Taidekentän ahdinko varjostaa valmistuvien taiteen maistereiden juhlamieltä
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuu tänä lukuvuonna kaikkiaan 57 maisteriopiskelijaa.
Koronavirukseen liittyvät rajoitustoimet ovat paljastaneet, miten heikoissa kantimissa taide- ja kulttuurialojen asema Suomessa on. Taiteilijoiden työolosuhteet ovat nousseet puheenaiheeksi ja monet pitkäänkin kentällä olleet ovat alkaneet tuoda esiin järjestelmän kestämättömyyttä.
Samaan aikaan Suomeen valmistuu tänäkin keväänä uusia taiteen maistereita. Perinteisesti valmistuvien taiteelliset opinnäytetyöt on esitetty täysille katsomoille, mutta koronarajoitusten vuoksi taiteelliset lopputyöt ovat kutistuneet muutamiin esityksiin, joissa paikalla ovat olleet lähinnä opinnäytteen tarkastamisesta vastaavat opettajat ja muutama läheinen.
Yksi vähäisen yleisön saaneista teoksista oli Emmi Vennan koreografioima Core -tanssiteos, joka oli myös tänä keväänä tanssitaiteen maisteriksi valmistuvan Verna Nordlundin taiteellinen lopputyö. Nordlundin mukaan pitkäksi suunniteltu esitysperiodi kiertueineen jäi vain kolmeen esitykseen. Elokuulle on alustavasti suunniteltu uutta yritystä, mutta sen toteutuminen on koronarajoitusten vuoksi edelleen epävarmaa.
Nordlundin mielestä Core olisi lähtenyt paremmin lentoon, jos sen olisi saanut esittää täydelle katsomolle. Seitsemän tanssijan teos oli ryhmäkooltaan poikkeuksellisen suuri, sillä niukasti rahoitetulla tanssialalla näyttämöllä näkee harvoin niin monta esiintyjää kerralla. Pitkään harjoitellun teoksen jääminen koronan jalkoihin tuntui Nordlundista valtavalta kolaukselta koko koulutusohjelmalle.
”Tanssijantaiteen maisteriohjelma on kuitenkin vain kahden vuoden koulutus. Jos toinen vuosi jää vajaaksi, niin se on jo aika paljon”, Nordlund sanoo.
Vielä on aikaista arvioida, onko korona-aikana valmistumisella vaikutusta tulevaisuuden työnäkymiin. Tärkeimmät kollegiaaliset suhteet Nordlund sanoo joka tapauksessa solmineensa koulun sisäpuolella, mutta koronarajoitusten takia moni työn kannalta merkityksellinen kohtaaminen on saattanut jäädä myös toteutumatta. Siinä missä edelliset vuosikurssit ovat saaneet näkyvyyttä esittämällä useita esityksiä ja kiertämällä eri kaupungeissa, on Nordlundin vuosikurssi jäänyt rajoitusten vuoksi katveeseen.
”Me olemme vuosikurssi, jota ei ole nähty”, Nordlund tiivistää. ”Ehkä olemme niitä, jotka vain katosivat.”
Koronaan ja taidealan ahdinkoon liittyen etenkin viimeiset puoli vuotta ovat olleet Nordlundille vaikeita. Opintojen päättymisen kynnyksellä häntä on alkanut askarruttaa, minkälaiselle kentälle hän valmistuu. Keskustelu taidekentän tilanteesta Suomessa on Nordlundin mielestä täysin lähtökuopissa, kun puhe koskee lähinnä sitä, tarvitaanko taidetta vai ei.
”Kyllä on muutamat itkut itketty siitä, että millainen maailma itseä odottaa. Vaikka olen luonteeltani optimistinen, niin nyt on ollut aika lannistunutkin fiilis.”
Täydellisessä maailmassa taiteilijoiden ei Nordlundin mielestä tarvitsisi käyttää niin paljon työaikaa apurahahakemusten tekoon. Hän unelmoi rakenteista, joissa olisi mahdollista työskennellä pitkäjänteisesti ja kestävästi. Se edellyttäisi jotain palkan kaltaista tuloa, joka kerryttäisi taiteilijoille myös eläkettä.
