Viulisti Tuulia Hero: Soittaessa syntyy sanaton keskustelu muusikoiden, teoksen ja yleisön välillä
Tuulia Heron rakkaus yhdessä soittamiseen syntyi jo varhain. Paddington trio on jo toinen pianotrio hänen nuorella urallaan. Sen onnekasta syntymistä hän kuvaa salamaksi, joka iski toista kertaa – ja joka kerran on alkanut tapahtua kummia.
Kuka olet – ja voitko kertoa matkastasi viulistiksi?
Olen Tuulia Hero, espoolaislähtöinen viulisti, kamarimuusikko ja improvisoija. Innostukseni viulunsoittoon syttyi neljävuotiaana yhdessä soittamiseen ja improvisointiin perustuvan Colourstrings-metodin kautta.
Ympärilläni oli kannustavia ihmisiä, kuten erityinen viulunsoitonopettajani Joanna Hyrsky, ja jo ala-asteella tein päätöksen, että haluan tehdä tätä jatkossakin. Aloitin opiskelun ammattiin valmistavassa Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa ja Viuluakatemiassa Janne Malmivaaran, Elina Vähälän ja Ilja Grubertin oppilaana.
Lukion jälkeen minua kannustettiin lähtemään ulkomaille, ja opiskelinkin vuoden verran berliiniläisessä Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa. Siellä keskityttiin soolosoittamiseen, jolloin ymmärsin yhä vahvemmin, että haluan soittaa toisten kanssa. Palasin Siballe pitkäaikaisen opettajani Janne Malmivaaran oppilaaksi ja ammensin akatemian monista mahdollisuuksista. Kokeilin jazzviulua, soitin harmonikkaduossa ja opiskelin viulupedagogiikkaa.
Tällä hetkellä asun, esiinnyn ja opetan Lontoossa, mutta teen samalla myös maisteritutkintoani Petri Aarnion oppilaana Sibelius-Akatemiassa. Opetan kuukausittain viulunsoittoa ja kamarimusiikkia Royal Northern College of Music -korkeakoulussa Manchesterissä ja matkustan Madridiin, jossa triollani on kamarimusiikkiresidenssi Günther Pichlerin kanssa.
Soitat Taideyliopiston Sibelius-Akatemian 1707 Stradivarius-viulua. Millainen suhde sinulla on soittimeen ja miten se on vaikuttanut soittoosi?
Se on ihana viulu. Alussa kesti hetken, että sain oman lauluäänen soittimen lävitse. Kun aloin nauhoittaa soittoani, ääni tuntui tulevan suurennuslasin kautta – eri volyymillä, intensiteetillä ja tarkkuudella. Kaikki, mitä tein, kuului kirkkaammin.
Olen kiitollinen Sibelius-Akatemialle, että sain käyttööni soittimen, joka saa kuulemaan omat ajatukseni.
Soitat kansainvälisesti menestyneessä Paddington Triossa, joka sai The Guardian -lehdessä harvinaisen viiden tähden konserttiarvostelun. Miten trio sai alkunsa ja mikä inspiroi sinua perustamaan kamarimusiikkiyhtyeen?
Suurin osa lempimusiikistani on kirjoitettu viulusta, sellosta ja pianosta koostuvalle pianotriolle. Pysyvä rakkauteni pianotriomusiikkiin syntyi jo nuorena. Nuorisokoulutuksen aikana muodostimme ystävieni kanssa trion, osallistuimme kilpailuihin ja esiinnyimme konserteissa.
Kerran saimme konsertin jälkeen kirjeen Jenni Haukiolta, joka kutsui meidät soittamaan Presidentinlinnaan itse valitsemiamme kappaleita. Silloin ymmärsin, että jos pääsen soittamaan parhaiden kavereideni kanssa, mitä vain voi tapahtua. Trio oli iso osa elämääni, ja lukion jälkeen toivoin löytäväni pianotrion vielä uudelleen.
