”Aina liikaa tai liian vähän” – Tanssitaiteilijat pureutuivat siihen, miten luokka tuntuu ruumiissa
Tanssitaiteilijat tutkivat luokkataustan vaikutusta ruumiiseen ja kohtasivat ensin häpeän, sitten ylpeyden.
”Tämä on lähtenyt häpeästä, mutta on yritetty tulla sieltä kohti ylpeyttä”, kuvailee Laura Lehtinen, toinen Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen (2019–2023) vetäjistä, fasilitoijista, ja taiteellisista vastaavista.
”Olimme puhuneet häpeästä ja sen käsittelemisestä tanssitaiteen keinoin. Kävin opinnäytteessäni Teatterikorkeakouluun luokan kysymysten äärellä, ja tulin siinä kysyneeksi Lauran luokkataustasta. Siitä se sitten lähti”, kertoo työpari Elsa Heikkilä.
Hän kertoo äitinsä tehneen aikoinaan isoja taloudellisia uhrauksia lastensa eteen, ”koska ajatteli, että tanssiminen tekee hyvää ihmiselle”. Heikkilä pääsi tanssitunneille ja joskus jopa Mikkeliin katsomaan balettia.
Lehtinenkin pääsi balettitunneille kavereiden perässä. Baletti, johon hän koki 6–10-vuotiaana olevansa ”liian jäykkä ja liian lihava”, jäi, mutta tanssi ei.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Nykyisin Lehtinen toimii freelance-tanssitaiteilijana ”silloin kun on tilaa, aikaa, rahaa ja jaksamista”. Heikkilä sanoo toimivansa laaja-alaisesti tanssitaiteilijana monenlaisissa eri rooleissa vapaalla kentällä.
Soile Lahdenperä, joka on Lehtisen ja Heikkilän tavoin sekä esiintynyt että kirjoittanut hankkeessa, tuli siihen mukaan pari vuotta myöhemmin.1970-luvulta lähtien tanssinut Lahdenperä kuvailee toimineensa kaikenlaisissa tanssialan tehtävissä.
Hän meni ensimmäiselle tanssitunnilleen 16-vuotiaana kuultuaan ensimmäisen vakituisen työpaikkansa sihteeriltä, että ”näinkin vanhana” voi vielä aloittaa.
Hankkeen 19-henkisessä ryhmässä on ollut lähes alusta asti mukana myös tanssitaiteilija Aliina Lindroos. Hän löysi tanssin maailman aikoinaan musiikkivideoiden ja sattuman kautta: varakkaan ystävän, joka vei kokeilemaan hiphopia.
Hankkeeseen Lindroos tuli mukaan avoimien työpajojen kautta.
”Näin ilmoituksen ja olin että vau, mikä aihe. En ollut koskaan nähnyt, että tanssin alalla puhuttaisiin tällaisista asioista”, kertoo Lindroos, joka tekee tanssimisen lisäksi monenlaisia liikunta-alan opetustöitä.
Muun muassa Koneen Säätiön rahoittamaan hankkeeseen on kuulunut työpajoja, Luokkakuvia-nimisiä esityksiä sekä Heikkilän, Lahdenperän ja Lehtisen toimittama Tanssitaide, luokka ja ruumiillisuus – kirjoituksia yhteiskuntaluokasta ja taidetyöstä -verkkokirja, joka julkaistiin 2. kesäkuuta. Julkaisua ovat tukeneet myös Taiteen edistämiskeskus ja Taideyliopisto.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Luokka tuntuu ruumiissa
Taidealalle ei tyypillisesti tulla työväenluokkaisista taustoista. Luokka näkyy siinä, kenellä on varaa harrastaa tanssia ja minkä ikäisenä. Vaaditaanko korkeakouluopintoihin, että harrastus on aloitettu jo lapsena, tai apurahojen saamiseen, että on kurssittauduttu ulkomailla. Paljonko maksaa lippu esitykseen tai osallistuminen tunnille.
Tämän viidakon läpi rämmittyäänkin työväenluokasta lähtöisin olevat taiteilijat kokevat kitkaa eri tilanteissa.
”Vaikka olen kohta 70-vuotias, niin varhain koetut alemmuudentunteet istuvat tosi syvässä. Että en ole samanarvoinen, en ole lapsesta asti käynyt taidenäyttelyissä, kaikki mitä ja missä on opiskellut, miten tullut kohdelluksi… Nytkin mietin, että kuka mä olen tässä puhumaan. Todella olen! Mutta joku minussa sanoo silti, että ’mikä mä olen’… Tunnistan sen luokan tosi monella tasolla”, kuvailee Lahdenperä.
”Se, miten luokka näkyy ruumiissa, on tosi yksilöllistä”, Lehtinen sanoo.
Heikkilä toteaa, että tanssitaiteen korkeakouluopinnoissa jo käytetty kieli voi olla ulossulkevaa.
”Voi myös kokea, ettei joku tila ole itselle ollenkaan, ei edes mene sinne. Tietyntyyppiset hienostuneet juhlat tai muu, jolloin tulee tarve kääntyä pois siitä, koska häpeä on niin suurta. Sitä kuvittelee, ettei osaa olla oikein”, hän jatkaa.
Sosiologi Beverley Skeggsin mukaan varsinkin työväenluokkainen naiseus nähdään ja määritellään liiallisuuden ja hillittömyyden kautta.
”Aika moni meistä on puhunut juuri siitä liiallisuudesta, joka aiheuttaa häpeää. On ruumiillisesti ylitsepursuavainen, runsas elekieli, liian kova nauru… Toisaalta voi olla liian vähänkin jotain, kuten sivistyssanoja tai kielitaitoa”, Lehtinen luettelee.
”Sitä kokee, että on väärässä paikassa väärään aikaan, aina”, Lindroos jatkaa.
”Se on sitä, että ei kehtaa esittää ajatuksiaan, pelkää nolaavansa itsensä ja katoaa taustalle. Toisissa tilanteissa innostuu liikaa, selittää liian nopeasti ja kovaäänisesti, nauru hersyää kilometrien päässä… Ei tiedosta, mikä tapa on oikea missäkin kohtaa.”
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Toisaalta työväenluokkainen tausta näkyy siis tahattomana huomion kiinnittämisenä itseensä, toisaalta tilan ottamisen vaikeutena.
”Hillitty reagoiminen ei välttämättä ole luontevaa, vaan tunteet ryöpsähtelevät juuri väärillä hetkillä esiin hyvinkin kehollisesti. Puuttuu jokin semmoinen filtteri.” Heikkilä sanoo.
”Nyky- tai taidetanssin ruumiillisuus on baletin kanssa samalla jatkumolla. Se on hovitansseista lähtöisin. Monista historiallisista murroksista huolimatta se näyttäytyy mulle edelleen keskiluokkaisena, kontrolloituna ja hillittynä. Tämä on tosi rankka yleistys, ja toki näemme kentällä rosoisempaakin ruumiillisuutta, onneksi. Itse olen vasta tämän hankkeen myötä tunnustanut, että oma ruumiillisuuteni on maahan suuntautunutta, painon kanssa työskentelevää, roiskivaa ja räkäistä”, sanoo Lehtinen.
”En ole koskaan elänyt perinteisessä tanssijan ruumiissa vaan ollut aina se vähän outo eli vähän liian iso. Tunnistan sitä tosi monissa tilanteissa, että ’aijaa tanssija’, jos et sovi siihen tiettyyn normimitoitukseen. Edelleenkin jos menee katsomaan nykytanssiesitystä, niin aika samalta ne tanssijat siellä näyttävät”, Lahdenperä jatkaa.
”Olen joskus kamppaillut nykytanssin ruumiillisen abstraktion kanssa, kun itse nautin tosi hikisestä ja nopeatempoisesta liikkeestä. Muhun on iskostettu, että työn pitää myös tuntua ruumiissa, ja jos tanssi tuntuu, niin sekin menee työstä”, kuvailee Lindroos.
Hankkeen ensimmäiset avoimet työpajat järjestettiin taiteen eri alojen ammattilaisille.
”Eräässä työpajassa käveltiin Ullanlinnassa omaa työväenluokkaista habitusta korostaen, mitä se kenellekin oli. Se oli aika hauska ja mielenkiintoinen kokeilu, kun havainnoimme ihmisten reaktioita. Millaista silmien pyörittelyä ja muuta me saimme. On jäänyt tosi elävästi mieleen, miten konkreettista se oli”, kertoo Lindroos.
Hankkeen vetäjät korostavat sitä, ettei heillä ole vastausta kysymykseen, millainen työväenluokkainen ruumis yleisesti ottaen on.
”En tiedä uskaltaako siitä sanoa yleisesti mitään. Mutta kullakin on kuitenkin lähtenyt käyntiin se tunnistamistyö ja prosessi, että millä tavalla voisi tunnistaa niitä luokkaisuuden säikeitä omassa ruumiissaan. Tanssitaiteilijoina meillä on kuitenkin valtavan pitkä koulutus tässä ruumiissa ja habituksessa. Mulla on vaikka tapana tehdä asiat hartiavoimin, vaikka en ole pitkään aikaan tehnyt sellaista työtä, joka vaatisi hulluna hartiavoimia. Mutta se on mun suvun naisten olemuksessa”, kuvailee Lehtinen.
Ylpeyttä ja esikuvia
Luokkaisuuden tunnistaminen ruumiissa vaatii pitkään sanoittamatta olleiden asioiden havaitsemista ja sanoittamista. Lahdenperän mukaan sitä helpottaa se, että luokasta on lähivuosina alettu puhua kunnolla.
”Luokasta puhuminen on jo yksi lähtökohta, ja se voi saada ihmiset pohtimaan.”
”Tässä on tullut tietoiseksi siitä, että aika usein ne luokan tiedostamisen tilanteet ovat tunteisiin liittyviä. Harvoin sitä analyyttisesti ajattelee, että ’toimiipa tämä henkilö täällä keskiluokkaisesti’, vaan ne ovat juuri sellaisia ryöpsähtäviä hetkiä”, kuvailee Heikkilä.
”Tunnistamisen hetket tulevat tunteiden kautta, koska tunteet ovat niin ruumiillisia”, Lehtinen jatkaa.
”Tunteet ovat olleet tosi iso osa tätä prosessia, koska on menty niin henkilökohtaisiin historioihin, suvun ja perheen. Paljon olen miettinyt isoäitien harteita ja lantioita, työn jälkiä. Myös sitä, miten tunnistan itsessäni ylisukupolvista työväenluokkaista kehollisuutta”, kertoo Lindroos.
Hän korostaa, että työväenluokkaisesta taustasta voi olla myös ylpeä.
”En usko, että sitä voi ikinä häivyttää eikä varmasti ole tarpeenkaan. Kunkin oma historia on arvokas”, jatkaa Heikkilä.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Taustansa jakaminen ja vertaisuuden kokeminen on kuitenkin tärkeää sen hyväksymiselle. Kiittävää ja helpottunutta palautetta on tullut myös osallistavien tanssiesitysten yleisöltä.
Esitykset ovat saaneet aikaan luokkapuhetta katsojissa myös niiden ulkopuolella. Työryhmä toivoo, että nyt ilmestyvä verkkojulkaisu herättää lisää keskustelua ja tulee ahkeraan käyttöön taidealoilla.
Lehtinen huomauttaa, että luokasta puhuminen on tärkeää myös representaation vuoksi. Ja esikuvien.
”Että jos nuo ovat voineet, niin miksen minäkin.”
Työryhmän sormet syyhyävät päästä jatkamaan laajan ja monitahoisen aiheen parissa. Ja Luokkakuvia-vedosten kohtauksissa olisi Lehtisen mukaan taiteellista siementä vielä vaikka useampaan itsenäiseen koko illan teokseen.
Vapaan taiteilijan työ on kuitenkin pitkälti riippuvaista apurahoista.
”Jos olisi taiteilijapalkka, niin kuinka hirveästi me tehtäisiin! Paitsi taidetta keskenään ja erilaisia ulostuloja, niin ihan varmasti mentäisiin myös kouluihin, päiväkoteihin, vankiloihin ja vanhustenhoitolaitoksiin tekemään tätä työtä heille ja heidän kanssaan”, Lehtinen innostuu.
”Laita loppukaneetiksi, että taiteilijapalkka kaikille taiteilijoille kiitos! Ihan oikeasti”, Lahdenperä vaatii.
Teksti: Emilia Männynväli
Kuvitus: Samuli Siirala
Tilaa uutiskirje!
Artikkeli on ilmestynyt Taideyliopiston uutiskirjeessä. Saat lisää yhtä kiinnostavaa luettavaa suoraan sähköpostiisi, kun tilaat kuudesti vuodessa ilmestyvän uutiskirjeemme. Tee tilaus täällä!
Oletko jo uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella.