Opiskelija Alyssa Coffin: ”Taideyliopiston rooli on ehdottaa uusia narratiiveja ympäristökysymyksiin”
Kuvataideakatemian opiskelija Alyssa Coffin ajattelee, että taide voi olla voimakas keino vaihtamaan näkökulmaamme esimerkiksi ekologiseen kestävyyteen liittyvissä asioissa. Artikkeli on osa sarjaa, jossa haastattelimme Taideyliopiston työntekijöitä ja opiskelijoita ekologiseen kestävyyteen liittyvistä teemoista.
Miten ekologisen kestävyyden teemat, kysymykset tai käytännöt näkyvät omassa työskentelyssäsi tai opinnoissasi?
Taiteellisen työskentelyni keskiössä on jonkin tietyn paikan lähestyminen, siihen tutustuminen aistimuksellisen immersion kautta ja paikkaan reagoiminen. Tällä hetkellä tämä paikka on Rastilassa sijaitseva metsä, missä punoin oksista – puiden tuulenpuuskissa pudonneista raajoista – kammion. Mitä enemmän teen töitä tällä tavalla, sitä vähemmän näen tämän orgaanisen aineksen ”materiaalisena” valintana. Mitä enemmän käyn dialogia metsän paikan kanssa, sitä enemmän luon suhdetta – tutustun sen elävän aineellisuuden ominaisuuksiin ja piirteisiin ja sitten, hitaasti, jokaisesta oksasta muodostuu ainutlaatuinen hahmo, jonka kohtaan ja jonka kanssa teen yhteistyötä.
Kun makaan hiljaisuudessa tässä oksakammiossa, katson ylös punoksen läpi ja näen puiden korkeat solakat ruumiit, pystyn tuntemaan niiden rakkauden läsnäoloani kohtaan ja niiden kiitollisuuden avokätistä huomiotani kohtaan. Ja huomaan kuinka tämän vaikutus valuu muuallekin: hiljalleen tulen yhä tietoisemmaksi materiaalisesta elämästäni kokonaisuudessaan, kuinka käytän asioita ja kuinka paljon kulutan niitä. Kun suhtaudun puuystäviini ja metsäpaikkaan kotina, ajatukseni kulkeutuvat alkuperiin, hävityspaikkoihin ja vaikutuksiin. Ja yllätyksekseni huomaan, että jokin sisälläni muuttuu – alan aidosti välittää.
Minusta ekologinen kestävyys näkyy työssäni siinä, miten pohdin sitä, kuinka voisimme luopua omien kättemme voimasta ja rikkinäisistä, meille periytyneistä narratiiveista. On kuitenkin tärkeää olla vetämättä käsiämme pois vain sen takia, että olemme tulleet siihen tulokseen, että ihmislaji voi saada aikaan vain tuhoa, koska tämä vain syventää kuilua maapallon ja ihmisten välillä – sen sijaan meidän tulee luoda tilaa. Tilaa muille äänille (erityisesti alkuperäiskansojen äänille), tilaa uusien narratiivien ja ikiaikaisten mytologioiden viisauden kuuntelemiseen. Minusta on elintärkeää aloittaa minkä tahansa kriisin käsittely hiljaisuudella. Mitä tapahtuu, kun panemme hanttiin reaktiiviselle liikkeelle ja sen sijaan pysähdymme kuuntelemaan hiljaa? Juuri tässä on metsäkammiotyön ydin – siinä tehdään tilaa hiljaisuudelle.
Miksi ekologinen kestävyys on mielestäsi tärkeää tai kiinnostavaa omassa työskentelyssäsi tai opinnoissasi?
