Julkinen taide saa katsomaan maailmaa uudella tavalla
Julkisen tilan taiteen ei välttämättä tarvitse näyttää taideteoksilta, taiteilija-tutkija Denise Ziegler sanoo. Sen sijaan se voi mahdollistaa jotain.
Itäkeskuksesta tulee mieleen monia asioita, mutta julkinen taide ei ole ensimmäisiä niistä.
Täällä me nyt kuitenkin olemme, sillä Denise Ziegler on halunnut tavata mieluummin kauppakeskus Itiksen Tallinnanaukiolla kuin keskustassa, jota olen alun perin ehdottanut.
Ziegler on julkiseen taiteeseen ja kaupunkitilaan erikoistunut taiteilija ja tutkijatohtori Taideyliopistolla, ja tarkoituksena on kävellä, keskustella ja pohtia sitä, mitä kaikkea julkinen taide voi tänään olla.
Perinteisesti se on tarkoittanut julkisesti eli yhteisistä varoista rahoitettua, julkisessa tilassa olevaa taidetta. Nykyään käsite on laajempi ja viittaa kaikkeen julkisessa tilassa olevaan taiteeseen.
Kaupunkitilan tutkimiseen erikoistuneen taiteilijan mielestä aihetta kannattaisi lähestyä vieläkin laajemmasta näkökulmasta.
Tallinnanaukiolla Ziegler tarkastelee ympäristöään uteliaana. Pienellä aukiolla on mainoksia, lasten leikkipaikka, erivärisiä penkkejä, kukkaistutuksia laatikoissa, torikojuja, jäätelökioski, katettu tupakkapaikka, terassipöytiä. Tynnyreihin istutettuja puita.
Aukion perältä löytyy myös yksi taideteos, Kimmo Schroderuksen ohuista, kumpuilevista terästangoista taivutettu Kuru-veistos vuodelta 2006.
Zieglerin silmin taideteos, niin hieno kuin onkin, on vain yksi elementti muiden joukossa.
”Näen kaiken tämän, kun kuljen täällä jalankulkijana.”
Siksi Ziegleristä ei ole mieltä keskittyä tarkastelemaan vain taidetta. Julkista taidetta kun ei koeta erillään ympäristöstään, vaan osana sitä.
Järkevä julkinen tila
Olemme kävelleet Tallinnanaukiolta Turunlinnantien yli kulkevan kävelysillan kautta kulttuurikeskus Stoan edessä olevalle aukiolle. Zieglerin huomio kiinnittyy tukeviin, puisiin tuoli- ja pöytäryhmiin aukion laidalla.
Paikat, joissa voi vain istua ja kuluttaa aikaa ilman että tarvitsee ostaa mitään, ovat harvinaisia, Ziegler miettii. Toisaalta Suomessa pidetään helposti epäilyttävänä, jos istuskelee joutilaana penkillä keskellä päivää.
”Ajatellaan, että eikö se ole töissä. Keski-Euroopassa on ihan tavallista viettää aikaa puistoissa ja julkisessa tilassa, vaikka tauoilla kesken työpäivän.”
Denise Ziegler itse on kotoisin Sveitsin Luzernista, mutta asunut Suomessa jo 1990-luvulta asti.
Ziegleriä kiinnostaa, millainen tuntuma meillä on julkiseen tilaan. Pitääkö sen Suomessa olla järkevää ja tehokasta? Taide puistoissa poissa tieltä ja kulkuväylät avoinna paikasta toiseen siirtymiseen?
Toisaalta kulttuurit ja arvostukset muuttuvat. Taiteilijan tehtävänä on reflektoida ja kuulostella, millaisille kohtaamisille milloinkin on tarvetta ja miten niitä voisi edistää.
Taideteos mahdollistajana
Mitä Zieglerin mielestä sitten pitäisi ottaa huomioon, kun suunnitellaan uusia teoksia julkiseen tilaan?
”Itse aloitan juuri näin kuin mitä me nyt teemme. Vietän alueella aikaa, pyöräilen ja kävelen siellä eri vuorokauden- ja vuodenaikoina. Sitten mietin, miten siihen kaikkeen voisi reagoida.”
Julkisen tilan taiteen ei välttämättä tarvitse näyttää taideteoksilta, Ziegler sanoo. Sen sijaan ne voivat mahdollistaa jotain.
”Minun teoksistani ihmiset eivät aina edes tiedä, että ne ovat taidetta.”
Tällainen on esimerkiksi Töölön pallokentän takaisessa puistossa korkealla kalliolla oleva kivestä tehty kapellimestarin koroke, jonka Ziegler on suunnitellut. Kuka tahansa voi kiivetä korokkeelle vaikka pitämään puhetta tai ihailemaan edessä avautuvaa maisemaa.
Konsertto laaksolle -nimisen teoksen idea syntyi urheilukentän äänistä, jotka kuuluvat puistoon, vaikka itse tapahtumat eivät sinne näy.
”Joskus näen lenkkeilijän venyttelevän sen päällä. Teos on siinä odottamassa, että joku käyttää sitä. Silloin se toteutuu.”
Runosäkeitä viemärikaivojen kansissa
Kaksikymmentä vuotta sitten Ziegler teki teoksen, joka koostui runonsäkeistä viemärinkaivojen kansissa keskikaupungin kaduilla.
Prosessi oli pitkä ja mutkikas. Kun teos vihdoin oli valmis ja kannet paikoillaan, Ziegler meni innokkaana katsomaan, miten ihmiset reagoisivat niihin.
Kukaan ei huomannut mitään.
Pari vuotta myöhemmin joku kysyi niistä Helsingin Sanomien Kirstin ja Torstin palstalla. Muutama vuosi sitten kansista kirjoitettiin jälleen julkisuudessa. Joku kertoi maailman näyttäneen erilaiselta runosäkeiden huomaamisen jälkeen, sillä hän oli alkanut tarkkailla, näkysikö ympärillä jotain muutakin erikoista.
”Se on minusta paras kritiikki, jonka sellaisesta teoksesta voi saada. Että se muuttaa jotakin, ikään kuin herkistää katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Kun huomaa taiteen, voi huomata paljon muutakin, sellaista mikä ei ole taidetta.”
Julkisen taiteen ei välttämättä tarvitse olla suurta ja komeaa. Se voi olla myös jotakin pientä ja hiljaista, sellaista mikä välillä painuu unohduksiin ja sitten taas löydetään.
”Taide voi nostaa esiin tärkeän kysymyksen siitä, mitä täällä tapahtuu, mitä tämä on. Julkisen taiteen tehtävä on hämmentää ja herättää uteliaisuutta.”
Kenelle kaupunki kuuluu
Olemme kiertäneet rapistuneen mutta arkkitehtuuriltaan arvokkaan Puhoksen ostoskeskuksen ja ihailleet keskellä Stoan parkkipaikkaa olevaa kiveä eli Olli Salon Pakokaasu-veistosta, joka ilman Zieglerin harjaantunutta katsetta olisi jäänyt huomaamatta.
Keskustelu on rönsyillyt pikamuodista Alpeilla vaeltamiseen, Stoan aukiota kiertävästä leipäjonosta julkisen taiteen tilaamisen käytäntöihin ja Taideyliopiston uuden Sörnäisten kampuksen rakennustöihin, joita Ziegler parhaillaan dokumentoi.
”Tästä huomaa, että kun puhutaan julkisesta taiteesta, puhutaan tapahtumista, siitä mitä ihmiset tekevät, miten he liikkuvat, mitä he tilaan jättävät.”
”Julkisen taiteen painopiste on pikkuhiljaa siirtymässä staattisesta jonkin esineen esille laittamisesta tilan käyttämiseen.”
Samalla voi kysyä, miten pitkään taideteoksen ylipäätään pitää kestää.
Hyvä esimerkki aikaa kestäneestä ja ympäristöönsä hyvin sopivasta teoksesta on Zieglerin mielestä Hannu Sirenin kulttuurikeskus Stoan aukiota hallitseva, neljästä korkeasta, sinisestä kivipylväästä koostuva Stoa-veistos vuodelta 1984.
Teos antoi paikalle niin omaleimaisen ilmeen, että samana vuonna valmistunut kulttuurikeskus nimettiin sen mukaan.
Mutta yhtä hyvin julkiset teokset voisivat olla lyhyempikestoisia, ottaa kantaa johonkin, mikä juuri nyt tapahtuu, ja sitten taas väistyä uuden tieltä, Ziegler sanoo.
”Aiemmin julkisen taiteen tehtävänä oli edustaa kollektiivisia, virallisia muistoja. Muistomerkin sai valtionpäämies, kirjailija tai muu tunnettu henkilö, joka oli tehnyt jotain merkittävää. Minun mielestäni muistamisen arvoiseksi voisi nostaa yleisön, ihmiset, jotka täällä nyt ovat. Millaisia muistomerkkejä heille – meille – voisi rakentaa?”
Samalla tavoin kuin vaatteista mietitään, mistä materiaaleista ne on tehty, kaupungista voisi miettiä, mistä se koostuu ja kenelle se kuuluu, Denise Ziegler pohtii.
”Kaupungin ja taideteosten, joita sinne tehdään, tulisi olla sillä tavalla kestäviä, että ne tukisivat ihmisiä, jotka kaupunkia käyttävät.”
Taiteesta jää jälki tai sitten ei
Vuonna 2019 Ziegler teki taideteoksen, joka nähtiin kevään ja kesän aikana ravintola Töölönrannan, Tuomiokirkon ja Kaarelan jäähallin edustalla Helsingissä. Se oli suuri, pressulla päällystetty kuutio, joka viidentoista minuutin välein sylki alalaidassaan olevasta aukosta jääpaloja maahan.
Jos oli aurinkoinen päivä, jääpalat sulivat ja jäljelle jäi vain lätäkkö vettä, joka sekin pian haihtui pois.
Jos päivä oli pilvinen, jääpalat kasaantuivat maahan keoksi.
Teoksen nimi on Helmiä sioille, ja Zieglerin mukaan se on vähän kuin julkinen taide.
”Sitä tehdään, vaikka kaikki eivät sitä samalla tavalla arvosta.”
Eikä Zieglerin mielestä tarvitsekaan. Julkinen taideteos voi olla maailmoja muuttava kokemus, uteliaisuuden herättäjä tai helmiä sioille, ja se on ihan ookoo.
Teksti Silja Ylitalo
Kuvat Sanna Lehto
Artikkeli ilmestyi alun perin Issue X -liitteessä syyskuun 2020 Image-lehden välissä.
Lue lisää: Asmo Jaaksi kertoo uudisrakennuksen taidekilpailusta