Pride-viikon haastattelussa Elina Nissinen ja Oskari Ruuska: Yliopiston henkilökunta haluaa palautetta ja on tukenut opiskelijalähtöistä toimintaa
Helsinki Pridea juhlitaan 28.6.–4.7.2021. Tässä haastattelusarjassa neljä taideyliopistolaista pohtii seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tilannetta omakohtaisten kokemusten, taiteen ja laajemmin yhteiskunnallisen keskustelun kautta. Tällä kertaa kysymyksiimme vastaavat Kuvataideakatemian opiskelijat Elina Nissinen ja Oskari Ruuska.
Taideyliopistosta kiinnostunut hakija ottaa yhteyttä ja kysyy, miten yliopistossamme suhtaudutaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Mitä vastaat?
Elina: Taideyliopisto on iso, ja eri akatemioiden ja koulutusohjelmien välillä on suuriakin kulttuurieroja. Koululaitos linjauksineen on eri asia kuin yksilöt kokemuksineen. Kannattaa siis kysyä kokemuksia eri ihmisiltä ja ennen kaikkea heiltä, jotka parhaillaan opiskelevat sinua kiinnostavassa koulutusohjelmassa. Myöskään Oskari ja minä emme voi tässä edustaa opiskelijoiden kokemuksia yleisellä tasolla.
Oskari: Opiskelijoilla on tosi vaihtelevia kokemuksia Taideyliopistosta. Esimerkiksi sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kokemukset eivät käsittääkseni ja kuulemani perusteella ole olleet kovin hyviä. Koen, että opiskelijoiden on vaikea tunnistaa häirintää ja puuttua siihen. Tässä tarvitaan yliopiston tukea. Omien opintojeni aikana tilanne on mennyt keskustelun suhteen hieman parempaan suuntaan. Vähemmistöjen kokemista ongelmista ja häirinnästä puhutaan avoimemmin kuin viisi vuotta sitten, kun aloitin opintoni Kuvataideakatemiassa. Joitain toimenpiteitä on myös tehty, esimerkiksi lisätty häirintäyhdyshenkilöitä. Yliopiston henkilökunta haluaa palautetta ja on tukenut opiskelijalähtöistä toimintaa.
Miten meidän tulisi tehdä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tilannetta ja kokemuksia enemmän tai paremmin näkyväksi Taideyliopistossa?
Elina: Opiskelijat ovat olleet aloitteellisia ja pyrkineet aktiivisesti parantamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tilannetta Taideyliopistossa. Olisi tärkeää, että Taideyliopisto huolehtisi henkilökunnan asiantuntevasta, pakollisesta ja säännöllisestä kouluttamisesta koskien LGBTQI+ -ihmisten yhdenvertaista kohtelua. Esimerkiksi ajantasaiseen sanastoon ja kielenkäyttöön perehdyttäminen on tärkeää. Sama koskee tietysti rasismin ja ableismin eli vammaisuuden perusteella tapahtuvan syrjinnän vastaista tasa-arvotyötä ja syrjinnän ehkäisemistä yliopiston sisällä ja sisäänottoprosesseissa. Tärkeää olisi myös queerfeministisen teorian ja yleensä moninaisuuden lisääminen opetussisällöissä. Esimerkiksi taidehistorian opetus on valkoisen, länsimaisen cisheteromiestaiteilijan perinteisen tarinan kertaamista. Tarvitaan eri äänillä kerrottuja historioita, myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkökulmista.
Oskari: Inclusivity agenda oli tärkeä, opiskelija-aloitteinen hanke, jonka tuolloin Taideyliopistossa opiskellut Jessie Bullivant laittoi alulle. Aloitteesta seurasi yhdenvertaisuusryhmän perustaminen. Opiskelijaedustajiksi lähtivät Eeti Piiroinen ja Jonni Korhonen. Yhdessä Jessien kanssa he laativat Kuvataideakatemialle esimerkiksi Turvallisemman Tilan säännöt ja julistekampanjan, joka näkyy akatemian käytävillä. Teatterikorkeakoulun puolella aktiivinen opiskelija Dasha Che on fasilitoinut tapaamisia trans- ja muunsukupuolisille opiskelijoille yhdessä professori Aune Kallisen kanssa. Dasha on ollut mukana inklusiivisuutta ajavassa työryhmässä Taideyliopistossa. Olemme kiitollisia mm. näille tienraivaajille.
Kuinka helppoa seksuaalivähemmistöihin kuuluvan on toimia omalla taiteenalallasi tänä päivänä? Onko syrjimättömyys jo itsestäänselvää?
