Maisterista mestariksi: Milja Viita ja Tuula Närhinen muistelevat Lauri Anttilaa
”Useimmiten puhuimme ilmiöistä ja havainnoista, ajatuksista, jotka ehkä olivat johtaneet jonkin teoksen muotoutumiseen. Lauri houkutteli katsomaan lähemmin ja tarkemmin omaa elinympäristöämme.”
Tässä haastattelusarjassa taideopiskelija ja opettaja keskustelevat yhteisestä oppimismatkastaan. Tällä kertaa kaksi Kuvataideakatemian alumnia muistelee edesmennyttä rehtoria ja professoria Lauri Anttilaa.
Milja Viita
Kerro kuka olet ja mitä teet Taideyliopistossa
Olen kuva- ja mediataiteilija, elokuvantekijä ja toimin taideyliopiston kuvataideakatemialla silloin tällöin tuntiopettajana. Olen viime vuosina pitänyt päivänvalossa kuvaamisen kurssia, jossa olemme opiskelijoiden kanssa käyneet läpi analogisen elokuvan ominaisuuksia. Kurssi on melko perusteellinen, siinä käymme läpi olennaisimmat työvaiheet, aina filmivalinnasta valotuksen mittaamiseen, 16mm filmin kuvaamiseen ja kehittämiseen ja digitoimiseen. Idea on, että kamera kouraan ja ulos. En anna aiheita enkä tarjoa teemoja. Olen ollut opiskelijoille saatavilla myös kurssin jälkeen analogisen elokuvan klinikan puitteissa.
Olen opiskellut itse tila-ajassa vuosina 1998-2005, Lauri Anttila piti meille kuvallisen ajattelun perusteet luentosarjaa. Hän kutsui kaikkien osastojen opiskelijoita yhteen ajattelemaan ja ihmettelemään erilaisia ilmiöitä. Se oli hyvin avartavaa ja vaikutti varmasti monen ikäpolveni taiteilijan taidekäsitykseen. Tuntui, että maailma avautui ympärillä aivan erilaisena, mahdollisuuksien maailma oli aivan rajaton! Hän kehotti muun muassa lukemaan Marcel Minnaertin Maiseman valot ja värit, ja hänen akatemian kirjastoon hankkimansa opus muurahaisten arkkitehtuurista oli yksi kirjaston suosituimmista.
Mikä on erityistä opettajassasi taiteilijana?
Muistan tapaamiset Laurin kanssa hyvin inspiroivina. En saa mieleeni, että olisimme juurikaan puhuneet taideteoksista varsinaisesti, niiden tekniikoista tai materiaaleista. Useimmiten puhuimme ilmiöistä ja havainnoista, ajatuksista, jotka ehkä olivat johtaneet jonkin teoksen muotoutumiseen. Lauri houkutteli katsomaan lähemmin ja tarkemmin omaa elinympäristöämme.
Aivan vierasta olisi ollut sitoutua yhteen tekniikkaan tai materiaaliin. Jopa tekemättä jättäminen oli taiteellinen teko. Ali – tai ylivalottunut negatiivi saattaa välittää mielenkiintoista tarinaa kuvaustilanteesta. Lauri oli poikkeuksellinen opettaja siitä, että hän ei halunnut esitellä omaa taiteellista tuotantoaan oppilailleen opetuksen puitteissa. Kerran kysyttäessä, hän parahti, että ”sellainenhan olisi aivan vastuutonta!” Tässäkin oli varmasti takana ajatus silleen jättämisestä. Hän oli tietoinen auktoriteettiasemastaan ja avasi mieluummin maailmaa, joka häntä kiehtoi niin tekijänä, opettajana kuin ihmisenä. Jos hänen teoksiinsa halusi tutustua, oli mentävä Lauri Anttila nimisen taiteilijan näyttelyyn.
Muistan olleeni opiskeluaikana jonkinlaisessa kriisissä kuvan kanssa, kuva liukeni pois ja kirjoitin joitain pieniä tuokiokuvia. Tuntui, että tekemiseni vain kutistui, kaikki tuntui merkityksettömältä. Ei olisi mitään lisättävää, ei mitään annettavaa. Lauri oli tässä kohtaa opintojani suurena tukena, hän tuntui arvostavan tarvetta ja pyrkimystä enemmän kuin virtuoosimaisia tekoja.
Kerrankin, olimme metsässä, hän osoitti polun päälle kaartuvaa oksaa ja mietti, että tuosta voisi syntyä kokemus kaariholvista, kuljimme sen ali yhtä kokemusta rikkaampana.
Tuula Närhinen
Mitä muistat ensimmäisestä yhteisestä oppitunnistanne?
Aloitin Kuvataideakatemiassa syksyllä 1986. Tulin suoraan lukiosta enkä ollut aiemmin opiskellut taidetta koulun kuvistunteja tai Kylli-tädin piirustuskoulua lukuun ottamatta. Aioin maalariksi ja luulin että taidekoulussa aherretaan öljyväreillä telineen ääressä, mutta Lauri Anttila veikin koko vuosikurssin ensi töikseen yliopiston kirjastoon, Tähtitorninmäelle ja Tuorlan observatorioon sekä metsäretkille Nuuksion kansallispuistoon.
