Musiikkikasvatuksen professori Heidi Partti: “Kestävyyskriisissä toivo on välttämätöntä”
Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen professori Heidi Partti ajattelee, että taiteen tarjoamat tunneilmaisun ja tunteiden käsittelyn työkalut ovat tärkeitä kestävyyskriisissä. Artikkeli on osa sarjaa, jossa haastattelimme Taideyliopiston työntekijöitä ja opiskelijoita ympäristöohjelman teemoista.
Heidi Partin työkuvaan kuuluvat tutkimus, opetus, yliopistoyhteisön kehittämistyö ja yhteiskunnallinen vuorovaikuttaminen.
Miten ekologisen kestävyyden teemat, kysymykset tai käytännöt näkyvät tai ovat näkyneet omassa työskentelyssäsi?
Ekologisen kestävyyden kysymykset ovat eettisiä kysymyksiä siitä, kuinka elämää tulisi elää ja kuinka voimme edistää yhteistä hyvää. Tästä lähtökohdasta käsin on selvää, ettemme voi erottaa eettisistä kysymyksistä elonkehän elinmahdollisuuksien säilyttämisen kysymyksiä. Ekologinen kestävyys ei siis ole irrallinen asiakokonaisuus vaan kytkeytyy jokapäiväisen elämän ehtoihin ja koko planeetan ja ihmiskunnan kohtaloon.
Tutkijoina ja opettajina kohtaamme arjessamme erilaisia tilanteita ja valintojen paikkoja, joita koetamme ratkoa eettistä harkintaa käyttäen. Pohdimme esimerkiksi, miten voimme työskennellä kansainvälisesti kuormittamatta ympäristöä matkustuksesta aiheutuvilla päästöillä tai minkälaiset tutkimuskysymykset ja -näkökulmat voisivat edistää kokonaisvaltaista, ekososiaalista ja eettistä ymmärrystä maailmasta.
Mielestäni on kaiken kaikkiaan tärkeää miettiä ekologisia kysymyksiä siltä kannalta, mitä tehdään jo nyt ja miten olemassa olevaa toimintaa ja vahvuuksia voisi laajentaa tai vahvistaa ekologisilla teemoilla. Esimerkiksi taide- ja musiikkikasvattajien työssä olemme huomanneet, että työssämme edistämme jo paljon sellaista, jota tarvitaan myös ekologisten kriisien ratkaisussa: yhdessä tekemistä, toisten kuuntelemista, yhteisen hyvän edistämistä, mielikuvituksen käyttämistä ja tunnetaitojen vahvistamista.
Miksi ekologinen kestävyys on mielestäsi tärkeää omassa työskentelyssäsi?
Ekologisen ajattelun ulkopuolelle jättäminen ei ole vaihtoehto. Olemme taidealalla tottuneet ajattelemaan ja edistämään monin tavoin hyvää elämää ihmisyhteisöjen kesken, mutta yksi haaste on varmasti sen pohtiminen, miten pääsisimme laajentamaan huolenpidon kehää myös ei-inhimillisiin olentoihin ja koko planeetan huomioimiseen. Tämä vaatii isoa paradigman muutosta tai ainakin sen laajentamista.
Mikä Taideyliopiston rooli ympäristöasioissa on tai tulisi olla?
Kaikissa eettisissä ja ekologisissa kysymyksissä vastuu on sekä kollektiivinen että yksilöllinen. Taideyliopiston rooli organisaationa on tukea, kirittää ja mahdollistaa sellaisia käytäntöjä ja toimintoja, jotka tähtäävät ympäristökuormituksen vähentämiseen ja kestävyyskriisien ratkaisemiseen. Taideyliopisto organisaationa voi esimerkiksi olla nykyistä enemmän mahdollistamassa ja avaamassa yhteisiä keskusteluja siitä, miltä osin olemme itse osana ongelmaa ja mitä pitäisi lopettaa tai tehdä toisin.
