Väitöstutkija Noora Karjalainen haluaa asettaa kuurojen kokemusmaailman teatterin keskiöön
Kun esityksen lähtökohdaksi otetaan kuurojen rinnakkaistodellisuus, syntyy uudenlaista estetiikkaa. Sillä on paljon annettavaa koko teatterikentälle, uskoo Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa väitöskirjaa tekevä Noora Karjalainen.
Tyypillisesti kuuroutta lähestytään esittävissä taiteissa saavutettavuuden näkökulmasta. Tavoitteena on mahdollistaa kuuroille katsojille kokemus, joka mahdollisimman paljon muistuttaa sitä, mitä kuuleva yleisö kokee.
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun väitöstutkija ja teatteritaiteilija Noora Karjalainen ei kuitenkaan ole kiinnostunut saavutettavuuden näkökulmasta. Hänen praktiikkansa on ensisijaisesti kuurokeskeistä.
”Kuulevan kokemus jostain tietystä teoksesta ei ole tila, joka tulee saavuttaa, eivätkä viittomakieli ja kuurous ole esteitä, jotka tulee pyrkiä ylittämään. En pyri sovittamaan kuuroja kuulevien teatteriperinteeseen, vaan haluan tutkia, millaista taidetta syntyy, kun kuurojen kokemusmaailma asetetaan teatterin keskiöön”, Karjalainen kertoo.
Karjalainen tarkastelee tutkimuksessaan taiteellista toimijuutta teatteritaiteen ja -pedagogiikan konteksteissa kuuron eletyn kokemuksen kautta.
”Työskentelyni perusta on, että pyrin antamaan kuuroille ja muille viittomakielisille taiteelliseen ja pedagogiseen työskentelyyn sellaiset olosuhteet, jossa he saavat olla kuuroja.”
Ennen harjoituksia Karjalainen miettii esimerkiksi tilavalintaa: onko tilassa esteetön näkymä? Kenties heijastavia pintoja, joiden kautta saisi lisää visuaalista tietoa? Joustolattia, jonka kautta voi helposti aistia värähtelyä? Hyvä valaistus? Hyvä tila antaa näyttelijälle työkaluja käyttää monipuolisesti aistejaan.
Praktiikassa korostuu kehollisuuden, visuaalisuuden ja kosketuksen merkitys. Viittomakieli, eleet, ilmeet ja kehon liike ovat keskeisiä viestintävälineitä.
Kuurokeskeinen näkökulma avaa uusia mahdollisuuksia teatterille, jossa keskiössä ei ole kuuleva näyttelijä tai yleisö. Se kutsuu myös kuulevat tarkastelemaan teatterityön ydintä uudella tavalla. Karjalaisen praktiikka hyödyntää taiteenmuodon monimuotoisia ilmaisukeinoja ja haastaa samalla kuulemiseen liittyvää normatiivisuutta.
”Jos haluamme tavoitella vaikkapa inklusiivisempaa näyttämöä, jonkin vähemmistöryhmän mukaan ottaminen ei itsessään riitä. Meidän täytyy olla aidosti vastavuoroisessa suhteessa toisiimme ja antautua sille, että koko taidekäsityksemme ulkopuolella on muita rinnakkaistodellisuuksia omine taidekäsityksineen, joita emme voi kontrolloida, mutta joista voimme oppia ja joiden kanssa voimme yhdessä kukoistaa.”
Tällaisesta rinnakkaiselosta löytyy konkreettisia esimerkkejä teatterin historiassa. Pantomiimitaiteilija Marcel Marceaun kuuro oppipoika Bernard Bragg kehitti miimiä ja viittomakieltä yhdistämällä uudenlaisen visuaalisen tarinankerronnan tyylilajin, Visual Vernacularin, jonka suosio on viime vuosina kasvanut räjähdysmäisesti kuurojen yhteisössä.
”Olen kiinnostunut siitä, mitä tässä todellisuudessa itsessään teatterin tekeminen voisi olla, millaista estetiikkaa ja näyttämöllistä toimintaa siitä kumpuaa.”
