Orkesterikoulutuksen tukija Pekka Räisänen: ”Musiikki on minun elämäni herkku”
It-maailmassa omaisuuden työllään tehnyt Pekka Räisänen laittoi hyvän kiertämään ja perusti rahaston Sibelius-Akatemian orkesterikoulutukselle. Hän haluaa, että jatkossakin Suomessa voi haltioitua kuuntelemalla musiikkia.
Helsinkiläinen Pekka Räisänen, 79, on todellinen konserttisalien vakiovieras. Hänellä on kolme kausikorttia, joita hän käyttää hyvin ahkerasti.
”Näköni on mennyt, mutta kuulo on yhä tallella. En pysty enää lukemaan nuotteja ja soittamaan, mutta olen aika taitava kuuntelija. Korvani kertovat, että meillä on Helsingissä aivan häkellyttävän hyviä orkestereita. Haltioituneena kuuntelen niiden taitoa ja tulkintaa. Jos haluaa nauttia musiikista, ei tarvitse lähteä ulkomaille”, Räisänen sanoo.
Hän kertoo välillä hämmästelevänsä, miten Suomen kaltaisessa vähäväkisessä maassa voi olla maakuntia myöten tarjolla niin paljon korkealaatuista musiikkia.
”Olen päätellyt, että Sibelius-Akatemialla on tässä vahvasti näppinsä pelissä.”
It-alalla uransa tehneen Räisäsen oma työ on kantanut niin runsaasti hedelmää, että siitä riittää nyt jaettavaa muillekin.
Hän haluaakin nyt omalla lahjoituksellaan tukea Sibelius-Akatemian orkesterikoulutusta. Räisäsen tekemällä lahjoituksella on perustettu Sibelius-Akatemian tukisäätiöön rahasto tukemaan korkeatasoisen orkesterikoulutuksen jatkuvuutta. Rahaston peruspääoma on 300 000 euroa, ja tulevaisuudessa lahjoitussumma voi kasvaa vuotuisilla lisäpanostuksilla sekä testamentilla useisiin miljooniin euroihin.
Räisäsen toive on, että Suomen musiikkielämän korkea taso säilyisi ja kenties jopa paranisi. Hänestä musiikin kuuntelun pitäisi olla jokaisen ulottuvilla.
Musiikki koko ajan rinnalla
Markus-sedän Lastentunti-radio-ohjelma on Pekka Räisäsen oman musiikillisen historian ensimmäinen merkkipaalu. Alle kouluikäinen poika esitti suorassa lähetyksessä yksinlauluna Fredrik Paciuksen Sotilaspojan.
”Kansakoulunopettajana työskennellyt isäni oli innokas musiikkimies. Hän johti useaa kuoroa Helsingissä. Sitä kautta ilmeisesti ohjelmaan päädyin”, Räisänen arvelee.
Musiikin harrastaminen oli Räisäsillä itsestäänselvyys. Sisko soitti viulua ja Pekka pakolla pianoa. Oppikoulun pääsykokeisiin valmistautumisen varjolla poika onnistui kymmenvuotiaana lopettamaan vastenmielisiltä tuntuneet soittotunnit. ”Pakko on huono motivaattori. Se ennemminkin nostaa vastarintaa”, hän sanoo nyt.
Soittamisen halu kuitenkin kasvoi vuosien mittaan, ja 14-vuotiaana Räisänen ilmoitti isälleen haluavansa ryhtyä trumpetistiksi. Isä sanoi torvelle ehdottoman ein, mutta tarjosi tilalle selloa. Kompromissina soittimeksi valikoitui klarinetti.
Lukion jälkeen Räisänen haki Kauppakorkeakouluun, vaikka isä painosti häntä voimalla pyrkimään Sibelius-Akatemiaan. Isä toivoi pojastaan oopperalaulajaa. Jälkikäteen Räisänen arvelee, että hänellä olisi ollut lahjoja ja ehkä haluakin laulajan uralle.
Nuori mies kuitenkin tahtoi valmistua nopeasti ja muuttaa pois kotoa, jossa oli huono henki. Musiikkiopinnot olisivat vieneet monta vuotta, Kauppakorkeakoulusta taas saattoi hyvässä lykyssä valmistua kolmessa vuodessa.
Vielä 27-vuotiaana hän opiskeli konservatoriossa laulua ja pohti alanvaihtoa, mutta luopui kuitenkin ajatuksesta. Aika oli ajanut musiikkiurasta ohi. Baritoni ei koskaan noussut estradille.
Kauppakorkeakoulusta Räisänen löysi uuden musiikillisen kodin. Vanha klarinetisti on ylioppilaskunnan 1960-luvulla alkunsa saaneen Boston Promenade -big bandin perustajajäsen.
Maineikas orkesteri toimii yhä.
Big bandin perustamisen pontimena oli ylioppilaskunnan toive saada tapahtumiinsa elävää musiikkia. Toimintaa sponsoroi kotimainen tupakkavalmistaja, jonka Boston-savukkeiden mukaan orkesterikin nimettiin.
”Olin toiminnassa mukana vielä jonkin aikaa opintojen päättymisen jälkeen, mutta kun opiskelijoiden meno ei enää tuntunut omalta, me vanhat ihmiset perustimme omia kokoonpanojamme.” Soittoharrastus päättyi kymmenen vuotta sitten näkövamman vuoksi.
Lahjoitus yhteiseen hyvään
Elämän herkku. Tärkein vapaa-ajan harrastus. Näin Räisänen kuvailee musiikin tarkoitusta itselleen.
Hän ajattelee, että kulttuurin ja taiteen merkitys ulottuu vielä yksittäisten ihmisten iloa ja nautintoa laajemmalle.
”Uskon, että ilman yhteistä kulttuuriperintöä ja taidetta suomalainen yhteiskunta ei olisi tällainen kuin se nyt on. Musiikki ja muut taiteet ovat suomalaisuuden rakennusaineita, osa meitä”, Räisänen sanoo.
Hän onkin seurannut huolestuneena hallituksen kulttuuriin kohdistamia leikkauksia. Saksien heiluttelu osoittaa hänen mielestään täydellistä ymmärtämättömyyttä taiteesta ja sen merkityksestä.
Räisäsen Sibelius-Akatemialle tekemä lahjoitus on huomattava, mutta hän tähdentää, että ei ole paikkaamassa hallituksen kulttuurin rahoitukseen tekemää lovea. Yksityisillä varoilla ei kuulu korvata valtionrahoitusta.
Hän haluaa lahjoittaa rahojaan johonkin sellaiseen, mikä tuntuu hänestä hyvälle ja tuo laajemminkin hyvää suomalaisille ja suomalaiselle yhteiskunnalle.
”Minulla on nyt paljon rahaa, mutta kuollessani en tee sillä mitään. En aio sulloa seteleitä käärinliinoihini”, hän napauttaa.
Räisänen aikoo seurata tiiviisti, mihin hänen perustamansa rahaston varoja käytetään. Hän toivoo, että hänen esimerkkinsä innostaisi muitakin, joilla on, mistä lahjoittaa.
Ilman yhteistä kulttuuriperintöä ja taidetta suomalainen yhteiskunta ei olisi tällainen kuin se nyt on. Musiikki ja muut taiteet ovat suomalaisuuden rakennusaineita, osa meitä.
Teksti Anu Vallinkoski