Työni lähtökohta on oman mielen, kehon ja hengen muuttaminen. Uskon, että jos minun on mahdollista muuttaa tapaani hahmottaa maailmaa ja liikkua siinä, niin silloin on myös mahdollista, että jollakin tämän taiteellisen työskentelyni transformatiivisesta prosessista kumpuavasta on vaikutus johonkuhun tai johonkin ympärilläni. Jotta voisin tehdä tätä sisäistä työtä, minun pitää saapua kotiin kohtaamaan mitä sisälläni on, löytää sisimpäni lähde ja sitten elää yhteydessä tähän ennennäkemättömään yltäkylläisyyteen – Lähteeseen, joka antaa elämän koko maapallolle. Joskus tämä itseni muutostyö kirkastuu, kun mietin mitä tapahtuu, jos suhteemme maapalloon ei muutukaan ja ekokriisi menee vain pahempaan suuntaan. Kuvittelen mielessäni, kuinka jonain päivänä kaikki voidaan viedä meiltä pois ja jäljelle jää vain sielullinen keho. Minulla on tapana kuvitella, ettei minulla ole vaatteita ja että kaikki materia on tuhoutunut, palanut tuhkaksi tulessa tai pyyhkiytynyt pois tulvassa. Ja mitäs sitten? Mitä löydän sisältäni selviytyäkseni itse ja huolehtiakseni lähimmäisen selviytymisestä? Mitä annettavaa minulla on tälle maalliselle kodille? Kuinka rakastaisin jäljelle jääneitä tuhkia? Kuinka pysyn läsnä pimeydessä, jotta pystyn kastelemaan pienenpientä siementä, jonka hädin tuskin pystyn tuntemaan hapuilevilla sormenpäilläni?
Tämä ei ole vieras tilanne kenellekään meistä korona-ajan myötä: me kaikki koimme sen nöyräksi tekevän tunteen kun asiat, joiden varaan laskimme, otettiin äkisti pois meiltä, kuin altamme olisi vetäisty pohja pois. Näinä hetkinä meidät pakotetaan muistamaan, ettei kontrolli ole meillä ja että maapallomme ja yhteisen elämämme kestävyys löytyy siitä väliin jäävästä tilasta – se on riippuvainen yhteenkietoutuneiden suhteiden matriisista. Ekologisen kestävyyden tulee kehittyä kaikenlaisten muiden kestävyyden osa-alueiden rinnalla. Tämä pitää sisällään kestäviä tapoja tulla toimeen ja viestiä muiden ihmisten kanssa, kestäviä henkisiä tapoja ravita sielujamme, kestäviä mielen ja kehon hyvinvointia tukevia arjen rytmejä, kestäviä tapoja tukea sekä ihmisten että muunlajisten ekosysteemejä ja avata ymmärrystämme niistä. Yritän huolehtia näistä seikoista työssäni, mutta toki listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja minun pitää ottaa lähtökohdakseni kestävyys omassa itsessäni – omassa ihmisluonnossani. Kokemukseni mukaan mikään ei ole kestävää, ellei se ole yhteydessä lähteeseensä. Minun pitää siis kysyä itseltäni: Mikä on lähteeni? Ja mistä riittää ikuisesti ammennettavaa?
Mikä Taideyliopiston rooli on ympäristöasioissa tai millainen sen pitäisi olla?
Ajattelen, että Taideyliopistolla on ihmisten ekosysteeminä ainutlaatuinen potentiaali tunnistaa ne muurit, jotka poissulkevat muita tietämisen tapoja ja kannustaa meitä kääntymään maapallon ja alkuperäiskansojen puoleen, kun tarvitsemme neuvoja. Taideyliopisto voi toimia esimerkkinä antamalla sen rakenteiden muokkaantua näiden tietomuotojen perusteella ja levittämällä tietoa siitä, kuinka harjoittaa ekologista kestävyyttä tämän monimutkaisen instituution kontekstissa.
Minusta yliopistolla on tilaisuus alentaa itsensä ainoana oppimisen ja koulutuksen keskuksena ja sen sijaan ohjata yksilöitä kulkemaan maailmassa jatkuvina oppijoina, kiinnittämään huomiota, kysymään osuvia kysymyksiä ja etsimään vastavuoroisuutta suhteessaan sekä muihin ihmisiin että maailmaan ihmisten ulkopuolella.
Eli voisi sanoa, että minusta Taideyliopiston rooli on ehdottaa uusia narratiiveja sekä tapoja suhtautua ”ympäristökysymyksiin” ja hankkia ratkaisuja.
Taideyliopiston strategian neljäs tavoite on, että ”taide on osa ekologisen kestävyyskriisin ratkaisua”. Mitä ajatuksia tämä herättää? Jos taide on tai olisi osa ratkaisua, mitä kaikkea se mielestäsi voisi tarkoittaa käytännössä?
En allekirjoita taiteen pitämistä pelkästään välineenä, jolla voidaan ratkoa ekokriisi ymmärryksen kautta. Luulen, että jos taide on vain alusta älylliselle pohdiskelulle tai uudelleenajattelullekin, emme muutu, koska emme me ole vain aivoja tikun varressa. Minusta taide on ainutlaatuinen portti sydämeen ja itse henkeen, joka luo elämän. Taide pystyy paljastamaan jonkin asian todellisen ytimen ja kutsumaan meidät siihen mukaan. Taide voi päästä käsiksi johonkin, joka voi olla ainoa toivo läpikotaisesta muutoksesta.
Voimme tehdä hyviä tekoja, tulla rationaalisella tasolla ekologisesti vastuullisimmiksi, voimme ulkoisesti muuttaa tapojamme tullaksemme ekologisesti tiedostavammiksi tai ympäristöystävällisemmiksi, ja nämä saattavat olla myönteisiä muutosvoimia, mutta ne eivät ole kestäviä, koska sydämemme eivät muutu emmekä ole juurtuneet kestävään lähteeseen. En osaa sanoa miltä tämä tarkalleen ottaen näyttää käytännössä, sen lisäksi mitä itse teen tällä hetkellä: kutsun ihmisiä pysähtymään ja olemaan hiljaa metsässä, tulemaan kotiin itseensä, tulemaan uudelleen yhteen tämän maakodin kanssa – alkuperäiseen syntymäkotiimme. Taide voi olla voimakas keino siirtää näkökulmaamme ja vaihtaa ohjauskeskus tai sydän takaisin alkuperäiseen lähteeseen. Kun katsomme maailmaa sieltä käsin, ”ekologinen kestävyyskriisi” alkaa näyttää eriltä ja reagoimme luontoon luontona ja tämän maan asukkaina.
Millainen taide on vaikuttanut sinuun? Miten? Voit kertoa jonkin esimerkin.
Minuun on vaikuttanut taide, jolla on yksinkertainen voima paljastaa jonkin asian todellinen luonne, saada meidät hiljaisiksi ihmetyksestä ja uudelleenelvyttää mielikuvituksemme ajattelemaan mikä kaikki on mahdollista jo tässä ja nyt. Sanoisin, että Andy Goldworthyn maa- ja luonnon elementtien parissa tehdyillä töillä on ollut tämä vaikutus minuun vuosien varrella. Teostason esimerkkinä: muistan nähneeni MassMOCA-museossa Dawn DeDewaux’n teoksen, joka oli vain lasi vettä – se kummittelee muistissani tänäkin päivänä. Lisäksi minuun vaikuttavat sellaiset teokset, joiden myötä keho aktivoi olemisen henkiset ulottuvuudet ja jotka aktiivisesti tuovat hengen ja aineen takaisin yhteen. Monilla Ana Mendietan, Marina Abramovicin, ja Pina Bauschin töillä on ollut tämä vaikutus minuun. Viimeisenä mainitsisin taiteen, jossa kutsutaan osallistumaan ja jossa osallistuminen on osa työskentelyä. En vielä kunnolla tunne tämänkaltaisia töitä, tai pikemmin etsin vielä esimerkkejä, mutta jo nyt voin sanoa, että Raphaël Beaun esitykset ja osallistava työtapa vaikuttavat minuun juuri nyt.
