Visiting Professor James Nisbet: Ilmastokriisi huolettaa taideopiskelijoita
Vierailijaprofessori James Nisbetin luennoilla Kuvataideakatemian opiskelijat pohtivat energian roolia taiteen tekemisessä.
Miten paljon ja millaista energiaa on kulunut Mona Lisan maalaamiseen? Entä sen näytteille asettamiseen, kopioihin, jakamiseen internetissä, käyttöön muiden teosten materiaalina?
Muun muassa tällaisia kysymyksiä pohditaan Kuvataideakatemian Art and Energy -kurssilla, joka käsittelee energian roolia taiteen tekemisessä.
Kurssia vetää Kalifornian yliopiston taidehistorian apulaisprofessori James Nisbet, joka on yksi Kuvataideakatemian Visiting Professor -ohjelman vierailevista opettajista.
Nisbetin aihe on ajankohtainen, sillä se liittyy ilmastonmuutokseen ja kestävän kehityksen kysymyksiin, jotka vaikuttavat koko ajan enemmän myös taiteen sisällä.
”Taide nähdään liian usein erillisenä, puhtaasti yksilöllisenä tai intellektuaalisena toimintana, vaikka todellisuudessa taidemaailma on miljardien dollarien monikansallinen teollisuudenala, johon liittyy miljoonia lentomaileja ja esimerkiksi gallerioiden monimutkaiset ilmastointisysteemit”, Nisbet sanoo.
Energiasta ja ekologiasta taiteessa Nisbet kiinnostui tutkiessaan 1960- ja 1970-lukujen niin sanotun maataiteen ja sitä seuranneen ympäristötaiteen sekä samoihin aikoihin syntyneen ympäristöliikkeen suhdetta.
”Historiassa ympäristötaidetta ja ympäristöliikettä on yleensä pidetty erillisinä ilmiöinä. Minua kiinnosti, oliko asia todella niin.”
Maataide oli ilmaisultaan minimalistista ympäristöön tehtyä taidetta, joka syntyi osin vastalauseena gallerioiden kaupallisuudelle. Tunnettuja maataiteilijoita olivat muun muassa yhdysvaltalaiset Walter de Maria ja Robert Smithson, jonka Utahin Isolle Suolajärvelle tehty jättikokoinen spiraalin muotoinen Spiral Jetty on maataideteoksista kenties kuuluisin.
Vastaus Nisbetin kysymykseen oli, ”kuten niin usein akateemisessa tutkimuksessa”, kyllä ja ei.
”Kyseiset taiteilijat eivät ehkä suoraan ajatelleet ympäristöliikkein termein sellaisina kuin me ne nykyään ymmärrämme. Toisaalta ekologisuus tietynlaisena maailman hahmottamisen tapana, osana aikakauden yleistä tietoisuutta ja muotoutumassa olevia käsityksiä, vaikutti vahvasti näihin taiteilijoihin.”
Vaikka 1970-luvulla harva taiteilija käsitteli taiteessaan suoraan ympäristöön tai energiankulutukseen liittyviä teemoja, nykyään tilanne on toinen. Nisbetin kurssilla on puhuttu muun muassa Ursula Biemannista, sveitsiläisestä videotaiteilijasta, joka dokumentoi teoksissaan öljyputkia ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä, sekä yhdysvaltalaisesta Mark Dionista, jonka töiden aiheena ovat olleet puut ja metsät.
Nisbetin mukaan energiankulutus ja ympäristökysymykset mietityttävät hänen opiskelijoitaan niin Suomessa kuin Kaliforniassa.
”Taideopiskelijat ovat hyvin huolissaan ilmastokriisistä ja ympäristön kestävyydestä ja pohtivat omien töidensä etiikkaa ja vastuutaan. Energiaa ei voi erottaa taiteen tuottamisesta.”
Energiankulutuksesta ja sen vaikutuksesta ympäristöön on puhuttu julkisuudessa 1970-luvulta lähtien, ja hiilidioksidipäästöjen ja ilmaston lämpenemisen välinen yhteys on ollut tiedossa vielä pidempään. Siitä huolimatta kulutus ja päästöt edelleen kasvavat.
”Kun työskentelee näiden kysymysten parissa, turhautuminen on todellinen haaste”, Nisbet sanoo.
Hän uskoo silti taiteen mahdollisuuksiin yhteiskunnallisen muutoksen edistäjänä. Nisbetin mukaan taiteen voima piilee sen omassa ekologisessa monimuotoisuudessa, kyvyssä toimia erilaisten toimintatapojen rajapintana.
”Poliittinen aktivismi – myös taiteilijoiden keskuudessa – on tärkeää, mutta on myös tärkeää, että on taiteilijoita, jotka käsittävät taiteensa eräänlaisena laboratoriona, interaktiivisena yhteiskunnallisena toimintana, joka etsii erilaisia ratkaisuja kuin tiede tai politiikka”, Nisbet sanoo.
Taideyliopiston Kuvataideakatemia kutsuu Visiting Professor -ohjelmaansa ansioituneita, kansainvälisiä taiteilijoita ja taiteen eri alojen asiantuntijoita. Ohjelman vuoden 2019 muut vierailevat professorit ovat David Batchelor, Christian Benefiel, Monster Chetwynd, Peter McDonald, Ruth Pelzer-Montada, Mira Schor ja Emily Wardill.
Silja Ylitalo