Table with No Seating -teos tuo neurodivergentin eletyn kokemuksen näyttämölle
Teoksen tekijät kertovat teoksen taustoista, tutkimuksellisista lähtökohdista ja pedagogisista näkökulmista.
Kolmen Teatterikorkeakoulun tanssinopettajan koulutusohjelman opiskelijan neuroepätyypillisyyttä käsittelevä teos Table With no Seating sai ensi-iltansa Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä 15.8. Juho Sarnon, Francis Maskensin ja Timo Filip Salosen poikkitaiteellinen teos käsittelee humoristisella ja lämpimällä otteella neuroepätyypillisten ihmisten arjen haasteita. Sirkuksen, tanssin ja teatterin keinoin toteutettu teos tarjoaa kaiken ikäisille suunnatun elämyksen, jossa sosiaalisten tilanteiden kirjoittamattomat säännöt tulevat käsitellyiksi illalliskattauksen ympärillä.
1. Kertoisitteko hieman esityksen taustoista? Mistä Table with No Seating -esitys sai alkunsa?
Opiskeluaikana huomasimme olevamme kiinnostuneita työskentelemään yhdessä ja aloimme kehittelemään teoksen konseptia viimeisen opiskeluvuoden aikana. Kaksi kolmasosaa työryhmästä on neurodivergenttejä, joten aihe tuntui luonnolliselta ja tärkeältä. Samalla taiteenlajien ja taustojemme moninaisuus tuntui soljuvan luontevaksi osaksi teemaa.
2. Minkälaiseksi ryhmänne sisäinen yhteistyö on osoittautunut prosessin aikana?
Vaikka olemme opiskelutovereita, emme ole aikaisemmin työskennelleet yhdessä. Tulemme myös erilaisista taustoista ja olikin kiinnostavaa havainnoida yhteistyön ja työskentelytapojen kehittymistä.
Esityksen tekoon liittyy myös yleisesti sisäistettyjä työskentelytapoja ja normeja, joita pidämme helposti itsestäänselvyyksinä. Meille tämä prosessi on ollut mahdollisuus kehittää työskentelytapaa, jossa kaikki pääsevät kerrankin tekemään esitystä juuri sillä tavalla, joka on itselleen sopiva, vailla pelkoa tuomitsemisesta tai stressistä. Työskentelytapa on kehittynyt ainutlaatuiseksi, juuri meille sopivaksi ja samalla teos itsessään on poikkeuksellinen sillä se sekä tuo neurodivergenttien kokemuksia esille, että on myös luotu heidän kokemustensa kautta.
3. Millaisia haasteita olette kohdanneet esityksen valmistelussa?
Haasteita ei varsinaisesti ole ollut, niitä tavallisia lukuunottamatta. Oulun teatteri otti meidät osaksi Moninaisuuden näyttämöä ja on tarjonnut tuotannollista ja käytännön tukea. Olemme kiitollisia heidän tuestaan ja markkinoinnistaan. Samoin Nietos Ry ja Oulun parkourakatemia ovat auttaneet residenssien kanssa, mutta taloudellista tukea me emme ole vielä saaneet. Toisin sanoen olemme tehneet myös muita töitä prosessin ohella ja se on aiheuttanut haasteita aikataulujen kanssa.
Tosin resurssien vähyys on myös osoittautunut siunaukseksi esitykselle, sillä olemme voineet ottaa kokonaisuuden haltuun juuri omalla tavallamme ja kehittää ne ratkaisut, jotka ovat meille luontaisia.
4. Esityksenne taustatutkimus koostui kirjallisten lähteiden keräämisestä ja neuroepätyypillisten ihmisten haastatteluista. Miten tämä työ on vaikuttanut esityksen sisältöön ja taiteellisiin valintoihin?
Teoreettinen tutkimus osoittautui yllättävän haastavaksi, ei lähteiden niukkuuden vuoksi vaan päinvastoin aiheen runsauden vuoksi. Huomasimme alkuvaiheessa, että neurokirjo on todellakin kirjo ja jokaisen ihmisen kokemus on ennen kaikkea henkilökohtainen. Haastattelut teimme meille läheisten ihmisten parissa, sillä aihe on monelle herkkä ja halusimme olla mahdollisimman luontevia ja rehellisiä.
Haastattelut ja ilmiön hahmottaminen olivat ponnistuslauta, jonka pohjalta lähdimme kehittämään esityksen tulokulmaa ja kohtauksia. Omat, henkilökohtaiset kokemukset limittyivät osaksi tätä taustaa luomisprosessin aikana.
5. Miten olette pyrkineet huomioimaan neuroepätyypillisten yleisöjen tarpeet esityksen luomisessa? Millaisilla ratkaisuilla olette pyrkineet edistämään teoksen saavutettavuutta?
Lähestymistapamme aiheeseen on kevyt, mutta samalla otamme aiheen tosissamme ja vältämme aiheen silottelua. Luonnollisesti kohtaukset eivät sisällä yllättäviä kovia ääniä tai välkkyviä valoja. Ennen kaikkea pyrimme ottamaan yleisön huomioon juuri sellaisina kuin he ovat. Pyrimme riisumaan katsomo- ja teatterikokemuksen normeja, etenkin sitä, mitä ajatellaan sopivaksi käyttäytymiseksi.
Alussa toivotamme katsojat henkilökohtaisesti tervetulleiksi, vastaamme kysymyksiin ja autamme katsomoon. Sanallistamme kaikille, että on ihan ok poistua kesken esityksen tai liikkua tuolilla ja heittää kysymyksiä tai ajatuksia vierustoverille. Halukkaille jaamme korvatulppia ja pehmoleluja halikavereiksi. Ensi-iltayleisössä oli ihastuttava joukko vanhempaa väestöä pehmonallejen kanssa!
Teos on myös rakennettu kevyeksi ja helposti erilaisiin ympäristöihin sopeutuvaksi. Emme ole riippuvaisia blackboksista tai teatteritekniikasta, vaan pystymme toteuttamaan teoksen juuri siellä missä yleisö on.
6. Olette Teatterikorkeakoulun tanssinopettajan koulutusohjelman nykyisiä ja entisiä opiskelijoita. Onko esityksen parissa työskentely tarjonnut pedagogisia oivalluksia saavutettavuudesta taideopetuksen kontekstissa?
Tanssipedagogiikan laitoksella opiskelu on ennen kaikkea vaikuttanut siihen, miten suhtaudumme teoksen luomiseen pedagogisena prosessina. Se että olemme työryhmänä onnistuneet luomaan ilmapiirin, joka mahdollistaa jokaisen oman tavan työskennellä ja kukoistaa, on hyvinkin hedelmällistä myös muita pedagogisia tilanteita silmällä pitäen.
7. Mitä toivotte, että yleisö vie mukanaan esityksestänne? Ne, joilla on elettyä kokemusta neuroepätyypillisyydestä, sekä ne, joilla ei ole?
Emme tee jaottelua neuroepätyypillisten ja neurotyypillisten katsojien välillä, meille yleisö on ennen kaikkea ihmisiä. He, joilla on kokemuksia neuroepätyypillisyydestä toivottavasti löytävät samaistumispintaa ja vertaistukea. Riippumatta siitä onko katsoja neurotyypillinen toivomme, että yleisö vie mukanaan laajemman ymmärryksen siitä, miten eri tavalla me voimme tätä maailmaa kokea ja miten kaikki nämä tavat ovat omalla tavallaan arvokkaita.