Muusikko Aili Järvelä: Musiikkikasvatuksen opiskelijana oppii kehtaamaan ja olemaan keskeneräisenä toisten edessä
Laulaja, säveltäjä ja viulisti Aili Järvelälle Musiikkikasvatuksen koulutusohjelma oli yhteisö, jossa omaa erilaisuutta ei tarvitse pelätä. Hengenheimolaiset löytyvät, vaikka ajattelisi, ettei kuulu yhtään mihinkään.
Mikä sai sinut kiinnostumaan musiikkikasvatuksen opiskelusta ja hakemaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan?
Olen kotoisin Kaustiselta, jossa musiikki oli ja on osa tavallista elämää; sitä harrastetaan lähes kaikissa perheissä. Musiikkilukion jälkeen lähdin Jyväskylän konservatorioon opiskelemaan pop-jazzlaulua.
Musiikkikasvatuksen skene oli tuttu jo lapsuudesta, sillä musiikkiin erikoistunut luokanopettaja-äitini piti koko ala-asteen musiikkitunnit. Musiikkipedagogi ja musiikkiliikunnan uranuurtaja Inkeri Simola-Isaksson oli puolestaan äitini opettaja.
Isäni, viulisti, viulunsoiton opettaja ja näppäripedagogiikan kehittäjä Mauno Järvelä oli viuluopettajani, ja olen täysi-ikäisestä lähtien ollut hänen mukanaan opettamassa Näppärikursseilla. Opettaminen ja lasten kanssa tekeminen on tuntunut aina luontevalta.
Pääsin opiskelemaan Mukalle [Musiikkikasvatuksen koulutusohjelma] vuonna 2007 ja valmistuin 2017.
Mitä sinulle jäi mieleen valintakokeista?
Ne menivät päin helvettiä. Olin valmistautunut huonosti, joten pidän ihmeenä, että pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Pianon prima vista ja teoriaosuus hävettävät vieläkin, mutta opetusnäytteeni oli vahva, ja uskoakseni se ratkaisi tuloksen.
Mikä oli mielestäsi tärkein taito, jota sait kehittää opintojesi aikana?
Kehtaaminen. Musiikkikasvatuksen koulutusohjelma on niin laaja, että siinä joutuu ja pääsee monessa kohtaa epämukavuusalueelleen ja olemaan keskeneräisenä toisten edessä. Ei ole helppoa olla huono jossakin, mutta sitä on hyvä opetella sietämään. Olla omilla taidoillaan mukana ja ottaa opiksi.
Opetus on laadukasta, mutta kaikkea oppia ei saa pelkästään opettajilta vaan myös kanssaopiskelijoilta. Havahtumisia voi tulla yhtä lailla ruokapöydän äärellä kuin soittotunnilla tai pulpetin takana. Oppiminen on kokonaisvaltaista.
Olen sittemmin löytänyt itseni aikamoisista paikoista – soittamasta viulusooloa Jäähallissa tuhansien ihmisten edessä tai laulamasta Paula Vesalan kanssa Vain elämää -ohjelmassa.
Ensi talvena jatkan töitäni kehtaamisen korkeakoulussani Katrina-musikaalissa, jossa olen mukana ruotsinkielisenä näyttelijä-muusikkona. Ruotsi ei ole vahva kieleni, niin kuin eivät kaikki Katrinassa soittamani instrumentitkaan ole pääsoittimiani. Katrina on myös ensimmäinen musikaali, jonka olen säveltänyt.
Millä tavoin kehityit muusikkona ja musiikin tekijänä opintojesi aikana?
Sain tutustua muusikon erilaisiin rooleihin – niistä saa kiinni ja pääsee testaamaan, mikä toimii omalla kohdalla. Kameleonttina voi ottaa erilaisia rooleja eri kokoonpanoissa.
Esimerkiksi bändikursseilla pääsin olemaan rivijäsenenä, kuuntelevana kannattelijana solistille. Se on tärkeä tontti ottaa haltuun. Heidi Suonion tunneilla taas sain vapaan säestyksen ideasta kiinni ja aloin treenata sitä.
Koulutuksen monipuolisuus voi olla sekä siunaus että kirous. Runsauden pulassa pitäisi osata valita järkevästi, mitä lautaselle ottaa. Nämä valinnat voivat olla tosi vaikeita. Siksi oppijalähtöinen ohjaus on tärkeää – ettei opiskelijaa jätetä oman onnensa nojaan.
Itse vaihdoin lopulta klassisen laulun pääinstrumentiksi. Monelle mukalaiselle klassinen laulu on “red flag”, itselleni taas pitkäaikainen haave, jonka onneksi toteutin.
Millainen opiskeluyhteisö musiikkikasvatuksen koulutusohjelma oli?