Mikä on erityistä opettajassasi taiteilijana?
Opiskeluaikanani Kuvataideakatemiasta tuli korkeakoulu, ja juuri Laurin ansiosta opetuksen painopiste muuttui. Se siirtyi ammattitekniikoiden hallintaa sekä plastista sommittelua ja käsityötaitoja painottavasta mestari-kisälli -tyyppisestä ateljeepraktiikasta kohti älyllisesti uteliaampaa, kuvan käsitettä kyseenalaistavaa sekä kuvataiteen jatkumoa haastavaa nykytaidetta. Kuvallinen ajattelu oli Laurin kehittämä oppiaine, joka piti sisällään kaikkea antropologiasta ja luonnontieteistä aina näköteorioihin, perspektiivipiirtämiseen, käsite- ja ympäristötaiteeseen sekä saksalaisen romantiikan kulttuurihistoriaan. Lauri Anttila eli niin kuin opetti: hän teki taidetta ja kirjoitti suvereenisti kaikista näistä palavan kiinnostuksen kohteistaan.
Lauri Anttilan taiteellista tuotantoa leimaa minimalismista, 1970-luvun käsitetaiteen perinteistä sekä luonnontieteiden kiteytyneistä ja esteettisesti pidättyvistä esitystavoista kumpuava, paikon suorastaan ankea ilme. Laurille tämä ”kuvakielteinen” asenne oli kunnia-asia: esimerkiksi valokuvien tuli olla mustavalkoisia, ja sävyskaalaltaan vedosten piti mieluiten olla harmaita ja mitäänsanomattomia. Oma suhteeni kuvalliseen silmäniloon on opiskeluajoistani lähtien ollut huomattavasti rennompi ja sallivampi. Harjoittelin innolla työlästä analogista värivedostustekniikkaa toteuttaakseni satoja värivalokuvia sisältäviä sarjallisia kokonaisuuksia, ja systemaattisesta metodista huolimatta teokseni tuppaavat paisumaan laajoiksi installaatioiksi, joissa näyttäviä värejä, materiaaleja tai muotoja ei kaihdeta. Kuvan visuaalinen lumovoima on minulle edelleen tärkeää, eikä kuvallisista nautinnoista mielestäni tarvitse luopua silloinkaan, kun taide toimii tutkimuksena. Myöhemmin sain ilokseni huomata, että Laurikin muutti suhtautumistaan väreihin ja valokuvan estetiikkaan. Esimerkiksi sarjassa Colors. Värien läpinäkyvyydestä (1996) hän päätyi irrottelemaan kasvien väriloistolla – tutkimuksesta tinkimättä.
Mitä olet oppinut opettajaltasi?
Ehkä tärkein Laurilta saamani oppi liittyy siihen, että näköhavaintoja, valokuvakameran toimintaa – tai ylipäätään mitään muutakaan näkemiseen ja kuvantekemiseen liittyvää – ei kannata ottaa annettuna tai pitää itsestäänselvyytenä. Omalla esimerkillään Lauri kehotti tarttumaan toimeen ja ottamaan rohkeasti selvää vaikeistakin asioista, riippumatta siitä kuinka korkealentoisilta tai monimutkaisilta nämä aihepiirit saattoivat aluksi vaikuttaa. Kirjastojen aineistoja ja tutkimustietoa ei ole tarkoitettu vain toisille tutkijoille tai asiantuntijoille: tietoa on yhtä lailla tarjolla kenelle tahansa – myös sille epävarmalle taideopiskelijalle, joka uskaltaa kysellä. Omassa kuvataiteilijan praktiikassani ja Taideyliopiston vierailevan tutkijan roolissa seuraan edelleen Laurin viitoittamia polkuja. Työni ytimessä ovat teknisen kuvan analogiset käytännöt sekä kysymykset kuvan tietoteoriasta.
Joskus Laurin pedagogialla saattoi olla myös kääntöpuolensa. Oli opiskelijan teos lähes millainen tahansa, Lauri löysi siitä yhteyden omiin aihepiireihinsä, mistä sitten riitti juttua melkein loputtomiin – ja siinä vyörytyksessä saattoi toisinaan jokin opiskelijalle tärkeä, mutta toiseen suuntaan osoittava heikko signaali jäädä vahvistamatta tai jopa kokonaan vaille huomiota. Useimmiten lopputulos oli kuitenkin molempien osapuolten kannalta positiivinen: Lauri sai kertoa tarinansa, ja opiskelijalle aukesi täysin uusi näkökulma oman tekemisensä lähtökohtiin.
Hommage à Lauri Anttila -näyttely Kuva/Tilassa
Kuvataideakatemian pitkäaikaisen opettajan ja rehtorin Lauri Anttila muistonäyttely, Hommage à Lauri Anttila on esillä Kuvataidekatemian Kuva/Tilassa sekä Myllyn portaikon tasanteella. Jokainen näyttelyn taiteilijoista on jatkanut Lauri Anttilan käsitteellistä ja tutkimuksellista taidetta ja kehittänyt sitä eri tavoin omassa työssään. Milja Viidan ja Tuula Närhisen teoksia on mukana näyttelyssä.
