“Taiteen perintö on luotava nyt”, sanoo esitystaiteilija Ron Athey
Ruumiin manipulointia sisältävistä teoksistaan tunnettu pohjoisamerikkalainen performanssitaiteen legenda Ron Athey saapuu marraskuussa ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Hän saapuu kertomaan taiteestaan Taideyliopiston ja Kiasman kutsumana. Vierailu on tapaus, sillä kyseessä on yksi performanssitaiteen arvostetuimmista nimistä. Tilaisuus Kiasma-teatterissa 20.11. on avoin yleisölle.
Ron Athey (s. 1961) kasvoi Pohjois-Amerikan karismaattisen helluntailiikkeen helmoissa. Uskonnollisessa liikkeessä, jonka piirissä hänen isoäitinsä kasvatti nuorta poikaa papiksi. Ollessaan kymmenenvuotias Athey puhui kielillä ja piti tätiään profeettana.
“Minut nähtiin lapsipyhimyksenä. Se tekee minusta varsinaisen outolinnun.”
Kun Athey liittyi pohjoisamerikkalaiseen punk-skeneen 80-luvun alussa, hänen taiteellinen työnsä alkoi löytää muotoaan sen innoittamana.
“Minua yritettiin aina rauhoitella, mutta olin varma, että liikkeessä oli taikaa.”
Atheyn elämäntyö alkoi vuonna 1981 Premature Ejaculation -teoksella. Se oli yhteistyö Rozz Williamsin, Atheyn tuolloisen kumppanin ja Christian Death -yhtyeen laulajan kanssa. Teos ammensi inspiraatiota industrial-kulttuurin synnystä ja neuroakustiikan käytöstä äänitaiteessa. Se sisälsi myös kohtauksia, joissa Athey söi ristiinaulittua eläimen raatoa. Tämä johti siihen, että klubit kieltäytyivät ottamasta esitystä ohjelmaansa.
1990-luvun alussa Athey jatkoi ensimmäisten suurten ryhmäperformanssiensa toteuttamista: Martyrs & Saints, Four Scenes in a Harsh Life ja Deliverance muodostavat kokoelman, joka tunnetaan nimellä The Torture Trilogy eli Kidutustrilogia.
“90-luvulla tekemäni taide sijoittui pahimpaan AIDS-epidemian aikaan. Trilogiaa työstäessäni vierailin jatkuvasti ihmisten luona, jotka olivat kuolemassa immunovirukseen, sillä lääkkeet tulivat saataville vasta vuosina 1996–1997. Surun keskellä syntyneet työt sisälsivät vaivatonta, mutta pakottavaa energiaa.”
Energiaa, joka pysähtyi äkisti vuonna 1994, kun Athey joka ei tuolloin “edes osannut kirjoittaa apurahahakemuksia”, vedettiin mukaan Amerikkaa repineeseen kulttuurisotaan. Kiivaassa taistossa konservatiiviset poliitikot pyrkivät estämään julkisen taiteen rahoituksen tahoilta, jotka käsittelivät homoutta tai feminismiä sisältäviä teemoja.
“Minut manipuloitiin kiistaan mukaan, koska olin esiintynyt Walker Art Centerissä, ja päätynyt hyökkäyksen kohteeksi. Jouduin julkisesti selittelemään teosteni sisältöä – ja lopulta sitä, etten ole mikään hirviö.”
Todellisuudessa The Torture Trilogiaa oli esitetty taidekeskuksen tuella loppuunmyydyille katsomoille, ja se oli saanut hyvän vastaanoton. Ongelmaksi muodostui esityksen sisältö, jonka kohtauksissa Athey viilteli kanssaesiintyjän ihoa. Lehdistön käsissä, vallalla olleen AIDS-hysterian siivittämänä, se johti laajalle levinneeseen järkytykseen. Jotkut kriitikot ja poliitikot väittivät taiteilijan jopa altistaneen yleisönsä veritartunnoille.
“Taistelusta tuli valitettavasti kokopäivätyö. Mutta asioilla on tapana hajota, ja myös rakentua uudelleen. Vastustan aina nihilismiä, sortumatta kuitenkaan yltiöpositiivisuuteen. Mutta kun kaikki ympärillä hajoaa, voi palasista koota jotain uutta.”
Athey alkoi esiintymään Lontoon Institute of Contemporary Artsissa, tervehtyen stressistä, joka johtui “kaikkien ympärillä olevien kuolemasta ja kulttuurisodasta, jota kävimme paitsi hallitusta myös taidetta esittäviä tiloja vastaan.”
Liike onkin Atheyn mukaan olennainen osa hänen taiteellista prosessiaan.
“Olen punk- ja AIDS-sukupolvea, joten minulla ei ole aikaa odotella. Taiteen tekeminen on minulle jatkumo, joka ei katkea apurahahakuihin tai päätösten odotteluun”, taiteilija toteaa.