Ohjaajantyötä kuurojen todellisuuden ehdoilla
Karjalainen on teatteriryhmä Ursa Minor Ensemblen taiteellinen johtaja ja perustajajäsen. Ensemblessä työskennellessään Karjalainen käyttää kehollisia, multimodaalisia ja traumasensitiivisiä menetelmiä, jotka hyödyntävät useita eri kehollisen ilmaisun keinoja.
”Kehitän uudenlaista ohjaamisen praktiikkaa, jossa tutkin millä muilla tavoin kuin viittoen voin antaa näyttelijälle ohjeita. Ohjeita voi antaa vaikkapa kosketuksen, kehon liikkeen ja asentojen sekä näköaistin välityksellä. Lisäksi voidaan käyttää muun muassa värähtelyä, kosketusviestejä, valoja, liikettä ja eri materiaaleja”, hän kuvailee.
Teoksessa Growth (2021) viestejä välitettiin värähtelyn ja valotilanteiden muutoksen kautta. Lattian kautta aistittavat värähtelyt antoivat assosiaation johonkin tiettyyn toimintaan, esimerkiksi kova tömähdys, tömistely ja valojen himmentäminen saivat näyttelijät sulkeutumaan, kun taas kevyt ropina, valojen laajeneva lämpö ja ilmavirtaus sai heidät avautumaan.
”Kun näyttelijä ei kuule, hän aistii silti muiden aistiensa kautta näyttämöllä olevaa tilannetta ja toimintaa. Esimerkiksi värähtely voi kertoa liikkeen etäisyyden, suunnan, voimakkuuden ja suuruuden.”
Myös yleisölle voidaan viestiä auditiivisten sijaan visuaalisin vihjein.
”Esimerkiksi viime vuonna tekemässämme Kuvanveistäjä-näytelmässä roolihenkilön lähestymisestä ei kertonut askelten ääni, vaan näyttämöllä olevan näyttelijän reagoiminen pian saapuvaan roolihenkilöön. Tämä pieni ele toimi samalla myös vastanäyttelijälle merkkinä saapua lavalle.”
Karjalainen pyrkii löytämään työskentelyssään sellaisia menetelmiä, jotka ovat kuurossa todellisuudessa luonnollisia. Hänelle luonnollisuuden tavoittelu on radikaali teko, jonka välittämä viesti on, että kuurot kehot ovat ”sellaisenaan valmiita, hyviä ja täydellisiä.”
”Meidän ei tarvitse kuulla, ollaksemme osa tätä maailmaa. Me vain olemme.”
Viesti on tärkeä, sillä se ei edelleenkään ole itsestään selvä. Karjalainen tuo esille kuuroihin historiallisesti kohdistettuja julmia tekoja: eugeniikka, oralismi, pakkosteriloinnit, avioliittolaki. Tänä päivänä keskustelua herättää geeniterapia, jolla kuuroutta pyritään poistamaan.
”Omassa työskentelyssäni haluan luoda turvallisen tilan, jossa kuurot saavat olla kuuroja.”
Hyödyntämätön potentiaali
Ursa Minor Ensemble on Karjalaiselle ”yksi keino antaa kuuroille näyttelijöille mahdollisuus oppia ja kehittyä näyttelijöinä.”
Teatteriryhmä syntyi Karjalaisen maisteriopinnäytteen laboratorion jälkeen.
”Sama porukka halusi jatkaa yhteistä matkaa ja koin, että tällä tavalla voin antaa muille sen mitä olen itse saanut ja oppinut ja voimme kehittyä yhdessä.”
Karjalainen muistuttaa, että tämän kaltaiset kuurojen näyttelijöiden mahdollisuudet kehittyä ovat harvassa.
”Esimerkiksi lasikatto näyttelijäntaiteen koulutukseen on vielä paksu ja Suomessa ei ole tähän päivään mennessä vieläkään yksikään kuuro saanut viisivuotista koulutusta näyttelijäntyöhön.”