Muutin pandemian aikana Lontooseen, Barbicanin alueelle, jossa kaikki rakennukset näyttivät samalta. Eräänä päivänä olin menossa tapahtumaan, mutta en löytänyt oikeaa paikkaa. Törmäsin kadulla naiseen, joka yritti päästä samaan tapahtumaan. Selvisi, että hän on pianisti, Stephanie Tang. Selvisi, että hänkin halusi soittaa kamarimusiikkia.
Aloimme kysellä, kuka olisi paras sellisti. Kaikki sanoivat saman nimen, jonkun Patrickin. Laitoin hänelle Facebookissa viestiä, että voisitko tulla soittamaan meidän kanssa.
Menimme harjoitteluluokkaan soittamaan Beethovenin trioa. Patrick [Moriarty] puhuu aina ensimmäisestä harjoituksestamme, että se oli niin selvää. Se vain toimi.
Salama on iskenyt kaksi kertaa. Aloitin ensimmäisen trion, kun olin 13 tai 14. Meitä oli kolme ystävää – ja kummia asioita tapahtui. Ja nyt uudelleen sama juttu.
Miten kuvailisit työskentelyänne, yhteissoittoanne ja ohjelmistoanne?
Se on energistä ja intensiivistä, jatkuvaa vuorovaikutusta musiikin, toistemme ja yleisön välillä. On helppoa, kun rakastaa itse tekemistä.
Kun viulisti Mark Danel kuunteli trioamme ensimmäistä kertaa, hän istui pitkään hiljaa, nousi sitten ylös ja sanoi: Kun kuuntelen opiskelijaryhmiä, mietin usein miksi he soittavat yhdessä. Kun kuuntelin teitä, oli kuin olisin nähnyt kyltit yläpuolellanne, joissa lukee ”Rakastamme musiikkia.” Danel ymmärsi meitä ja hänestä tuli sittemmin tärkein mentorimme.
Kun kohtaan uuden teoksen, lähestyn sitä suurella uteliaisuudella: mitä kaikkea tässä on taustalla; miten laulaisin tämän. Trion kautta olen saanut kohdata ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin minä, mutta heillä on sama suuri uteliaisuus.
Syvennymme säveltäjän musiikkiin opiskelemalla teoksen rakennetta ja kuuntelemalla eri versioita teoksesta. Vuorovaikutus oman historiamme, teoksen ja säveltäjän kanssa on alusta asti tärkeää. Tulemme kaikki kolme erilaisista taustoista ja kulttuureista. Sellisti Patrick Moriarty on Irlannista, ja amerikkalaisella pianistilla Stephanie Tangilla on korealais-kiinalaiset sukujuuret. Katsomme yhtä kappaletta eri kulmista, mutta lopulta ajattelemme samoja ajatuksia; se on ihmeellinen prosessi.
Soitamme paljon nykymusiikkia. Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin kautta löysimme Lotta Wennäkosken uskomattoman hienon Päärme-kappaleen, joka on saanut inspiraationsa ompelukoneesta. Wigmore Hallin konsertissamme halusimme juhlistaa käsityötä soittamalla ensin ”Päärmeen” ja sitten Schubertin pianotrion.
Haluamme myös löytää kiinnostavia yhdistelmiä. Kaikki soittamamme kappaleet ovat yhtä hyviä ja tärkeitä meille. Rakennamme konsertin, johon itse haluaisimme mennä – tarinan, jonka itse haluaisimme kuulla.
Miten koet kansainvälisen menestyksen ja mitä mahdollisuuksia se on tuonut tullessaan?
Saamme nuorina muusikkoina ihmeellisiä ensikokemuksia ja pääsemme tekemisiin ihmisten kanssa, joilla on uskomaton kokemus, josta voimme ammentaa pitkälle eteenpäin.