Mukalaiset ovat kivoja tyyppejä – kirjavin ja värikkäin osasto koko akatemiassa. Mukana on opiskelijoita monenlaisista taustoista; joillakin paletti enemmän levällään kuin toisilla.
Omaa erilaisuutta ei tarvitse pelätä vaan voi tulla sellaisena kuin on ja ottaa siitä ilo irti. Hengenheimolaiset löytyvät, vaikka ajattelisi, ettei kuulu yhtään mihinkään. Aina löytyy joku, jonka kanssa voi parantaa maailmaa, ja samojen ihmisten kanssa voi löytää itsensä työskentelemästä myös tulevaisuudessa.
Mitä teet nyt ammatiksesi?
Minulla on laaja työkenttä monenlaisissa bändeissä ja kokoonpanoissa laulajana, lauluntekijänä, säveltäjänä, sovittajana, viulistina ja tuottajana. Teen soolouraa, jossa sävellän ja sanoitan kaiken materiaalin itse.
Parhaillaan työstän materiaalia seuraavalle albumilleni Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin. Olen saanut lisäksi kolmivuotisen apurahan Taiteen edistämiskeskukselta sävellystöitä varten.
Sovittajana olen tehnyt yhteistyötä Helsingin Kaupunginorkesterin, Tapiola Sinfonietan ja Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin kanssa.
Olin pitkään lastenmusiikkiyhtye Mutaveijareissa, jonka perustimme Mukalla, ja joka on edelleen koossa. Lastenmusiikin saralla olen toiminut myös Edukustannuksen Satuovien Aapisen sekä Lukukirjan musiikkien tuottajana.
Monipuolisuus antaa enemmän kuin ottaa. Myös korona-aika osoitti raadollisesti sen, että monipuolisuus on valttia – toimeentulo ei riipu vain keikoista. Se on kuin harava, josta yksi piikki voi katketa välillä, mutta muut ovat käytössä.
tekijänä”, sanoo Aili Järvelä. Kuva: Antti Kokkola
Pedagogiikka, muusikkous ja tutkimuksellisuus ovat kaikki osa musiikkikasvatuksen opiskelua. Mitä ne merkitsevät sinulle?
Pedagogiikka on tuonut käytännöllisen ja realistisen tavan kohdata haasteita. Se on opettanut kykyä kohdata erilaisten ihmisten tarpeita ja puhua sellaisella kielellä, jota ihmiset ymmärtävät. Voit saada aikaa hienoja taideteoksia, mutta millä keinoin teet sen? Opettamista olen tehnyt aika paljon, muun muassa yli sadalla näppärikurssilla erilaisten oppijoiden kanssa.
Muusikkous liittyy aiemmin mainitsemaani kehtaamiseen, jota tulee harjoitettua päivittäin. Tutkimuksellisuus kehittää kriittistä lukutaitoa, jota tarvitaan kipeästi tässä ajassa, päättäjien touhua kun katsoo. Tutkimuksellinen ote vahvistaa myös moraalia ja empatiakykyä.
Mikä on parasta työssäsi?
Parasta ja pahinta on arvaamattomuus, ennakoimattomuus. Koskaan ei voi tietää, kenestä tulee keskeinen kollega, missä proggiksessa se tulee vastaan. Toisekseen, vuodet eivät ole veljiä keskenään; on haastavaa totuttautua työn epätasaiseen luonteeseen.
Raskasta on myös, kun on monta rautaa ja roolia tulessa – säveltäjä, solisti, taiteellinen johtaja, rivipelimanni. En kannusta ketään polttamaan itseään loppuun. Se ei ole tavoittelemisen arvoista.
Parasta on toki uuden oppiminen, on etuoikeus päästä todistamaan aitiopaikalta itseään taitavampien kollegoiden osaamista ja oppia heiltä. On myös aina ilo kuulla, että oma taide on ollut vaikkapa jollekin kuulijalle merkittävä voimavara. Siitä tulee aina hyvä olo.
Millaisia neuvoja antaisit niille, jotka harkitsevat musiikkikasvatuksen opintoja Sibelius-Akatemiassa?
Anna itsesi olla sellainen kuin olet. Näe erilaisuus voimavarana, älä poissulkevana tekijänä.
Älä jää yksin. Jo pääsykokeissa voisi olla joku mukalainen ”pääsykoe-enkeli” hengaamassa, jolle voi mennä juttelemaan, kun odottaa vuoroaan. Näin kukaan ei joutuisi käsittelemään tilannetta yksin.
Vaikka tämän ajan poliittinen ilmapiiri ei ehkä anna niin ymmärtää, tämä ala tarvitsee uusia tekijöitä ja tätä alaa tarvitaan. Lapset, nuoret, aikuiset ja vanhukset tarvitsevat meitä. Meidän taidoille on tarvetta enemmän kuin koskaan.