Näyttelijäalumni Kai Lehtinen: Se pitää olla pitkä se leipä!
Näyttelijäalumnien haastattelusarja
Kai Lehtinen (synt. 1958) kävi Teatterikorkeakoulun vuosina 1983-1987. Ajoittain hänellä on kuvauksia, hän ohjaa kesäteatteria tai keikkailee oman esityksensä kanssa. Muun ajan Lehtinen viettää pajallaan timpurin hommissa, ja valmistaa tilauksesta ”mitä vaan mitä uskaltaa tehdä”. Haastattelun aikana naurettiin paljon ja railakkaasti.
1. Mieleenpainuvin muistosi opiskeluajoilta?
K.L.: Sitä oli niin valtava myllerrys päässä, ettei sieltä osaa oikein mitään repii erikseen. Se oli niin totaalista, se opiskelu siihen aikaan, ainakin sillon. Kaks ekaa viikkoo kun sinne pääsi, kouluun, niin mietti joka päivä et meneekö sinne enää seuraavana aamuna.
Mutta sitten autoa ajaessa Lohjalle sieltä Helsingistä siinä jossain tapahtu semmonen välähdys, et tää on just sitä mitä mä tartten. Mut se ei liity mihinkään tämmöseen mikä vois olla ylvästä, joku henkinen tapahtuma, tai että ymmärtäisi enemmän tästä maailmasta. Melkein päinvastoin. Paskanmarjat. Että ymmärsi sen, että pitää mennä vaan mutia myöten ja yrittää pärjätä ja yrittää hymyillä.
2. Tärkein oppisi, jonka sait Teatterikorkeakoulusta/hyödyllisin taito, jota käytät ammatissasi?
K.L.: Että tietää oman arvonsa, että mihin pystyy ja missä vois kuvitella olevansa edes kohtuullisen hyvä, niin satsaa sellasiin asioihin, ja sitte kehittää itteänsä. Ja silti se ei pääty koskaan, se juoksu jatkuu edelleen.
Sille pitäis myös koulutuksessa antaa aikaa sille asialle, että sä saat kehittyä just semmoseks mikä susta on tulossa. Ja se ei ole mikään faktatieto, että ”susta on tulossa tommonen”. Että mihin päin sä pyrit, ja mihin sä uskot ja mitä sä haluat.
Koska se pitää aina pitää mielessä kuitenkin, et se on työtä. Ei se ole elämäntapa tai mikään sellainen mihin vois vaan hypätä, ja sitte olla siellä niin kauan kun siellä ammatissa hyväksytään, ja sit heitetään pois. Ei siihen kannata suostua. Mä arvostan tätä työtä nimittäin niin paljon. Mutta silti se ei oo yhtään sen enempää. Siinä on se ristiriita juuri!
3. Urasi tärkein rooli?
Lehtinen ei halua arvottaa rooleja, sillä kyse on aina usean eri alan taiteilijan yhteistyöstä, ja rooli on vain yksi osa kokonaisuutta.
K.L.: Ei semmoseen voi vastata ikinä. Jos tekee tätä työtä, niin se on joka ainoo rooli. Ja sitte muut luo sen merkityksen et ”tää oli muuten sulle tärkee rooli”. Sen huomaa, että joihinkin töihin innostuu enemmän kuin joihinkin toiseen. Ja sitä mä oon miettiny, et miksi, mitä se tarkottaa.
Mä tiedän vaan, mitä mulle hoetaan. Mä kuulen ja näen sen, mutta se ei tarkota yhtään mitään. Siellä alla on Kai Antero Lehtinen, eikä se mitä se näytteli.
4. Lempirepliikkisi, jonka olet lausunut?
K.L.: Se saattaa liittyy yksityiselämään. Veikkaan, et se on sillä osastolla.
Onko sulla niitä unia, missä olet syystä tai toisesta menossa lavalle, muttet muista, miksi ja mitä tekemään?
K.L.: Näitä on vaikka kuinka, se on varmaan klassikko! Ne on kans karmeita, ne mitkä on ihan todellisuudessakin tapahtunu, että joskus kun sanotaan, et ”improvisoi jotain, oo hauska”, ja sit niinku jää tuijottamaan ohjaajaa, et ”mitä helvettiä?!” Ei varmaan tuu silloin yhtään mitään. Jos ei muutenkaan!
5. Miten näet Teatterikorkeakoulun tulevaisuuden?
K.L.: Mä oon sen kanssa ollu nykyään tekemisissä enää tosi vähän. Toki näkee aina porukkaa, mitä sieltä tulee ulos, valmistuu, ja täyttää sitte ruudut.
Mut kyllähän mä sen nään, että ihan niinku timpurin työt ja muut on tärkeitä, niin se on tärkee homma – mutta ei niin tärkeä kuin itse elämä, se pitää ain´ muistaa.
Ja mä oon todella säälivästi tuntenut inhoa sitä kohtaan miten nuoret näyttelijät, kun ne ei tajua itse, et ne ryöstöviljellään. Niitten täytyis saada koulutuksessa sitä myöskin, että jos sut revitään heti tohon parrasvaloihin, niin sun pitää pitää puoles. Niin nuorena kun antaa niin helposti sille kaikki valtuudet, että nyt tää menee hyvin, kun minua halutaan sinne ja halutaan tänne. Mut se pitää olla piiitkä se leipä, se pitää olla piiitkä! Ja sitte kehittyä siinä joka asemalla eteenpäin.
6. Minkä neuvon antaisit tulevaisuuden kollegoille?
K.L.:Mä haluan antaa vain sen neuvon, että se pitää itse löytää, mitä joku muka yrittää neuvoa. Neuvojat on usein niitä, jotka ei välttämättä itsekään tiedä, mut on vaan takertunu johonki kiinni.
Kauheen tärkeetä on osata olla ylpeä siitä mitä tekee. Sillon suhtautuu kunnioittavasti siihen työhönsäkin. Että se itsevarmuus pitää löytää itsestään. Joskus se on niinkin älytöntä, että itsevarmuus on heikkoutta. Mitä ei itsessään halua nähdä. Ja sitte yrittää olla itsevarma, mutta se on se heikkous, jonka muut näkee, ja sit ne arvostaa sitä.
Ja se tie ei vaan lopu koskaan. Että turha luulla itsestään, et ”nyt mä oon valmis”. Kun sua kuoppaan kannetaan, niin sit sä oot valmis!
7. Syntymäpäiväterveisesi koulutusohjelmalle?
K.L.:Terveiset on sellaset että kunniakkaasti kättä lippaan! Kaikille jotka on sen ansainnut. Kaikki opettajat ynnä muut kollegat, kaikki ketä siellä koulussa on ollu, niin kättä lippaan vaan. Mutta ei saa ylpistyä!
8. Miten roolittaminen on muuttunut aikojen saatossa?
Lehtinen näkee, että näyttelijää pyritään määrittelemään ulkopuolelta läpi uran, hyvässä ja pahassa, alkaen pääsykokeista.
K.L.: Se (Jouko Turkka) katto mua sillä silmällä koko ajan ja huusi mulle ja räyhäs että ”sä oot saatana sellanen urheilullinen roisto, että tommosta voi tarvita jossain”, ja mä ajattelin että ”luokittele mikskä haluat, mut kyl tää tuntuu siltä, että mä alan tätä hommaa tekemään”.
Et siitä mä oon tosi ilonen, juuri siitä ajasta, että mä sillon sinne pääsin. En toista kertaa varmasti oisi ees pyrkiny.
Se on aina hauskaa ja antavaa ku (roolitus) on epätyypillinen, ja mä voin löytää jonkun aivan uudenlaisen kulman ja näkökulman koko asiaan.
Ihminenhän tyypitetään jo nuorena joksku: ootko sä draamanäyttelijä vai koomikko vai mikä, ja ikä tuo sitten seuraavan vaiheen. Et tiettynä ikänä on tiettyjä rooleja. Ja mua huvittaa se, että nyt mä oon näytelly presidenttejä ja isoisiä. Aina kun soittaa, niin tulee jonkun isäksi tai isoisäksi. Heheh! Että jaha, ei siinä mitään! Lähtö tuli!
Näyttelijä Kai Lehtinen on valmistunut Teatterikorkeakoulusta (nyk. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu) vuonna 1987.
Haastattelija Piia Peltola on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja.
Vuonna 2018 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu juhlisti näyttelijäkoulutuksen 75-vuotista taivalta. Haastattelusarjassa kuullaan näyttelijäalumnien ajatuksia eri vuosikymmeniltä.