Osa suomalaisista kuuroista on lähtenyt hakemaan koulutusta näyttelijän ammattiin ulkomailta. Teatterikorkeakoulusta on tähän mennessä valmistunut kolme kuuroa eri koulutusohjelmista.
Kuurojen ja viittomakielisten teatteri on Suomessa sijainnut aina marginaalissa, mutta sillä on jo pitkä historia.
”Kuurojen teatterihistoria Suomessa ulottuu tiettävästi peräti 1800-luvun loppupuoliskolle, jolloin kuurot esittivät erilaisia näytelmiä mm. kuurojen kouluissa ja kuurojenyhdistyksillä. Tänä päivänä meillä on kaksi viittomakielistä ammattiteatteria”, Karjalainen kertoo.
Karjalainen muistuttaa, että kuurot näyttelijät ja kuurojen teatteri ovat hedelmällinen osa suomalaista esittävien taiteiden ekosysteemiä. Niissä on valtavasti taiteellista potentiaalia.
”Kuurojen ja kuulevien välisiä yhteistyöesityksiä on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut VOS-teattereissa pieni kourallinen. Uskon, että tähän vaikuttaa osittain kuulevien toimijoiden kuuroihin ja viittomakieleen liittyvän tiedon ja substanssiosaamisen puute, ja osittain se, ettei kuuroja ole päässyt alan koulutukseen ja sitä kautta verkostoihin”, Karjalainen analysoi.
Kansainvälisesti katsottuna olemme jäljessä kehityksestä.
”Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa on jo pitkään tehty kuurojen ja kuulevien teattereiden välillä yhteistyötä niin pienemmissä kuin suuremmissakin teattereissa. Norjassa, Ruotsissa ja Ranskassa kuurojen teattereilla on vakaa asema ja oma kotinäyttämö. Ruotsissa ja Skotlannissa on järjestetty viittomakieliset näyttelijäntyön kandiohjelmat. Varsinkin Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa kuurot näyttelijät työllistyvät monipuolisesti erilaisiin tuotantoihin niin teatterin kuin elokuva- ja tv-tuotannon parissa.”
Kuuron näyttelijän ja viittomakielisen teatterin tulevaisuus Suomessa huolettaakin Karjalaista.
”Viittomakielisen ja kuurojen teatterin kehittymisen kannalta kuitenkin tarvitsemme kipeästi kuuroja ja viittomakielisiä teatteritaiteen ammattilaisia ja puitteet työskentelyyn, muuten laji kuihtuu.”
Karjalaisen mukaan kuurojen yhteisössä elää sitkeä haave viittomakielisestä näyttelijäntaiteen koulutusohjelmasta.
”Se kertoo minusta siitä, että kuurojen teatteri ja viittomakielinen ilmaisu ovat vetovoimaisia taiteenaloja. Kansainvälisessä viittomakielisessä yhteisössä varsinkin viittomakielisen ilmaisun kehitys onkin nyt hurjaa.”
Karjalainen toivoo, ettei kuurojen teatteri jää vain ”yhteisön sisäiseksi salaisuudeksi”.
”Representaatiolla on valtavasti merkitystä. Kun viittomakieli ja kuurous ovat näkyvästi osana teattereiden ohjelmistoa joko yhteistuotantoina tai itsenäisinä vierailijoina, se antaa selvän viestin viittomakielen ja kuurojen kulttuurin arvostamisesta. Ja tämä on sitä rinnakkaiseloa, jossa voimme yhdessä kasvaa.”
Kuka?
Noora Karjalainen
- Väitöstutkija Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa, tekee väitöstutkimustaan Koneen Säätiön tuella.
- Valmistunut teatteripedagogiikan maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta, opiskellut Turun Taideakatemiassa ja Stockholms Dramatiska Högskolassa
- Viittomakielisen taideosuuskunta Ursa Minorin taiteellinen johtaja ja perustajajäsen
- Kuurojen Taiteilijakillan puheenjohtaja