Uteliaisuus ja avoin esityskäsitys ovat esityskeskeisen pedagogiikan edellytyksiä
Teatteritaiteen yliopistonlehtori, pedagogi ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta pian tohtoroituva Riku Saastamoinen on halunnut synnyttää tiloja, joihin ihmiset voivat tulla monenlaisista lähtökohdista ja taustoista, ja joissa kaikkien osallistujien panos on yhtä tärkeää.
Mitä tahansa sosiaalista tilannetta ja toimintaa voidaan tarkastella esityksenä ja esittämisenä. Riku Saastamoinen tutkii väitösprojektissaan, miten esityskeskeinen pedagogiikka voi laajentaa osallistujien mahdollisuuksia taiteelliseen toimintaan teatterin ja esitystaiteen kehyksissä.
Mikä sai sinut alun perin teatteripedagogiikan pariin?
Olen toiminut taiteen ja pedagogiikan parissa oikeastaan hyvin nuoresta saakka. Taiteeseen liittyvä autonomia ja kokeilemisen vapaus on ollut aikanaan välttämätöntä omalle kasvulle ja kehittymiselle. Teatteripedagogina olen halunnut synnyttää tiloja, joihin voi tulla monenlaisista lähtökohdista ja taustoista käsin, ja joissa kaikkien osallistujien panos on yhtä tärkeää. Myös koulutuspolkuni on yhdistelmä taidetta ja pedagogiikkaa. Ensimmäinen koulutukseni lukion jälkeen oli pedagogiikan alalta, seuraava teatterialalta, sitä seuraava teatteripedagogiikasta.
Mitä on esityskeskeinen pedagogiikka?
Esityskeskeinen pedagogiikka on tutkimuksessa kehittämäni käsite ja esittävän taiteen harjoituskäytäntö. Se on teatteripedagoginen suuntaus, jossa korostuu kohtaaminen. Esitykseen liittyviä taitoja harjoitellaan esityksen kaltaisessa tilanteessa ilman tavoitetta valmiista lopputuloksesta. Esityskeskeinen pedagogiikka keskittyy ryhmän kokeilevaan taiteelliseen toimintaan, havainnon harjoittamiseen ja monen tasoiseen reflektioon. Se kutsuu osallistujat muotoilemaan yhteistä taidepedagogista ja taiteellista praktiikkaa, kokeilemaan omia hetkessä syntyviä ideoita, sovittaen ne toisten osallistujien toimintaan.
Mainitset kommentaarissasi, että tärkein tutkimusprosessissasi tapahtunut muutos oli siirtymä ilmaisukeskeisestä ajattelutavasta kohti esityskeskeistä pedagogiikkaa. Kerrotko tästä lisää.
Teatteria nimitetään yhä joissakin kouluissa ilmaisutaidoksi. Ilmaisutaito perustuu ajatukseen siitä, että on jotain ilmaistavaa ennen kuin lähdetään liikkeelle; että taiteellinen toiminta on ilmaisevaa ja teatteri on kieli asioiden välittämiseen. Esityskeskeinen pedagogiikka pohjautuu avoimeen esityskäsitykseen. Lähtökohtana on avoin ja tasa-arvoinen tilanne, jonka rajat syntyvät osallistujien toiminnassa esiin piirtyvistä taidekäsityksistä. Esityskeskeisen pedagogiikan harjoitteet eivät siis pyri siihen, että tulisi hyvin ilmaistuksi jotakin ennalta tiedettyä. Tarkoituksena on synnyttää tilanne, jossa on mahdollista havaita omaan taiteelliseen toimintaan ja katsojuuteen liittyviä tottumuksia ja ennakkokäsityksiä.
Miten esityskeskeinen pedagogiikka suhteutuu soveltavan teatterin tai yhteisöteatterin traditioihin?