Elina: Syrjintä ei ole loppunut. Kuvataiteen kentällä on onneksi itsejärjestäytyneitä yhteisöjä, jotka perustavat toimintansa intersektionaaliselle arvopohjalle. Instituutioissa kulttuurin muutokset ovat yleensä hitaampia prosesseja. Uskon, että queer-tekijöille ja näkökulmille on sijaa, ja että sitä sijaa tehdään tulevaisuudessa lisää.
Oskari: Kuvataiteen sisällä on erilaisia ryhmiä ja kuplia, joissa arvostetaan eri asioita. Taiteilijan vähemmistöasema vaikuttaa yleensä apurahojen saantiin ja toimintaan kentällä. Museokokoelmia hallitsevat perinteisesti cismiestaiteilijoiden teokset. Sukupuolien moninaisuus ei edelleenkään ole itsestäänselvää. Esimerkiksi apurahojen tai residenssien hakulomakkeissa on usein vain kaksi vaihtoehtoa sukupuolelle.
Mikä erityinen merkitys tai tehtävä omalla taiteenalallasi voi olla erilaisissa vähemmistökysymyksissä?
Oskari: Kuvataiteessa tehdään kaiken aikaa työtä representaation kanssa, ja se jo itsessään mahdollistaa erilaiset esiintulot. Olemme tottuneet pohtimaan representaatiokysymyksiä. Monet taiteilijat ovat mukana kriittisessä keskustelussa ja itsessään edustavat vähemmistöä, vaikka eivät käsittelisi suoraan vähemmistöpositiotaan taiteessaan. Taiteilijuus on julkinen ammatti.
Elina: Nykytaide osallistuu kriittiseen keskusteluun taiteen keinoin. Taide ei pelkästään reagoi vallitseviin olosuhteisiin, vaan sen kautta myös kuvitellaan ja luodaan vaihtoehtoista tulevaisuutta ja todellisuuksia.
Miksi tarvitaan pride-tapahtumia tänä päivänä?
Elina: Pridehan on monumentaalinen tapahtuma, joka kansainvälisesti juhlistaa ja puolustaa LGBTQI+ yhteisöä ja pride-liikkeen historiaa. Pride perustuu valtavalle määrälle hengenvaarallista työtä tasa-arvon eteen. Se tuo näkyväksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja nostaa esiin yhteiskunnallisia ihmisoikeuskysymyksiä. Pride on jo sen verran valtavirtaa, että myös huomattavan monet vaikutusvaltaiset instituutiot ilmoittavat kesäkuussa tukevansa pride-arvoja eli tasa-arvoa. Se tuki saisi näkyä ja tuntua pitkin vuotta.
Oskari: Niinpä. LGBTQI+ ihmisiä on kaikkialla. Itselläni on kokemusta vain isompien kaupunkien pride-tapahtumista. Pride-tapahtumia ja vähemmistöjen yhteisöjä tarvitaan kaikkialla, uskoakseni erityisesti myös pikkupaikkakunnilla.
Mikä sinua turhauttaa nykyhetken julkisessa keskustelussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä?
Oskari: Minua ärsyttää se, että ihan perusasioiden esiintuominen jää vähemmistöjen omalle vastuulle. Instituutiot ovat hyvin hitaita oppimaan ja hyödyntämään perustietoa, jota on helposti saatavilla. Minua myös surettaa ja turhauttaa mm. Puolan, Unkarin ja Venäjän tilanteen kehitys ja konservatiivisten arvojen vahvistuminen Suomessakin.
Elina: Niinpä, kansainvälinen poliittinen regressio ja valtavirtakeskustelun laahaavuus turhauttavat. Myös niin kutsuttu pinkkipesu ja sateenkaarikapitalismi ärsyttää. Se on yritysten ja valtioiden tyhjää imagon kohotusta eli liiketaloutta ja poliittista retoriikkaa. Sateenkaarilipun hyödyntämisen pitää tarkoittaa todellisia toimia yhdenvertaisuuden edistämiseksi.
Mitä sanoisit nuorelle itsellesi ohjeeksi tämän päivän elämänkokemuksellasi?
Oskari: Olen pohtinut paljon seksuaali-identiteettiäni opintojen aikana. Ei pidä olla ankara itselleen siinä, miten on menneisyydessään reagoinut erilaisiin rooleihin. Ihmiset muuttuvat ja koulu muuttuu suhteessa näihin kysymyksiin, vaikka se vie aikaa.
Elina: Moni pohtii samanlaisia kysymyksiä kuin sinä. On olemassa monenlaisia yhteisöjä, joiden pariin kannattaa rohkeasti hakeutua. Nykyään tuen ja yhteisöjen löytäminen on jo helpompaa, esimerkiksi sosiaalisen median kautta.
Teksti: Päivi Brink