“Olen työskennellyt journalistina, ymmärrän PR:ää ja minulla on taidot sekä myös vastuu määrittää oma viitekehykseni. Haluan varmistaa, että minut nähdään muunakin kuin vain queer- tai AIDS-taiteilijana.”
Ja sitten yhtäkkiä, “heräät eräänä aamuna ja sinusta on tullut vanhus.”
Miten taiteilija pitää taiteensa ajan tasalla niin, että se jättää jälkeensä perinnön?
“En sanoisi, että pidän taidettani tarkoituksella ajantasaisena, sen sijaan pyrin pitämään työni mahdollisena.”
Athey on aina ollut kiinnostunut varsin ylitsevuotavasta tekemisestä: “haluan kohtausten kavalkadin, täyden visuaalisen maailman, kokonaisen kuoron, suuren työryhmän – ja taustalaulajat. Teen aina taidetta, joka on liian kallista kontekstiin, joka minulle annetaan.”
“Vaikka Solar Anus on mielestäni yhä parhaimpia töitäni.”
Teos, jota esitettiin vuosina 1998–2006, oli Atheyn ensimmäinen sooloesitys. Se sisälsi itsensä vahingoittamista, veren käyttämistä materiaalina ja peräreiän, joka toimii vallan välineenä. Vice Magazine -julkaisun mukaan oli “vaikea ymmärtää, miksi joku haluaisi lävistää päänahkansa metallisella koukulla, täyttää kivespussinsa suolaliuoksella ja kutsua vielä yleisön sitä katsomaan.”
“Olen aika ylenpalttinen ihminen”, Athey nauraa.
“En kuitenkaan ole kiinnostunut pitkien, yli kuuden tunnin, esitysten tekemisestä. Kokeilin sitä kerran, mutta en yksinkertaisesti ole kestävyystaiteilija. Minua ei myöskään lainkaan kiinnosta trendikkäänä pidettyjen yhdelle katsojalle suunniteltujen esitysten tekemisestä. Se ei yksinkertaisesti sytytä minua. Sitä paitsi, suuri osa performanssitaiteesta on tylsää.”
Athey syttyy erilaisilla asioilla leikkimisestä, ja ruumiin manipulointi on hänen suurin intohimonsa. Siis: ruumiin mittasuhteiden tai muodon muuttaminen, kohdun muotoisten jälkien muodostaminen, kondomiin verhotun kontaktimikrofonin asettaminen kehoon – ja sen tutkiminen, mitä keholla on meille antaa. Kipu vetää taiteilijaa puoleensa.
“Hyväksymällä kivun taiteilijan on mahdollista päästä syvälle sen synnyttämään tunteeseen, kohti ekstaattista tilaa, joka tarjoaa mahdollisuuden tutkia ja käsitellä sitä, mihin esitys vie.”
“Työskentelen myös aina hypnotisoijan kanssa.”
Siis miksi?
“Siksi, että en pyri työssä taiteilijana olemaan ‘luonnollinen’ ihminen. Kun kehittelen konsepteja ja kohtaan työn puitteissa hidasteita tai luovia ongelmia, hypnoterapia ja automaattisen kirjoittamisen metodi auttavat minua ymmärtämään, mitä kohti mennä. Ne antavat minulle kanavan työskennellä.”
Athey tutkii töissään usein filosofisia ja henkisiä näkökulmia. Välillä myös huijaten katsojaa käyttämällä tekoverta tai -sisäelimiä. Sillä vaikka taiteilija kokee työskentelevänsä ruumiin kanssa äärimmäisin tavoin, toimii hän myös mielellään silmänkääntäjänä, eräänlaisena taikurina. Taikuudet mahdollistavat tunnetilojen muodostamisen, joiden puitteissa ihmisten on mahdollista kokea parantumisen hetkiä.
Perintö taas voi muodostua jo siitä, että taiteilija on tekee taidetta yli 45 vuotta. Getty omistaa paperisen Ron Athey -arkiston, ja vuoden 2021 retrospektiivisestä näyttelystä nimeltä Queer Communion: Ron Athey, on julkaistu katalogi. Näyttely pakotti taiteilijan elämään elämänsä uudelleen aina 80-luvulta vuoteen 2021 asti. Se oli hajottavaa, ja nyt taiteilija toivookin jättäneensä menneen taakseen.
“Kuten jo aiemmin sanoin, minä en odottele. Uskon, että taiteen perintö on luotava juuri nyt.”
Text: Elena Sulin
Copyright of all images by Ron Athey
Keskustelutilaisuus Kiasma-teatterissa
Ron Athey kertoo taiteestaan 20.11. klo 18 Kiasma-teatterissa, haastattelijana väitöstutkija, performanssitaiteilija Jamie MacDonald. Yleisöllä on mahdollisuus esittää kysymyksiä. Katso lisätietoa Taideyliopiston tapahtumakalenterista.