Se on kiinnostava kysymys ja sellainen, jota tulen pohtimaan väitöstutkimukseni jälkeen. Tämän tutkimuksen lähtökohtana ei ollut soveltaa esityskeskeisen pedagogiikan menetelmiä hyvinvoinnin tai sosiaalisen ilmapiirin parantamiseen tai vastaavaan. Minulla on ylipäänsä ristiriitainen suhde siihen, että puhutaan erikseen taiteesta ja taiteen soveltamisesta. Taiteen ja taidepedagogiikan asemaa yhteiskunnassamme on kaikenkattavasti vahvistettava. Mielestäni taidetta voi tehdä kuka vain ja sitä voi löytyä yllättävistä paikoista. Jokapäiväisissä tilanteissakin voi tapahtua keskittyminen aistein havaittavaan, kuvittelukyky ja jonkinlainen esteettinen harkinta, maailmasuhteen rikastuminen esteettisen ulottuvuuden vahvistumisen myötä.
Olit mukana ArtsEqual-tutkimushankkeessa, jossa tutkit taiteen kautta koululaisten vertaissuhteisiin liittyviä ongelmia, kuten koulukiusaamista. Hyödynsitkö esityskeskeistä pedagogiikkaa jo silloin?
Teimme kahden kollegan kanssa tutkimusintervention eräässä peruskoulussa Helsingissä vuonna 2016. Yritimme tehdä esityskeskeistä pedagogiikkaa, mutta nopeasti jouduimme toteamaan, että siinä koululuokassa, jossa pääosin toimimme, oli psykososiaalisesti todella turvatonta. Havaitsimme kiusaamista ja statuskamppailuja. Oppilaat eivät uskaltaneet mennä näyttämölle, koska pelkäsivät että tuo toinen alkaa nauraa. Päädyimme tekemään turvallisuutta ja luottamusta vahvistavia harjoitteita, jotka olisivat potentiaalisesti voineet johtaa esityskeskeiseen pedagogiikkaan, mutta emme ehtineet päästä siihen hankkeen puitteissa.
Mitä esityskeskeinen pedagogiikka vaatii opettajalta?
Esityskeskeinen pedagogiikka ei toteudu ilman uteliaisuutta ja kokemusta turvallisuudesta. Se soveltuu huonosti autoritääriseen pedagogiseen perinteeseen. Ihmisten, myös opettajan täytyy uskaltaa herkistyä tilanteen avoimuudelle. Avoimuus tarkoittaa sitä, että opiskelija voi kokeilla jotain sellaista, josta ei tiedä vielä mitä se on tai mitä siitä seuraa. Jos pedagogisissa tilanteissa on liikaa varauksia tai turvattomuutta, niin silloin ihmiset yleensä tekevät sitä mitä he jo parhaiten osaavat. Määrittelen tutkimuksessani filosofi Hannah Arendtia mukaillen taiteellisen toiminnan jonkin aloittamisena, mistä ei tiedetä mihin se johtaa. Taiteellinen toiminta paljastaa toimijan itselleen ja liittää hänet osaksi yhteisöä. Esityskeskeisen pedagogiikan praktiikassa pitkäkestoisuus tekee mahdolliseksi oppimistavoitteiden täsmentymisen kokemuksen myötä. Esitystä ja esittämistä opiskellaan tutkivalla otteella.
Tarkastustilaisuus 31.5.2024
Riku Saastamoisen väitöstutkimus Kohti esityskeskeistä pedagogiikkaa tarkastetaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa 31.5. klo 12 (Auditorio 1, Haapaniemenkatu 6, Helsinki). Vastaväittäjinä ovat filosofian tohtori, yliopistonlehtori Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto sekä taiteen tohtori, professori (associate professor) Harri Laakso, Aalto-yliopisto. Kustoksena toimii taiteen tohtori, dosentti Laura Gröndahl.
Tutustu väitöstutkimukseen Taideyliopiston Taju-julkaisuarkistossa