Saimme vuosi sitten yhteydenoton klarinetisti Michael Collinsilta, joka on esittänyt Olivier Messiaenin teoksen ”Quartet for the End of Time” ensi kertaa jo säveltäjän kanssa. Collins kutsui meidät esittämään teoksen kanssaan.
Harjoituksissa ei paljon keskusteltu, soitimme vain teoksen. Esitys oli hypnoottinen. Kaikki olivat hiljaisia ja keskittyneitä. Taianomaista oli se, että meillä oli Collinsin kautta suora jatkumo säveltäjään.
Lopussa on viulusoolo, jonka sain soittaa Stradivarius-viulullani ensimmäistä kertaa. Konsertin jälkeen joku tuli sanomaan, että varmaan pelotti soittaa noin vaikea osuus. Mutta se on kaikista helpoin osuus. Kun pääsen konserttitilanteeseen, saan vain soittaa.
Syntyy sanaton keskustelu, ei tarvitse enää valmistautua ja tehdä töitä. Se ei ole pelottava hetki, kun vain soitan. Se on intensiivinen kokemus. Valo on kirkas, ja kaikki ovat keskittyneitä.
Mitkä ovat olleet tärkeimpiä oppimiskokemuksiasi tai käännekohtiasi muusikkona?
Viimeisin käännekohta on ollut opiskelu Petri Aarnion kanssa; hän on ollut iso inspiraatio. Petri on opettanut itsensä hyväksymistä. Tällainen on mun ääni. Petri on uskomaton viulisti. Hän esittää asiat kirkkaudella ja herkällä kuuntelemisella. Petri on auttanut myös ymmärtämään sen, että minulla on eri rooleja: konserttiviulisti, opiskelija, opettaja ja yleisön jäsen.
Toinen tärkeä oppimiskokemus oli esiintyminen Hollannissa pienellä saarella järjestetyllä festivaalilla, johon tuli yleisöä eri puolilta maailmaa. Opin, miten yleisön intensiivinen keskittyminen voi synnyttää aidon vuorovaikutuksen muusikkojen kanssa.
Ymmärsin, että teimme sen yhdessä. Siinä ei ollut kysymys minusta ja ystävistäni vaan kaikista läsnäolijoista, jotka olivat suorassa yhteydessä tärkeän asian ääressä ja jotain tärkeää tapahtui meidän kaikkien välillä.
Millaisia tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa?
Ne ovat aika yksinkertaisia: haluaisin löytää paikkoja, joissa voin olla sekä oman perheeni että trioperheen kanssa.
Haluaisin tehdä musiikkia sellaisella aikataululla, että voin tehdä ja kokea myös muita asioita. Musiikki on usein kokonaisvaltaista ja aikaa vievää. Se on ollut mun asia ihan siitä asti, kun aloitin. Nyt haluaisin tulla aikuiseksi, jolla on intensiivinen harrastus, vaikkapa potkunyrkkeily.
Olen myös kiinnostunut improvisaatiosta. Se oli aikanaan kiinteä osa repertuaaria; teokseen mentiin sisään improvisaation kautta tai sen lopussa oli improvisaatiota. Haluaisin tuoda sitä enemmän ja enemmän ohjelmistoon – luoda uusia ulottuvuuksia konserttikokemukseen. Ensi kesän Kuhmo-festivaalilla pidän improvisaatiotyöpajan, jossa saan jakaa näitä ajatuksia ja toivottavasti innostaa uusia ihmisiä improvisoimaan.
Mitä neuvoja antaisit nuorille muusikoille, jotka haluavat yhdistää opiskelun ja kansainvälisen esiintymisuran?
Musiikkia pitää tehdä toisille ja toisten kanssa; vuorovaikutusta ei opi yksin harjoitellessa. On myös tosi tärkeää ottaa vastaan kaikki esiintymistilaisuudet. Isoin asia on lähteä tekemään erilaisten ihmisten kanssa ja erilaisiin tilanteisiin – ja yllättäviä asioita tapahtuu.
