”Leo Ruuskasen perintöä on kollektiivisuus, yhdessä tekeminen, leikillisyys ja spontaanius. Hän ja hänen työnsä osoittivat, miten moninaista taide voi olla. Samoin Ruuskasen hahmo koetteli sitä, missä menevät taiteen ja yhteiskunnan rajat”, Haapalainen pohtii.
Vaatimaton uudisraivaaja
”Jos Lauri Anttila olisi ollut ruotsalainen, hän olisi ollut kansallissankari ja hänellä olisi oma museo.” Näin Kuvataideakatemian dekaani Hanna Johansson muistelee jonkun taannoin kuvanneen hiljattain edesmennyttä kuvataiteilijaa ja Kuvataideakatemian pitkäaikaista professoria ja rehtoria Lauri Anttilaa (1938-2022).
”Taideväen keskuudessa häntä ei suinkaan ole unohdettu, mutta suurelle yleisölle hän on jäänyt aika tuntemattomaksi”, Johansson tarkentaa.
Anttilan uraa ja hänen merkitystään suomalaiselle nykytaiteelle Johansson kuvailee joka tapauksessa hyvin merkittäväksi.
Hänen opetuksensa, erityisesti luentonsa kuvallisen ajattelun perusteista, vaikutti useammankin taiteilijasukupolven ajatteluun ja tekemiseen. Opettajana Anttila oli vilpittömän kiinnostunut opiskelijoista ja heidän ideoistaan ja teoksistaan. Hän myös osasi kannustaa ja ohjata eteenpäin, kun nuoren taiteilijan tielle tuli mutkia ja vaikeita tilanteita.
Taiteilijana Anttila oli tienraivaaja.
”Hän toi 1970-luvulla Suomeen ensimmäisenä käsitetaiteen viimeisimpiä metodeita. Hän esimerkiksi valokuvasi Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa samaa kukkaniittyä säännöllisin väliajoin yhden vuorokauden ajan. Auringonvalon vaikutus kasveihin näkyi konkreettisesti, kukkien avautumisena ja sulkeutumisena valon määrän mukaan. Ote oli aivan uudenlainen verrattuna tuon ajan suomalaiseen taiteeseen, jota leimasi paljolti yhteiskunnallinen realismi.”
Teoksissa näkyivät Anttilan mielenkiinnon kohteet kuten historia, romantiikan ajan ajattelu, tiede, tieteenhistoria, avaruus, näkymättömät radioaallot ja sähkö.
Usein Anttila kokosi työnsä yksittäisistä fragmenteista, jotka saattoivat olla niin valokuvia, tekstejä kuin alkeellisia mittaustuloksia lämpötiloista tai kuljetusta matkasta.
”Yhdessä pääteoksessaan Kunnianosoitus Werner Holmbergille, hän seurasi Suomen ensimmäisen maisemamaalarin vuonna 1859 patikoimaa reittiä kävellen. Anttila kokosi tältä matkalta vitriiniin kokoelman erilaisia mittaustuloksia, valokuvia, piirroksia, kiviä ja kuivattuja kasveja – jonkinlaista todistusaineistoa.”
Paitsi taiteessa myös tutkimuksessa Anttila oli etujoukoissa. Hän rakensi tapaa tehdä taiteellista tutkimusta, jota ei Suomessa aiemmin oltu juurikaan tehty.
Jälkensä Kuvataideakatemiaan Anttila jätti muun muassa perustamalla tila-aikataiteen koulutusohjelman ja luomalla verkostoja ulkomaisiin taideyliopistoihin.
Entä miksi ennakkoluuloton oman tiensä kulkija on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi? Siihen on Johanssonin mielestä monia syitä.
”Anttila oli hyvin vaatimaton, hän ei koskaan tehnyt itsestään numeroa. Hän halusi rakentaa ja tarjota muille mahdollisuuksia. Toisaalta Anttilan taide saattaa tuntua hieman hankalalta. Työt eivät ole suuria ja värikkäitä vaan ennemminkin visuaalisesti niukkoja. Teokset vaativat myös perehtymistä, keskittymistä, ajattelutyötä. Ne eivät avaudu katsojalle nopeasti”, Johansson pohtii.
Miesten ja Neuvostoliiton varjossa
”Tuberkuloosiin vain 35-vuotiaana kuollut moskovalainen Ljubov Popova (1889-1924) oli venäläisen avantgarden keskeinen hahmo ja kubofuturismin kärkinimiä Euroopassa. Silti emme tunne häntä samalla tavoin kuin hänen miespuolisia kollegoitaan Kazimir Malevitšia tai Vladimir Tatlinia”, Taideyliopiston Tutkimusinstituutin taidehistorian ja -teorian professori Anita Seppä perustelee omaa valintaansa.
Popovan työ painui pitkäksi aikaa unholaan osin siksi, että idän ja lännen välille laskeutui jonkinlainen taiteen esirippu. Pian Popovan kuoleman jälkeen sosialistisesta realismista tuli Neuvostoliitossa ainoa sallittu estetiikka, ja avantgarde jäi idässäkin piiloihin.
Sepän mukaan myös länsimainen taidehistoriankirjoitus on syypää siihen, että Popova unohdettiin. Historiankirjoitus on pitkään kertonut sankarimaisten taiteilijamiesten tarinaa.
Venäläisissä taidepiireissä Popova ei kuitenkaan ollut omana aikanaan mikään erikoisuus. Hän oli yksi monista merkittävistä taiteilijanaisista. Popova oli keskeinen hahmo niin Tatlinin Torni-projektissa, jossa Venäjälle oli tarkoitus rakentaa Eiffelin tornin kaltainen teollisen ajan monumentti. Samoin hän oli yksi suprematistien aktiiveista. Jälkimmäisestä ryhmästä tunnetuin nimi on Malevitš.
”Avantgardistit itse ajoivat tasa-arvoa, naisten vapautusta”, Seppä huomauttaa.
Popova syntyi vuonna 1889 Moskovassa hyvin varakkaaseen ja oppineeseen perheeseen. Taideopinnot hän aloitti 11-vuotiaana. Nuoruudessaan hän matkusteli ympäri Venäjää ja Eurooppaa. Pariisissa hän opiskeli kubistien studiolla.
Ura oli lyhyydestään huolimatta vaiheikas. 1910–1920-luvuilla Popovan maalaustyyli vaihtui moneen otteeseen. Alkuvaiheen työt olivat perinteisiä maisemia, asetelmia ja muotokuvia. Pian tyyli vaihtui kubistiseksi ja sitten kubofuturistiseksi. ”Maalauksellista arkkitehtuuria” -teossarja taas on hyvin abstrakti.
Bolševikkivallankumouksen aikaan Popova innostui uuden teknologian ja taiteen yhdistämisestä. 1920-luvulla hän poimi abstrakteihin töihinsä elementtejä venäläisestä kansankulttuurista.
Lännessä Popova löydettiin uudelleen Neuvostoliiton hajottua. Vuonna 1991 New Yorkin MoMassa oli hänen retrospektiivinen näyttelynsä.
”Moni varmasti yllättyi hänen töidensä häikäisevästä monipuolisuudesta, innovatiivisuudesta ja kerroksellisuudesta. Siltikään häntä ei tunneta edelleenkään kovin hyvin”, Seppä sanoo.
Sepän mukaan Popovan kaltaisten unohdettujen taiteilijoiden nostaminen esiin on tärkeää, jotta kuvataiteen aiemmin niin länsi- ja mieskeskeistä kaanonia voisi tarkastella uudelleen.
Taidehistoriankirjoituksen ei pidä sivuuttaa naisia tai globaalia etelää.
”Halusin esitellä Popovan myös siksi, että hänen perintönsä on niin ajankohtainen. Vaikeita aikoja elänyt taiteilija halusi puhua siitä, miten voisi rakentaa aiempaa parempaa maailmaa. Mekin tarvitsisimme kaiken synkkyyden ja negatiivisuuden keskellä sellaista ajattelua”, Seppä päättää.
Teksti: Anu Vallinkoski
Tilaa uutiskirje!
Artikkeli on ilmestynyt Taideyliopiston uutiskirjeessä. Saat lisää yhtä kiinnostavaa luettavaa suoraan sähköpostiisi, kun tilaat kuudesti vuodessa ilmestyvän uutiskirjeemme. Tee tilaus täällä!
Oletko jo uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella.