Ihmisen jälkeen: Ekologinen kriisi on nostanut suhteemme muuhun elävään sekä tieteen että taiteen aiheeksi
Aina joskus käy niin, että taide onnistuu nostamaan esiin merkittäviä ilmiöitä ja kehityskulkuja ennen tiedettä. Juuri siksi nyt on posthumanismin aika.
Kun taidehistorioitsija Hanna Johanssonin väitöstilaisuus oli ohi helmikuussa 2005, häntä lähestyi innostunut nainen. Hän oli tieteenfilosofi Tarja Knuuttila, joka halusi puhua yhdestä Johanssonin väitöskirjassaan käsittelemästä työstä, Lauri Anttilan Hommage á Holmberg -teoksesta. Se oli Knuuttilan mukaan ällistyttävä teos – tieteenfilosofin näkökulmasta. Kuvataiteilija Anttila oli käsitellyt jo vuonna 1985 samoja kysymyksiä, joita tieteenfilosofit alkoivat pohtia 10–15 vuotta myöhemmin. Anttila oli muun muassa käsitellyt tieteenfilosofista ajankohtaista kysymystä, tuleeko tieteen esittää kohteensa totuudenmukaisesti.
Jos taiteentekijät pystyvät ratkomaan tieteellisiä pulmia kauan ennen kuin niistä tulee tutkimuksen valtavirtaa, voisiko taide hyödyttää tiedeyhteisöä tehokkaammin? Esimerkiksi eläinten oikeudet ovat olleet taiteilijoiden materiaalia kauan ennen kuin se on lähtenyt vyörymään yhteiskunnalliseksi liikkeeksi.
(Artikkeli jatkuu linkin alapuolella.)
Yksi tiedeyhteisöä tällä hetkellä puhuttavista teemoista on posthumanismi. Se on monimutkainen filosofinen suuntaus, joka kyseenalaistaa ihmiskeskeisen ajattelun. Kun länsimainen ihminen on keskittynyt omaan napaansa ja muiden lajien sortamiseen, se on unohtanut, että muillakin organismeilla saattaa olla arvoa.
Tekoälytutkimus ja geeniteknologia ovat pakottaneet ihmisen pohtimaan, kuinka selkeästi eroamme toisista elollisista ja elottomista olioista.
Nyt pohditaan vakavasti esimerkiksi joulukuusien kärsimystä. Metsänhoitaja-tietokirjailija Peter Wohllenben esittää suositussa Puiden salattu elämä -kirjassaan, kuinka puut lähettävät tovereilleen ”kemiallisen avunhuudon”, kun ne kaadetaan. Ihminen ei tietenkään kuule huutoa, mutta se on meidän rajoittuneiden aistiemme vika. Samaan aikaan pohditaan, kuuluvatko ihmisoikeudet eläimille. Kun eläinten älykkyydestä ja kivun kokemuksesta saadaan jatkuvasti lisää näyttöä, kysymyksiä on entistä vaikeampi sivuuttaa.
Tosin taiteessa mikään näistä ei ole uutinen. Taidemaalari, kuvanveistäjä ja taidegraafikko Pekka Nevalainen käsitteli posthumanistisia teemoja jo 1980-luvulla.
”Monet hänen teoksensa ovat aivan edelläkävijöitä kauan ennen nykyistä buumia. Eikä hän tietenkään tiennyt posthumanismista mitään, sillä silloin ei edes tiedetty sellaisesta ajattelun suuntauksesta”, taidehistorioitsija Hanna Johansson sanoo.
”Nevalainen käsitteli omaa egoaan, ja rinnasti elollisen ja elottoman. Nykyisin sitä tunnutaan tehtävän joka päivä ja asiaa käsitellään Taideyliopiston monilla kursseilla.”
Tieteiskirjallisuus nosti esiin toislajiset
Posthumanistisen ajattelun katsotaan alkaneen vuosina 1946–1953 pidetystä kybernetiikkaa käsittelevästä Macy-konferenssien sarjasta. Kirjallisuudessa, erityisesti tieteiskirjallisuudessa aihetta on käsitelty sitäkin aiemmin. Finlandia-palkittu scifi- ja fantasiakirjailija Johanna Sinisalo sanoo, että kirjailijat ovat tehneet äärimmäisen tärkeää työtä yrittäessään samaistua toisenlaisiin olentoihin kuin ihminen. Esimerkiksi Isaac Asimov loi vuonna 1972 Itse jumalat -romaanissa ei-ihmiskeskeisen muukalaislajin, jolla on erilainen fysiikka ja sukupuolijärjestelmä.
”Aika monessa scifissä on käsitelty eläinten tietoisuutta. Kirjoissa on lähdetty spekuloimaan, miltä maailmamme näyttäisi, jos eläimet jouduttaisiin tunnustamaan vertaisiksemme”, Johanna Sinisalo sanoo.
Esimerkiksi vuonna 1963 julkaistu alkuperäinen Pierre Boullen Apinoiden planeetta -romaani kuvaa tilannetta, jossa ihmiskunta on tyhmentynyt niin paljon, että kilpaileva kädellislaji menee kehityksessä ohitse. Sinisalon mukaan scifin yksi tärkeimmistä tehtävistä on verrata ihmistä ja ihmisestä poikkeavia olentoja, jotta pystyisimme ymmärtämään itseämme.
Kirjallisuus on ennakoinut monia isoja yhteiskunnallisia teemoja, kuten ihmisen ja eläimen välisen rajan hämärtymisen. Toinen toistuva teema scifissä on ollut koneiden tietoisuus. Isaac Asimovin I, Robot -kirjan androidi pohtii, miksi sitä ei lasketa ihmiseksi, vaikka sillä on kaikki vaadittava kalusto.
Asimov kirjoitti teoksen vuonna 1950. Nyt samaa pohtivat oikeat robotit.
Miten määritellään ihminen?
Voiko valokuva robotista olla kuva henkilöstä?
Voi, jos kysytään maailman arvostetuimman henkilökuvakilpailun Taylor Wessing Photographic Portrait Prizen raadilta. Valokuva Hiroshi Ishiguron kehittämästä Erica-robotista voitti viime marraskuussa järjestetyssä kilpailussa kaksi palkintoa. Kuvan on ottanut suomalainen valokuvataiteilija Maija Tammi.
”Halusin käsitellä sitä, miten määritellään ihminen ja ihmisyys. Muutkin asiat voivat olla tietoisia kuin me. Ihmisyyttä määritellään myös suhteessa visuaalisuuteen. Aborttikeskustelussa on merkittävää milloin alkio alkaa näyttää ihmiseltä.”
Tammi halusi kyseenalaistaa inhimillisyyden määrittelyn lisäksi myös konservatiivisen henkilökuvalajityypin, johon sisältyy ajatus, että potretti kertoo jotain syvempää psykologiaa kuvattavasta. Entä kun kuvassa on hyvin paljon ihmistä muistuttava eloton – onko kuva portti myös androidin sieluun?
Tammi teki selväksi raadille, että kuvassa on robotti.
”Kirjoitin, että kuva on kilpailun sääntöjen vastainen. Niissä sanotaan, että kuvattavan pitää olla elävä. Kyse on siitä, miten elossa oleva määritellään.”
Valokuva on osa valokuvasarjaa, johon kuuluu neljä kuvaa, jokainen eri henkilöstä. Sarjan nimi on paljonpuhuva: One of Them Is a Human. Katsojan tehtäväksi jää pohtiminen, kuka kuvien henkilöistä mahdollisesti on ihminen – ja onko sillä loppujen lopuksi väliä.
”Voidaan pohtia, miten määritellään ihmismäinen käytös. Tietoisuus on yksi, mutta riittääkö, että henkilö käyttäytyy inhimillisesti.”
Tammen mukaan yhä ajatellaan hyvin kartesiolaisesti – eli niin, että ihminen koostuu ruumista ja sielusta.
Konservatiivisen kilpailun voitto kertoo hänen mielestään siitä, että aika on kypsä muiden olioiden kuin ihmisten elossaolon ja inhimillisyyden miettimiseen. Robottikuvan voitto herätti keskustelua ja kritiikkiä. Eräs valokuvaaja uhosi lähettävänsä seuraavalla kerralla kilpailuun kuvan sohvasta.
Maailma eläimen silmin
Tieteessä on tapahtunut 2000-luvulla animal turn, eläinkäänne, jonka myötä eläimiä on alettu tarkastella aiempaa moniulotteisemmin. Samoin on käynyt myös taiteessa.
Taiteilija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson aloittivat vuonna 2012 Toisten lajien historia -hankkeen, jossa he halusivat kirjoittaa uusiksi muiden kuin ihmisten historiankirjoitusta. He saivat projektista mediataiteen valtionpalkinnon vuonna 2016.
Yksi osa hanketta oli Naudan historian museo. Millainen on lehmän tarina, jos sitä ei kerro ihmisen näkökulmasta? Silti he eivät päässeet irti ihmiskeskeisestä ajattelusta.
”Toisten lajien käsittelyn kautta koetetaan näyttää ihmiskulttuurin sokeita pisteitä. Ihmisyyden kritiikki on hankkeessa sisäänkirjoitettu”, Terike Haapoja sanoo.
Museon lisäksi hankkeeseen kuului paljon muutakin: Vuoden 2014 Baltic Circle -teatterifestivaalille Haapoja ja Gustafson tekivät eläinten oikeuksia käsittelevän Oikeusjuttu-esityksen ja vuonna 2016 he rakensivat Suvilahden Tiivistämöön Epäinhimillisyyden museo -kokonaisuuden, johon kuului niin videoinstallaatioita, seminaareja kuin vegaanikahvilakin.
Tuula Närhinen on yksi suomalaistaiteilijoista, joka on yrittänyt ”nähdä eläimen silmin”. Teoksessa Eläinkamerat hän rakensi neulanreikäkameroita ja sijoitti ne maastoon eläinten silmien korkeudelle. Eläinten jäljillä -teoksessa hän keräsi noetulle lasilevylle eläinten jättämiä jälkiä syöttien avulla. Närhinen on kuitenkin tietoinen, ettei ihminen voi ikinä asettua toisen eläimen asemaan ja pään sisään. Taiteilija voi ainoastaan katsoa itseään eläimenä muiden eläinten joukossa.
”Viime kädessä kyse on siitä, että mitä paremmin ihminen tuntee oman eläimellisyytensä, kuten oman ruumiinsa ja oman aistiapparaattinsa toiminnan, sitä kautta pystyy ymmärtämään, että on myös toisenlaisia tapoja havannoida ympäristöä.”
Ymmärtäessään tämän ihmisestä tulee empaattisempi – myös muita olioita kohtaan. Enää ei riitä, että taiteilija katselee maailmaa yläpuolelta.
On vaikea kuvitella, että vuonna 2018 kukaan suomalaistaiteilija tekisi videon, jossa tappaa kissanpennun. Tasan 30 vuotta sitten Teemu Mäki teki niin, ja tokihan siitä kohu syntyi, mutta lähinnä moraalinen närkästys. Nyt ajatus olisi monin tavoin problemaattisempi. Enää ei esimerkiksi kysytä, tuntevatko eläimet kipua, vaan millaista kipua ne tuntevat.
Sisäänrakennettu kritiikki
Ilmastonmuutos ja muut akuutit ekologiset kriisit ovat pakottaneet pohtimaan, mikä on ihmisen rooli tällä planeetalla. Ekologinen uhka on yksi syy posthumanismin nykyiselle suosiolle.
Kun taiteilija käsittelee ihmisen aiheuttamaa ympäristökriisiä, voiko hän olla ottamatta oman lajin toimintaan kantaa? Tuula Närhisen mukaan taiteilija ei voi ulkoistaa itseään.
”Ei voi puhua vain ihmisen ulkopuolisesta luonnosta. Vaikka kuinka tekisi posthumanismia, ihminen ei pääse pois sopasta, jonka se on keittänyt.”
Närhinen on itse tehnyt paljon meren muovisaastetta käsitteleviä teoksia, jotka eivät ole ympäristökasvatusta, vaan taidetta. Muoviteoksia on myös kritisoitu – hän on kuulemma kuvannut mereen syydettyä muovia kauniina. Närhisen mukaan taide voi käsitellä ekologisia teemoja luonnontiedettä monipuolisemmin ja runollisemmin. Taiteen kun ei tarvitse todistaa mitään.
Terike Haapojan mukaan posthumanismi on tänä päivänä riittämätön, jos siihen ei yhdistä dekolonialistisia, antirasistisia ja feministisiä näkökulmia. Kun on luotu keinotekoinen raja, on ollut helpompi perustella eläimiin – ja sitä kautta myös erilaisiin ihmisryhmiin – kohdistuvaa alistamista ja väkivaltaa. Haapojan mukaan rasismilla ja toisten lajien sorrolla on yhteiset juuret.
Toisin sanoen: kaikki ihmiset eivät ole aiheuttaneet tuhoa tällä planeetalla. Taiteen keinoin voi näyttää, että ihmisyyttä voi käyttää myös hyvään.
Taiteen ja tieteen dialogi
Tiedeyhteisö pyrkii ratkomaan ekologista kriisiä, mutta se on yksin voimaton. Toukokuussa 2018 Taideyliopisto ja Helsingin yliopisto järjestävät Helsingin Vallisaaressa ilmastonmuutokseen liittyvän kurssin Think Like a Forest. Kurssin vetäjinä on kaksi aktivistia – brittiläinen John Jordan ja ranskalainen Isabelle Fremeaux. Heidän lisäkseen saarella on taideopiskelijoita ja ilmastonmuutoksen tutkimuksen opiskelijoita. Aktivistileiri oli Taideyliopiston Ecology and Contemporary Performance -ohjelman vetäjän Kira O’Reillyn idea. Mitä leirillä tapahtuu?
”Se on keskeinen kysymys: me emme tiedä, mitä siellä tulee tapahtumaan. Yhdistelmä voi tukea kaikkia. Dialogi mahdollistaa näkemään enemmän.”
Taiteilijoilla voi olla tehtävä ekologisen kriisin – jos ei ratkaisemissa, niin ainakin hahmottamisessa. Esimerkiksi fiktion avulla voi näyttää silmiä avaavia tulevaisuuskenaarioita.
Taiteilijat imevät jatkuvasti vaikutteita ja ideoita tieteestä, mutta toiseen suuntaan on monimutkaisempaa.
”Jos fyysikko lähetetään galleriakierrokselle, ne jutut ei välttämättä aukea, sillä hänen käsityksensä taiteesta voi olla liian kapea. Taiteen materiaalisuuden tunnistaminen vaatii asiantuntemusta”, taidehistorioitsija Hanna Johansson kertoo.
Posthumanististenkin ajatusten ymmärtäminen vaatii humanisteja – taiteentutkimusta ja tulkitsemista. Ilman Johanssonin taidehistorian tutkimusta tieteenfilosofi Tarja Knuuttila ei olisi välttämättä ikinä tiennyt Lauri Anttilasta mitään, tai ainakaan uraauurtavista ideoista taiteen taustalla.
Eivätkä taiteilijatkaan aina ole muita edellä.
”2000-luvun alkupuolella teatteripiireissä kukaan ei ollut kiinnostunut ympäristöasioista”, Terike Haapoja kertoo. Ilmastokriisi oli kuitenkin jo tutkijoiden tiedossa.
”Yritin nostaa esiin, että eikö ympäristökysymystä voisi käsitellä teatterissa, mutta monien mielestä sillä ollut mitään tekemistä teatterin kanssa.”
Ehkä tärkeintä tässä ajassa onkin vuoropuhelu yli taide- ja tiederajojen, ja nyt sitä tapahtuu yllättävän paljon. Johanna Sinisalo oli haastattelua edeltävällä viikolla tiedekeskus Heurekan tapahtumassa keskustelemassa ilmastonmuutoksesta, ja valokuvaaja Maija Tammi oli juuri lähdössä tekoälytutkijoiden tapahtumaan Itävaltaan. Hanna Johansson on ollut Pariisissa ja New Yorkissa taiteentutkijoiden ja matemaatikkojen konferenssissa.
Tietysti myös Vallisaaren Think Like a Forest -kurssi on pyrkimys dialogiin.
”Ihmisillä, jotka katsovat ilmastonmuutosta vakavasti, voi olla paljon annettavaa taiteilijoille. Tiedemiehet voivat myös opettaa taiteilijoita toimimaan tiimissä”, Kira O’Reilly sanoo.
Hänen mielestään taiteen tehtävä on opettaa ihmisistä empaattisempia. Ihmisen on ymmärrettävä, että se on myös eläin. Eläin, jolla on keho.
Tuula Närhinenkään ei näe omaa Muovimuotoilua Itämerestä -teostaan pessimistisenä.
”Siinä on evolutiivinen perspektiivi, joka on positiivinen. Emme voi tietää, mihin kaikki johtaa. Ihmisen kannalta maailma näyttää menevän huonoon suuntaan, mutta luonto on jatkuva vuorovaikutuksen prosessi. On olemassa muovia syöviä organismeja.”
Teksti Ilkka Pernu
Kuva Petri Summanen
Artikkeli on julkaistu alun perin Issue X -liitteessä, joka ilmestyi maaliskuussa 2018 Image-lehden välissä.