Työhuonekäynnit vaativat opettajalta herkkyyttä, sanoo kuvataiteilija ja maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walter
Pitkän linjan opettajaa ja kuvataiteilijaa innoittavat moniaistiset materiaalit, taiteellinen työskentely itsessään ja keskustelut opiskelijoiden kanssa.
Helsingin Taidehallin ovat vallanneet värit ja erilaiset materiaalit. Erikokoisiin maalauksiin on yhdistetty esimerkiksi kumia, mehiläisvahaa, muovia tai pellavaa. Kävijän johdattaa näyttelyyn seinälle kiipeävä teos, jossa on isot ja pienet kengät. Niiden alle on muodostunut sateenkaaren väreissä leiskuva polku. Teoksen nimi on osuvasti Päin seiniä.
Kuvataiteilija ja Kuvataideakatemian maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walterin retrospektiivinen näyttely Maalauksellisia mietteitä esittelee taiteilijan tuotantoa neljältä vuosikymmeneltä. Pitkänen-Walteria kiinnostaa maalausten moniaistisuus, jota hän on käsitellyt tohtorin opinnäytteessään.
Pitkänen-Walter opiskeli kuvataidetta 1980-luvulla, ja silloin taiteen opetuksessa keskityttiin pitkälti väreihin, muotoihin ja sommitteluun puhtaan modernistisesti.
”Käsiteltäviä asioita ei liitetty oikein mihinkään erityiseen, ei edes elämään. Siksi se, miten kuvataide silloin käsitettiin, tuntui kovin etäiseltä.”
Yhtä tärkeää elementtiä Pitkänen-Walterin taiteellisen ilmaisun muuttumisessa näytteli hohtavan oranssi teddykangas.
”Se herätti minussa moniaistisuuteen kietoutuvan haluelementin. Aloin käyttää töitteni materiaaleina esimerkiksi pigmentoitua, tuoksuvaa ja lämmön avulla muovautuvaa mehiläisvahaa, jolloin haju- ja tuntoaisti kietoutuivat näköaistiin.”
Kun taiteilijan lapsi oli pieni, käytti hän teoksissaan usein materiaalina kumia, joka venyi.
”Kun lapseni oli uhmaiässä, venytettiin meidän välisiämme rajoja molemmin puolin. Luulen, että kumi valikoitui materiaaliksi osittain myös siksi.”
Erilaisten materiaalien lisäksi Pitkänen-Walter on kiinnostunut mielikuvien muodostumisesta. Uransa alkuvuosina kuvataiteilijana pohti paljon sitä, miksi hänen työnsä saivat tietynlaisen muodon.
”Työni tuntuivat tulevan automaattisesti niin, etten luonnostellut niitä etukäteen vaan aloin vain tehdä. Kiinnostuin siitä, mikä kaikki mielikuvien muodostumiseen vaikuttaa.”
Taidehallin näyttelyssä osaan teoksista liittyy myös kuuloaisti äänimaiseman tai musiikin muodossa. Scorpions-yhtyeen kylmän sodan päättymistä kuvaava Wind of Change täyttää takahuoneen, jossa on taiteilijan varhaisia töitä. Lisäksi näyttelyssä kuullaan esimerkiksi linnunlaulua ja moottorisahan ääntä.
”Ajoimme poikani kanssa työhuoneelleni marraskuun pimeässä, kun Scorpionsin kappaletta soitettiin sattumoisin radiossa. Se kosketti minua. Kappale vei minut opiskeluaikani tunnelmiin ja sen aikaisiin teoksiini, vaikka todellisuudessa se ei ollut vielä silloin ilmestynyt.
Henkilökohtaiset keskustelut ovat opetuksen ydintä
Innoitusta taiteeseensa Kuvataideakatemian maalaustaiteen professori saa paitsi erilaisista materiaaleista ja työskentelystä itsestään, niin myös työhuonekäynneillä syntyvistä keskusteluista opiskelijoiden kanssa.
Kuvataideakatemiassa on käytössä opetusmuotona työhuonekäynnit, mikä tarkoittaa sitä, että opiskelija voi varata sähköisestä kalenterista ajan, jolloin opettaja tulee käymään hänen työskentelytilassaan. Tapaamisissa keskustellaan opiskelijoiden teoksista ja niistä kysymyksistä, joita opiskelija milloinkin pohtii.
”Käynneillä saattaa nousta esiin lähes mitä vain. Opiskelijat ovat keskenään erilaisia ja saattavat olla kiinnostuneita täysin erilaisista asioista kuin mihin itse olen perehtynyt. Kohtaaminen saattaa synnyttää täysin uusia ajatuksia ja kysymyksiä, kun työtä katsotaan yhdessä ja ollaan sille vastaanottavaisia.”
Parhainta opettamisessa ovatkin Pitkänen-Walterin mielestä juuri nämä hetket. Hän vertaa niitä taiteelliseen prosessiin.
”Keskusteluista voi tulla yhtä energisoivia kuin materiaaleista työhuoneella, jotka alkavat itsessään muodostaa teosta.”
Työhuonekäyntien perinteellä on pitkät juuret. Jo 1600-luvun akatemiatraditiossa oli vallalla mestari-oppipoika-käytäntö. Pitänen-Walter kertoo, että myös hänen opiskeluaikanaan 1980-luvulla taiteilijaopettajat kävivät opiskelijoiden työhuoneilla. Aikoja ei tuolloin varattu etukäteen, vaan opettajat tulivat, milloin nyt sattuivat pääsemään.
”Silloin opiskelijan ja opettajan suhde oli hierarkkisempi kuin nykyään. Opettaja oli se, joka tiesi. Opettajat saattoivat osittain korjatakin opiskelijoiden töitä. Nykyään ymmärretään paremmin, että teoksen tarkasteluun on olemassa erilaisia näkökulmia, ja opiskelijan ja opettajan välinen kohtaaminen on tasa-arvoisempi.”
Pitkänen-Walter sanoo, että henkilökohtainen ohjaus työhuonekäynneillä on kuvataiteen opetuksen ydintä. Opetusmuoto on erityisen tärkeä siksikin, että kuvataide on ollut etenkin 1960-luvun jälkeen jatkuvassa suuressa murroksessa. Jokainen joutuu itse määrittelemään sen alueen, jota haluaa taiteessaan käsitellä ja millä välineillä.
”Opettaja voi olla tässä prosessissa kätilönä. Opettajan tulee olla herkkä rajoista ja siitä, millä tavalla työtä tarkastellaan ja keskustelua käydään. Jos työhön suhtaudutaan tilanteessa väärällä tavalla, voi se lukita taiteen tekemistä.”
Maalauksellisia mietteitä
Tarja Pitkänen-Walterin retrospektiivinen näyttely Maalauksellisia mietteitä Helsingin Taidehallissa (Nervanderinkatu 3) 15.1. – 6.3.2022.
Teksti: Susanna Bono