”Muiden alojen näkökulmasta tuntuu varmasti hassulta, että meidän toiveemme on saada palkkaa ja päästä töihin. Vaikka ollaan perusasioiden äärellä, niin silti ne tuntuvat utopistisilta”, Nordlund pohtii.
Haut ja instituutiot avoimemmiksi
Valosuunnittelijaksi valmistuva Veli-Ville Sivén ja ohjaajaksi valmistuva Joel Härkönen ovat tehneet yhdessä useita produktioita Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun sisä- ja ulkopuolella. Sivén uskoo olleensa onnekas valmistuessaan tässä vaiheessa eikä esimerkiksi vuosi sitten, kun koronatilanne oli nykyistä kaoottisempi.
Sivénin ja Härkösen opinnäytetyöesitys KONE jouduttiin koronan takia siirtämään TeaKin isosta Teatterisalista pienempään tilaan. Alkupettymyksen jälkeen siirrolla oli myönteisiäkin vaikutuksia, sillä se herätti Sivénin pohtimaan omia motiivejaan taiteen tekemiselle. Kun esitystä teki rajatulle yleisölle, huomio kiinnittyi enemmän esitystapahtuman ainutlaatuisuuteen ja katsojan kokemukseen. Ajatukset eivät pyörineet niin paljon sen ympärillä, mitä opettajat tai muu taidemaailma esityksestä ajattelivat.
”Tunnistettiin se, että me voimme tehdä ihan mitä vaan ja ylipäätään kokeilla, mitä halutaan tehdä”, Sivén sanoo.
Sivén ja Härkönen ovat molemmat kiinnostuneita kokeellisesta esityksestä ja prosessimuotoisesta tekemisestä. Härkönen arvioi työkentän olevan heidän kaltaisilleen tekijöille vaikein mahdollinen. He valmistuvat freelancereiksi, mikä Sivénin mukaan on sama kuin kävelisi ohuella jäällä. Jään alla lymyää työttömyys ja yläpuolella jähmeä palkkatyöläisyyden malli. Systeemi ei tunnista silpputyöläisyyttä, ja se ilmenee niin, että omaa toimintaa pitää jatkuvasti perustella eri tahoille. Se kertoo Sivénin mukaan lähinnä luottamuksen puutteesta.
”Luovan työn näkökulmasta kahdeksasta neljään -tyylinen palkkatyöläisyyskään ei ole paras vaihtoehto, koska työajasta on oikeasti ehkä kolme tuntia aidosti luovaa ja tehokasta. Loput viisi tuntia kumpuaa lähinnä kontrollin tarpeesta”, Sivén sanoo.
Tuoreet maisterit näkevät perustulon kaltaisen systeemin yhtenä ratkaisuna freelancer-työn helpottamiseen. He toivovat myös, että erilaiset haut ja instituutiot olisivat jatkossa avoimempia kaikenlaisille tekijöille ja teoksille, ja että resurssit jakautuisivat tasaisemmin tekijöiden kesken.
”Tällä hetkellä tuntuu siltä, että saan töitä vain sillä, että satun olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan”, Härkönen sanoo.
”Ja tuntemalla oikeat tyypit”, lisää Sivén.
Parin viime vuoden ajan Sivén ja Härkönen ovat valmistelleet ”oikeesti tekemisen praktiikaks” nimeämäänsä työskentelytapaa, joka perustuu ainakin joiltain osin työn suunnittelemattomuuteen. Kesän aikana he aikovat kirkastaa praktiikkansa perusajatukset esseeksi tai artikkeliksi, jotta he voivat paremmin käyttää sitä lähestyessään taideinstituutioita.
”Toiveemme on tietysti, että pääsisimme toteuttamaan praktiikkaamme kaikenlaisissa paikoissa”, toteaa Sivén.