Toisaalta Taideyliopistossa työskentelevinä ja opiskelevina ihmisinä emme voi paeta organisaation taakse sillä ajatuksella, että joku jossain kyllä hoitaa kaiken. Ympäristöohjelma on tärkeä, mutta ilman yksittäisten ihmisten toimintaa ja toisin tekemistä kuormituksemme ei vähene eikä toimintamme muutu. Samalla on erittäin tärkeää, että Taideyliopisto organisaationa olisi tukemassa, kannustamassa ja mahdollistamassa valintoihin ja tekemiseen, jotka eivät aina ole helppoja. Asiaa ei siis saa missään nimessä jättää vain yksilöiden harteille vaan kollektiivisen vastuun ja yksilöllisten valintojen olisi hyvä toimia saumattomasti yhdessä.
Taideyliopiston strategian neljäs tavoite on, että ”taide on osa ekologisen kestävyyskriisin ratkaisua”. Mitä ajatuksia tämä herättää? Jos taide on tai olisi osa ratkaisua, mitä kaikkea se mielestäsi voisi tarkoittaa käytännössä?
Taiteen ja humanististen alojen voima on siinä, että ne voivat antaa eväitä sen pohtimiseen, miten voimme elää ihmisiksi täällä maapallolla. Taide ei varmaankaan konkreettisesti voi lopettaa maapallon keskilämpötilan nousua, mutta silti ajattelen, että taiteella on tärkeä paikka sen pöydän ympärillä, jossa pohditaan kestävyyskriisin selättämistä. Taide voi antaa eväitä nähdä nykyhetkeä pidemmälle ja kuvitella erilaisia, ei lukkoon lyötyjä tulevaisuuksia. Toisaalta taide voi haastaa ja toimia vastavoimana sellaiselle ihmiskeskeiselle, individualistiselle ja kuluttamiseen perustuvalle elämäntavalle, joka on paljolti syynä käsillä oleviin kriiseihin.
Taiteelle ominaiset tunneilmaisun ja tunteiden käsittelyn työkalut ovat tärkeitä kestävyyskriisissä. Taide antaa mahdollisuuksia ei-kielellisten tunteiden käsittelyyn sekä maailman kohtaamiseen kehollisesti ja aistisesti. Tämä voi auttaa esimerkiksi ekokriisiin liittyvien ahdistavien tunteiden käsittelyssä. Toisaalta näen taiteella paljon potentiaalia myös empatiaan ja huolenpitoon perustuvan maailmasuhteen rakentumisessa.
Kaikki edellä mainittu liittyy toivoon ja sen säilyttämiseen. Ajattelen, että kestävyyskriisissä toivo on välttämätöntä, jotta pystymme toimimaan ja kulkemaan eteenpäin. Toivon ylläpitämisessä taiteella ja taidekasvatuksella on keskeinen tehtävä tässä kriisien synkentämässä maailmassa.
Minkälainen taide on vaikuttanut sinuun? Miten?
Anni Kytömäen Margarita -kirja on vaikuttanut minuun paljon tunnetasolla ja toiminut tienviittana kohti metsäsuhteen ja biodiversiteetin pohdintaa. Kirja on todella hyvä esimerkki siitä, miten kaunokirjallisuus ja taide voivat ohjata tärkeisiin suuntiin latomatta faktoja pöytään tai kertomatta mitä pitäisi ajatella. Tämän kirjan innoittamana aloin tutkia ja ottaa selvää enemmän luonnon monimuotoisuuteen ja erityisesti metsään liittyvistä kysymyksistä. Tästä olen ikikiitollinen, se oli hyvin kaunis ja koskettava teos minulle.
Mikä Taideyliopiston ympäristöohjelmassa on sinulle keskeisintä?
On todella tärkeää, että meillä on nyt ympäristöohjelma, joka kattaa Taideyliopiston keskeiset toiminnan kentät aina opetuksen, tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan käytännöistä rakenteellisempiin kysymyksiin. Olen itse ollut prosessissa mukana ja olen iloinen, että olemme onnistuneet tarkastelemaan kysymyksiä monista eri näkökulmista. Asiat näyttäytyvät eri toimijoille erilaisina.
Keskeisin kysymys minulle on kuitenkin se, mitä tapahtuu seuraavaksi; ohjelma ei itsessään tee vielä mitään, jos jalkautus arjen käytäntöihin ei toimi. Toivon, että voisimme käydä yhteisössämme keskusteluja entistä enemmän sekä käytännön toimenpiteistä että myös arvoista, tavoitteista, laadun merkityksestä toiminnassamme ja niin edelleen. Näistä keskusteluista nousee myös käytännön tapoja tehdä asioita kestävämmin.
